Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai
neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan
tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen
tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa
valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa
tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä
kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt
tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta
oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan
peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen
urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja
oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella,
vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten
kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen
jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.
Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat
mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat
silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän
metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli
jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä
aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että
kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin
näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja
Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi
hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.
Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen
tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain
ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan
päin. -- Kuka mahtanee olla tuo matkamies? -- kysyi hänen haaveileva
katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon
suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen
rukouskammiossaan.
-- Oi! -- huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, -- oi, pyhä
neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä
näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja
silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin
toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla
munkkien messuavan _de profundis_. Pysyköön vain hänen armonsa herra
piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.
-- Kätchen, -- torui Regina, -- varo puhumasta pahaa munkkien
messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on
Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän
inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.
Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän
rohkeasti: -- Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon
enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä
Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän
voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!
-- Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! -- lisäsi
muuan neitosista hyvin hartaasti.
-- Miesparat! -- huudahti Kätchen naurahtaen.
-- Varo itseäsi! -- uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. --
Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa
seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut.
Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään
heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.
Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että
rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.
Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. -- Kerrotaan, että heidän
kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia
eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.
-- Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä
taivaan enkeleiksi.
-- Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä.
Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla
alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita
sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan
1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet,
saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he
kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien
tovereittensa.
Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun
palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi
Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi
vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli
tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli
hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin
tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan
kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin
heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he
odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan
tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi
hän osaavan ne huolellisesti salata.
-- Onko totta, -- kysyi yksi neitosista, -- että vääräuskoisten
kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt
on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?
-- Niin sanotaan, -- vastasi toinen. -- Mutta tänne hän ei voi tulla.
Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan
hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä
pääsemästä.
Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan
omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi
hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka
nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä
hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan
nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda
silmänsä maahan kreivin katseilta. -- Kuinka voinkaan kyllin kiittää
taivasta näistä haavoistani -- sanoi hän -- jotka sallivat minun saada
teidät hoitajakseni!
Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan
vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren
vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan
takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. --
Mutta, -- lisäsi kreivi, -- levottomuudella olen kuullut, että
saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne
Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin
vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja
samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista,
ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan
Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.
-- Mutta luuletteko, -- kysyi Regina levottomasti, -- että nuo
jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?
-- Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa
tapahtuva, -- vastasi kreivi vältellen. -- Saamme sitäpaitsi piankin
varmempia tietoja.
Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä
laskevan täyttä karkua linnaa kohti. -- Ellen erehdy, -- huudahti hän,
-- on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!
-- Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.
Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan
yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen
näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja
osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa,
joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä
toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen
miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli
jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat
taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän
julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi
sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli
hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa
ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä
oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman
kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut
kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki
linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen
ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja
onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan
porteista sisään.
Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti
sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli
lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta
vastenmielisemmäksi. -- Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot
teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on
sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle ... meidän
syntiemme vuoksi! -- lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.
-- Entä Königshofen? -- kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä
vastauksen tulisi saamaan.
-- Petollinen komentaja on antautunut.
-- Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?
-- Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa ... meidän syntiemme
vuoksi.
-- Entä pyhän Birgittan kuva?
-- Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle
variksen pelätiksi. -- Mutta mitä näen minä, tyttäreni? -- jatkoi hän
ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja
linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi
joka hetki?
-- Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi
voipi miekkaa heiluttaa, -- virkkoi kreivi Fritz.
-- Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, -- sanoi Regina. -- Mutta te
olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte
lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.
-- Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa
minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti
paikalla ... vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.
-- Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, -- huudahti kreivi Fritz, joka
oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.
-- Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?
Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili
viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä.
Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja
linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja
ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan
kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana
Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan
Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta
lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.
-- _Maledicti Fennones!_ -- huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan
ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. -- Ne lentävät kuin linnut,
nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! -- Ja
hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.
Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä
vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla.
Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta
vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun
puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana
etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän
esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä,
kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli,
kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan
puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan
kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet
pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla
kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli
kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja
etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli
1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin
kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.
Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna
hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta
haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun
jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin,
30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas
kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli
hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki.
Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine
miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne
kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän
ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen
tien.
Mutta palatkaamme linnaan takaisin.
Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet
rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä,
munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä
linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja
ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien
messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja
kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin
turvapaikka koko Frankkien maassa.
Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän
käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa,
komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen
pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle
vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras
ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan.
-- Älkää estäkö minua, -- vastasi hän jesuiitan varoituksiin, -- minä
tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se
on oleva ihana näky!
-- Amen, -- vastasi isä Hieronymus. -- Sinä tiedät, että ihmeitä
tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen
kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi
puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin
höyhenpallot sinun tornisi muureista.
Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä
ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut
valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä
viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli
kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja
parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä
liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat
välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat
tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten
neitosten rinnoissa.
-- Näetkö -- sanoi neiti Regina Kätchenille -- noita kahta ratsastajaa
keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon
etunenässä?
-- Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa ... nyt
näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!
-- Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa
ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.
Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan
puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta.
Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat
hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona.
Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski
kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea
suojaa rantarakennuksien takaa.
-- Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! -- huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.
-- Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! -- virkkoi vanha Dorthe,
neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan
kaikkia hänen tekojaan.
-- Mutta onhan kauheata tappaa.
Kreivi Fritz hymyili.
-- Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.
-- Se on inhoittavaa.
-- Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka
keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan
linnaa?
-- Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää
näköalaa. Nuo ratsumiehet ... mutta toden totta, siinähän on kuningas
itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä
Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat
tuohon yhteen ainoaan paikkaan.
Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.
-- Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?
-- Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka
olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea
osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin
kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin
kuin vihaammekin.
-- En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!
-- Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette
tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt... Katsokaa, he
valmistautuvat siltaa valloittamaan ... he heittävät lankkuja kaarien
päälle. Se on uhkarohkeaa.
-- Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! -- huusi Kätchen.
-- Minä tunnen heidät, -- huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän
sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan
muurit vavahtelemaan. -- Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei
ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset
ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.
-- Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he
eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.
-- Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta
jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.
-- Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.
-- Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät
sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat
hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.
-- Oi, taivas heitä varjelkoon!... Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! -- Ja
Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat
tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan
tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän
taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien
lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan ... vielä hetkinen,
ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.
-- Sinä iloitsit eilen sodasta, -- sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka
hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.
-- Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja
tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! -- huudahti Kätchen itkien.
-- Skottilaiset väistyvät! -- huudahti kamarineitosista muuan.
-- Niin näyttää, -- sanoi kreivi hitaasti, -- mutta ruotsalaiset
menevät parhaillaan joen poikki venheillä.
-- Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!
-- Arvasinhan sen, -- vastasi kreivi kylmästi.
-- Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.
-- Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla
ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia
kohti.
-- Pelkäättekö kreivi? -- Regina hymyili tuota kysyessään.
Lichtenstein punastui.
-- Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa
hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette
tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa
teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te
ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä
huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen
toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne
eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat
oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.
-- Te luulette todellakin...?
-- Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen
sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he
myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu,
teidän täytyy siirtyä pois täältä!
-- Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! -- huudahti Kätchen ja
koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan
mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli
syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen
luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta
vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt ... hän peräytyi askelen, tarttui
kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä
suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. -- Menkää, -- sanoi hän,
-- jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun!
Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!...
Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria
vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen
ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään
ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan
tomupilveen.
-- Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! -- huudahti kreivi. -- Mennään,
mennään! -- huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta
neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian
hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa
luottaen: -- he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.
Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen,
kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen
hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa
vaarallisesta huoneesta.
Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja
taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää
vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat,
sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat
ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko
sinä päivänä saaneet mitään aikaan.
Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä
kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe
oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli
kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen
haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla
kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti;
mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki
peräkkäin neljä _pater nosteria_ ja neljä _ave Mariaa_. Sen tehtyä
pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta.
Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät
molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli
hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä _paterin ja avea_ ollut
riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi
kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat
näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä
määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari
Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin
voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi
maaliinsa osunut!
Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan
kahdentoista _paterin ja aven_ avulla, kun joku kosketti häntä
olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi
Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. -- Heittäkää
sikseen tuo, -- sanoi vanhus varoittavalla äänellä; -- se vain kuluttaa
ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa:
_hän on loihdittu_.
Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen
viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:
-- Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on
loihdittu? -- jatkoi hän, korottaen ääntään.
-- Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa
etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän
nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan
kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei
tuli eikä vesi.
-- Ei mikään pysty häneen, sanot? O, _maledicti Fennones_, miksi
seuraatte minua kaikkialle?
-- Ei rauta eikä lyijy, -- jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta
jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon...
-- Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.
-- Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.
-- Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu,
poikani!
-- Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa...
-- Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut
lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin,
mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme
sitä ajatelkokaan.
Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt.
Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller
kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti
Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli
mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain
huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua
pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan
suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin
kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan
valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta
vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen
toisensa perästä hiipineet levolle tai -- viinipikarin ääreen. Yksi
ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä,
ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan
kalmankalpeita kasvoja.
-- Pyhä Maria, -- rukoili hän, -- anna anteeksi arvottomalle
palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen
kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein
pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se
tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten
ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset
suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet
oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin
tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta
vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja
minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut,
lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista
kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät
palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.
Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten
kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva
ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään
vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.