Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka
kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta
rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig,
Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.
Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen
Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta:
vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut
Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he
jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun,
mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen
kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava
isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.
Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset
sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat
sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun
mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa,
heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta
saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja
tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili
mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn
ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen
Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine
nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen
seisoivat toisella sivulla.
Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti.
Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop
länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä
kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui
kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä.
Stålhandske -- sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua
suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: -- Te kai ymmärrätte, miksi olen
teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim
vallooniensa kanssa -- hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, -- virkkoi
kuningas hymyillen, -- ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän
tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan
siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu.
-- Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko
voi sen kuulla, ja lisäsi: -- Varokaa nyt, pojat, ettette tao
miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan
pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti
voittaa raskaan ratsumiehenkin.
Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että
kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän
rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään
itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä
pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten
hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan,
että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä
heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän
ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin
ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja
heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin
keisarillisten kurjimmat kuormakonit. -- Ratsastakaa suoraan heidän
päällensä, -- lisäsi hän -- niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät
mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. -- Mutta Tilly ei
tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä
ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka
kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui
ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko
suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan
käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.
Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän
luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat
suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja
ilosta.
-- Kas niin, Perttilä, -- lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren
ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen
selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, -- tekeekö mielesi tänään
ansaita itsellesi ritarin kannukset?
Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui
sotalakkinsa liepeitä myöten. -- En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin
suureen kunniaan, -- vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa
osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain
toiveittensa esineenä. -- Minäkö ... talonpojan poika! -- lisäsi hän
vitkalleen.
Stålhandske naurahti. -- Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin
vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme
olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä
komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi
sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin
jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!
Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen
mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana
Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka
nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli
kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa,
jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen
avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko
maassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne
isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että
poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan
läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä
kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut
itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut
miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti
mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen.
Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä
nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt
nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon,
tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä
ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta
ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa
hänet vaikka kuolemaankin.
Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän
ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan,
ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian
puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja
kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin,
muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka
synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.
Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä
kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan.
Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja
kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas
rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä
voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi
puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne
saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi
puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."
Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti
kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että
kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.
Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella
oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä,
joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle.
Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko
paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja
paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta
oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi
määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän
eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä
vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas
reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan.
Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa
toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo
seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama
ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he
kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä
musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu.
Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli
suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti
vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta
murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän
saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen
viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen
kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo
vaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun
mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä
kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä
ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt
murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa
rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin
nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat
uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän
raivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he
vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä
kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun
tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt
päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää
mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti
paeten Breitenfeldiin päin.
Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa.
Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista
erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan
jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset
olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää.
Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat
holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat
viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.
Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut
suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten
kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat
kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa
kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää
pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin
kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten
rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan
ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään
kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset
paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät
paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt
sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan.
Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki
kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia
tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki
niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi
Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop
smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin
joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit,
piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi
kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät
vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin
maahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui
tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan
sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui
milloin millekin puolelle.
Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen.
Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli
valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän
omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli
Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen
koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman
sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui
mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli
hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä
raivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset
pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka
kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi
joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.
Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn
johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt
syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten
takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan
sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja
suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat
epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he
miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa
pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet
tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu
oli lopussa, voitto varma.
Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden
kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla
sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa
asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa
kiittämään.
-- Stålhandske, -- sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman
eteen. -- Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon
pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä,
lapseni! Olen ylpeä teistä.
Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.
-- Mutta, -- lisäsi kuningas, -- teidän joukossanne oli muuan, joka
hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle
valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?
Nuori mies ratsasti ulos rivistä. -- Armoa, teidän majesteettinne! --
sammalteli hän. -- Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut
kuolemani.
Kuningas hymyili. -- Nimesi?
-- Perttilä.
-- Pohjanmaalta?
-- Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!
-- Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.
Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.
Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua
ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden
vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle,
josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin
kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja
pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas
oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne
kiistojen ja kuoleman maahan.
Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta
ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he
kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja
milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja
verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin
heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja
haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä
esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.
-- Kuolkoot he janoon tänä yönä!
-- Tai juokoot omiksi peijaisikseen!
-- Eläköön kuningas!
Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä
haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat
sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän
miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava
ääni.
-- Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, -- huusi
muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.
Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin
karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä
taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat
keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän
tapahtumia eikä kuullut mitään.
Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista,
joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi.
Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta
riippui pitkä, miekaton tuppi.
-- Munkki! -- mutisivat ratsumiehet.
-- Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, -- puolustelihe Pekka
hämillään. -- Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana
ristinkuvan eteen.
-- Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii
lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.
-- Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies
ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.
-- Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! -- huusi ratsumiehistä
muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin
vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin
kuvan.
-- Näytähän minulle tuota, -- sanoi muuan vanha ratsumies, -- minä
tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. -- Sitten tarkasteli hän
kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi
pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu
tikari.
Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan.
Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.
-- Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! -- huusivat ratsumiehet.
-- Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, -- huomautettiin, -- eikä
kukaan saa poistua rivistä.
-- Hukuta hänet!
-- Ei ole vettä!
-- Iskekää hänet hengiltä!
Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen
käsiksi.
-- Mitäs me hänelle sitten teemme?
-- _Misericordia!_ -- uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun
huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa
takaisin.
-- Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, -- huomautti muuan.
-- Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen
vehkeitä.
-- Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen
kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, -- virkkoi muuan
hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja
julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa
ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti
sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei
hiuskarvaakaan katkennut. -- Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin
tehdä! -- huusi Vitikka nauraa hohottaen.
Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan
raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila
liika törkeätä.
Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen
äänensä yön pimeydessä sadattelevan: -- _Maledicti Fennones! maledicti!
maledicti! Vos comburat ignis sempiternus!_[5]
-- Isä meidän, joka olet taivaissa! -- aloitti muuan ääni ratsumiesten
joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.