Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma.
Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja
taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat
asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista,
sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan
selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus
piiritetyille.
Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja
kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin
hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen
luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä
enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut
oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät
sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä
asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja
kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka
taistelussa kaatuivat.
Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti
Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt
tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin
kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan
perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa
syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuori neito.
-- Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne
neuvoa. Torni on kukistunut.
-- Ja mekö olemme hukassa?
-- Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan
täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen
näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme
linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan
ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.
Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä
yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein
mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat
keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa
selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet
ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä
muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia
kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan,
jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt
Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa,
hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja
tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia
tulvimalla tulvi hänen huuliltaan... Nyt ojensi hän nopeasti
vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion
ilmaan ja laukaisi.
Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua!
Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain
vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli
kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon
aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.
Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.
-- Odota, sinä Belialin kuningas, -- mutisi hän mennessään, -- odota,
että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo
silloin itseäsi!
Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan.
Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin
joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli
voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi
heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten
vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista
karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi,
vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin;
miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille.
Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina
uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen
puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko
oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.
Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja
suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu
ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli
silloin neljän seuduilla iltapäivällä.
Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset -- muutamia tunteja.
Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen
prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen
linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen
johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä,
saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton
katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi
eronsa ja jätti sotajoukon.
Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin
tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei
enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan.
Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli
suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän
mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja
pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet
enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi
parasta pelastua pakenemalla yön selkään.
Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin
edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.
-- Pyhä Maria, -- sanoi hän, -- suojele tätä linnaa, suojele katolista
uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna
kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme,
jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton
kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa,
jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin
taistelleet pyhää asiaasi vastaan.
-- Amen! -- sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän
juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. --
Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? -- kysyi hän.
-- Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!
-- Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia
vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit
kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?
-- On minulla, isä, aivan varmaan on.
-- Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen.
Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen
avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?
-- On!
-- No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen,
että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut
vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten
kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi
häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle
siihen tilaisuuden, tulee sinun... Jesuiitta otti esille hopeaisen
ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan
kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.
-- Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!
-- Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. _Perinde
ac cadaver_, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko
Jumalan äitiä?
-- Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.
-- Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se
on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?
-- Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.
-- Katsele sitten tätä silvottua päätä! -- Ja jesuiitta otti päästään
mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, -- noin
ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä,
pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta
Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?
-- Mitä tahdotte minulta, isäni?
-- Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan
pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo
sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet
kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen
sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.
-- Jos se on pyhimyksien tahto ... olkoon menneeksi!
-- Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala,
jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein
pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt
pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon
siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina
seitsemänteen polveen.
-- Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä
täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan
edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun
ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
-- _Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra!_[6] Amen!
Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla
muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön
horjuviin lupauksiin.
Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen
määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit
kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin,
sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään
varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä
oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki
olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.
Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään
reipas ja iloinen nuorukainen.
-- Kah, Bertel! -- huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.
-- Niinkuin näet, -- sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen
kättään.
-- Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!
-- Se tapahtui Breitenfeldin luona, -- vastasi Bertel hiukan punastuen.
-- Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi ... se käy pikemmin
kuin Perttilä.
-- Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet
päässyt upseeriksi?
-- Joko arpa on langennut? -- kysyi Bertel vastaamatta.
-- Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.
Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat
pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu
ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa
kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se
onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.
-- Pidä silmäsi auki, poika! -- huusi pikku Larsson. Saat, saakeli
soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka
askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on
tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.
Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon.
Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli
tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan
pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään
avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.
Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin
askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen
hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]
Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus
muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?
Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa
sillan yli.
-- Kuka siellä? -- ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen
vartijamies.
-- Ruotsalainen! -- huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan
pään. -- Toverit, linna on meidän! -- Ja nuo seitsemän miestä tunkivat
päättävästi hänen perässään.
Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa.
Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin
että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He
kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen
luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli
valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei
voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat
yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko
portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon
puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi
muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.
Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto
ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa
vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan
porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon
uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa
itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon.
Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata
ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi.
Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan,
muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia,
toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät
kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.
Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti
taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen
hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät
aseensa, ja linna oli valloitettu.