Vanhassa maalaispirtissä noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta
vaativat ihmiseltä askareensa. Suurus syödään ennen työhön menoa. Mutta
ehtoollisten roskien lakaiseminen jää siksi myöhäiseen, että emäntä
ehtii siitä muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin tähden, kun
hänen täytyy aamusta työskennellä siivottomassa pirtissä.
Eikä pirtti ennen tuota aamulakaisua pääsekään täyteen kunniaansa.
Vasta sitten kun ovi piian jälkeen on humahtanut kiinni ja auringon
punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kylässä syttyneet, silloin on
pirtti päiväkunnossaan.
Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se
herättää sisällä istujan huomion viskaamalla hänen eteensä laattialle
ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi
saadun ihanan kultaläikän, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen
ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti,
jossa on ikkunoita kolmella seinällä — sellainen huone on tämmöisenä
tammikuun aurinkopäivänä aamusta alkaen täynnä toivorikkainta
tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja
talon talviajot päässeet virkeään vauhtiin. Pirtin valtava muuri
otsikolla lojuvine kissoineen ja sitä vastapäätä peräseinällä
käyskentelevä kello, ne hallitsevat päiväsydämen pirttiä säteillen
sen ilmaan varmaa ja vahvaa perintötalon henkeä. Kuljetaan kevättä
kohden. Pirtin päivittäiset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin
marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat pölyhiukkaset antavat niille
kumminkin toisen äänilajin.
Päivä on jo pitkällä, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla
ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet lähestyvät, ovi hyörähtää.
Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti päivässä
uudistuvan passiivisen nousunsa, nytkähdellen sen mukaan, kuinka
sisään pyrkivä poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten
vahvasti vuoratun ja naulatun oven jälleen vihaisesti kiinni. Siinä on
mökin poika läkkikannuineen.
Poika ei näe pirtissä ketään, mutta sanoo sittenkin päivää; se kuuluu
melkein pirtille enemmän kuin ihmisille (niinpä jos on tavattu talon
ihminen jo pihalla ja hänen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan
kumminkin päivää pirtille). Poika on tullut emännältä piimää kokemaan.
Mutta emäntä ei ole pirtissä eikä poika lähde häntä hakemaan, vaan
istuu penkille. Ei ole pojalla kiirettä; tämä on hänen tämänpäiväinen
työnsä. Ellei emäntä satu tulemaan pirttiin tunnin päästä, niin kai hän
kumminkin joskus tulee...
Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista päin. Se on kraatari,
paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siinä mennessään poikaa
ja sanookin jonkun sanan, menee sitten etäälle pirtin peräikkunan
ääreen, jossa hänellä on työmaansa. Vaitiolo jatkuu.
Kunnes puolen tunnin päästä kraatari kysyy, mitä pojalla on asiaa.
Poika kohentautuu hiukan penkillä ja sanoo:
— Emännälle mulla vaan olis.
— Emäntä on pakarissa, mene sinne.
Poika ei sano mitään ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa herää, kiskottelee,
hyppää alas ja ravistelee hetkisen käpäliään ennenkuin menee ovelle.
Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva emäntä joutuu avaamaan sille
oven. Emännälle sanoo poika vielä erikseen päivää, mutta ei puhu
asiaansa, ennenkuin emäntä parilla matalalla sanalla on sitä kysäissyt.
Emäntä menee ulos vastaamatta mitään, mutta poika jää yhä odottamaan,
kunnes hetken päästä emäntä raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo
siitä: — Tule saamaan.
Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sisälle ja kiiruhtaa
nyt vähääkään hankkimatta äskeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa
neulansa levätä ja katselee, kuinka poika mennä paarustaa kannuineen
pakkaspäivän tietä. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksinäisessä huoneessa
mietteliäs kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin
mielellään hän hämyn alkaessa ryhtyy pieneen välipuuhaan: tekemään
tulta pirtin pesään.
Kohta on pirtin ehtookausi täydessä käynnissä. Miehet ovat raskaasti
kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata
ulkotyön tuoksua, virkeätä lannan ja pihkan lemua, jöreätä rupattelua
harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seistä hetkisen selkoselällään,
kun renki raastaa sisään tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan
antaa niitten häikäilemättä jymähtää keskilaattialle. Kissa, kraatari
ja seinäkello, pirtin päiväiset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle.
Kissan on parasta siellä pysyäkin, sillä jos se miessakissa joutuu
huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.
Kraatari pitää kyllä puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin
renkijuttuun vielä paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa
joustavammin. Kun alaikäinen renkipoika on laskettanut sellaista
paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari
hänet armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti
räjähtää sellaiseen nauruun, että emäntäkin kiiruhtaa katsomaan,
mitä erinomaista täällä enää tapahtuikaan. Sitä ei ruveta hänelle
selittämään, ja emäntä kahlaillen roskissa, poistuu taas, käskien
mennessään ehtoolliselle.
Isäntä on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin
rajoja, kunhan se ei koske muutamia määrättyjä, kaikkein vaistoamia
elämän perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin
kohtansa, nupahtaa hän lyhyesti pojille, että on mentävä ehtootalliin.
Se on merkki ehtoollisen pirttituokion päättymisestä. Pirtti jää taas
hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat
tallista, ei uutta juttua enää aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei
satu lähtemään yöjalkaan.
Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin
valvoo mittaillen sydänyön tunteja, joita ei kukaan noista äskeisistä
ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen
honkahuone suojelee itseään ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos
turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran tähden joutuu sinne
noina hetkinä poikkeamaan, on sen täyteläinen lämmin ja leveä penkki
hänen käytettävinään.