Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen
ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia
muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka
milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois
kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä?
Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden
aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti
harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi
tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit
keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi
niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit
sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni
sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian
kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten
intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas
menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan
maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on
historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna
ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka
punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär
ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii
ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja
inhimillisesti kaunis?
Senpätähden -- jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden
kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat,
rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja
kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän
mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän
järkesi silmillä -- seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas
laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma
sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä -- ja
aloitan.