Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä
kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui
tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti
hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista,
samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin
ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin
summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen.
Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta
ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla
lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja
täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että
"viileyttä voittolippu liehui."
Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja
annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti
hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten
kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon
korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin
sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota
koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.
Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta
tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta
kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä
voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä
tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi
rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun
tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena
siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet
erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri
kunnianosoitus.
Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan
lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli
joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin
Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten
kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli
isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä
lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti
kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan
päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla
katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat
kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen
silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.
-- Sinun nimesi on Perttilä? -- kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen
siitä, että hän oli kuullut oikein.
-- Perttilä, teidän majesteettinne.
-- Ikäsi?
-- Kaksikymmentä vuotta.
Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.
-- Perttilän poika, sanoit?
Nuori ratsumies kumarsi punastuen.
-- Omituista!
Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi
miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:
-- Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun
isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?
-- Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.
-- Todellakin?
Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen
ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän
kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. -- Isäsi ja minä olemme
kerran olleet epäsovussa, -- lisäsi kuningas, ja hänen huulensa
hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. -- Mutta
kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, -- ja minua
ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika.
Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?
-- Olin, teidän majesteettinne!
-- Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?
-- Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.
-- Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä,
minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja
palvele edelleenkin kunnialla.
-- Teidän majesteettinne! -- sammalsi nuori ratsumies.
-- Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli
sääntöjä vastaan.
-- Oli, teidän majesteettinne.
-- Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti.
Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän
kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.
-- Niin se oli, teidän majesteettinne.
-- Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit
ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit
ensimmäisen kanuunan.
-- Niin se oli, teidän majesteettinne.
-- Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä
vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.
Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.
Kuningas itsekin oli liikutettu. -- Tule lähemmä, nuori mies, -- sanoi
hän. -- Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi
suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut
minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa.
Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on
kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin
varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä
jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten
suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa,
itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja
ritarin kannukset. Mene, nuori mies ... mene poikani, -- uudisti
kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, -- ja osoita,
että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!
-- Kuolemaan saakka! -- Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori
soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.
Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen
miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas
majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti,
että hänen olisi ollut poistuminen.
Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja
ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut
ommeltuna hänen takkiinsa.
-- Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin
sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle
ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio
uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta
ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja
sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo
sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."
Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät
liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna,
joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään
tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä
kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten
näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän
ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka
yhä oli polvillaan hänen edessään.
-- Nouse ylös! -- sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.
-- Tunnetko tämän kirjeen sisällön?
-- En, teidän majesteettinne.
Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon
rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. --
Isäsi, nuori mies, -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, -- isäsi on
omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän
talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa
taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla
majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta
aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.
Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt
pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset
haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat
tuuleen.
-- Isän tahtoa on noudattaminen, -- jatkoi kuningas totisesti. -- Sitä
aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta
rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin
valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava
itsellesi tien kunniaan.
Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein
hänen luotaan.