Muistan hyvin pääsiäisaamut noin parikymmentä vuotta sitten ja
ajattelen kaihomielin sitä minunnimistäni nuorukaista, joka silloin
nousi varhain ylös ja vaelteli yksinään, päivän noustessa, kallioiselle
mäelle korkeimman kiven päälle. Häntä ei ajanut mikään esi-isien
auringonpalvelu, eikä hän muistanut kirjoihin vietyjä pääsiäisaamun
menoja. Mutta kevätaamun tuoksu hiveli hänen hehkeätä ihoaan ja
sieraimiaan, joita tämän maailman pölyt ja sauhut eivät vielä olleet
turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat hänestä
siltä, ettei kukaan ollut niitä koskaan näin tajunnut, ja kun hän näki
auringon liekehtivän syrjän, puhui se hänelle läheisen menneisyyden ja
etäisen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei herättänyt kaihoa;
se oli pieni ja lähellä oleva sydämen aarre ja se vain kiihoitti
mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten
näkyväisten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.
Mutta näköaloja on katseltava kaukaa, että ne olisivat kauniita. Jos
lähtee ja vaeltaa keskelle sitä metsää, jonka siintävää latvaviivaa
on korkealta kiveltänsä ihaillut, voi siellä puitten juurelta löytää
löyhkäävän rämeen. Kaukaa nähdyn kauneuden alkutekijät voivat
itsessänsä olla rumia ja myrkyllisiä.
Ja äskeinen seisontapaikka näkyy tänne naavaisten puitten välistä, nyt
aamun kultaamana korkeudessaan. Eikä ole mitään järkeä lähteä pyrkimään
sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mitä lähestyy ja aamu muuttuu
salaa päiväksi; ympärillä on elämän räme, joka melussaankin voi olla
hirvittävän äänetön.
Samanniminen mies herää nykyisinä pääsiäisaamuinaan eikä kiiruhda
nousemaan. Hänen olonsa on unen jäljeltä raikkaimmillaan, koska
hän juhlan vuoksi on saanut herätä luonnollisesti, ei kenenkään
herättämänä. Hän katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun
ajatuksen: että maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiertää
sen pintaa, määräajoin kiitäen tämänkin paikan yli. Me laskemme
kierrokset ja sovimme, että kun niin ja niin mones kierros tulee, on se
Pääsiäisaamu. Tämä on nyt se... Aurinko paistaa vuorten kukkuloille,
jotka voivat olla korkeita — mutta jos pistäydyt hiukan etäämmälle
avaruuteen, näet maan ääriviivan pyöristyvän tasaiseksi kaareksi kuin
herkimmällä harpilla piirrettynä. Kun olet siinä missä olet, olet
maan pinnalla ja parhain näköalasi on avaruuteen päin. Vanha tuttu,
väreiltään jo hiukan kauhtunut ja kärpästen pilkuttama maapallon
pienoiskuva hymyilee ylhäällä kaapin päältä vuoteessa viipyvän
omistajansa silmään. Akkunan ylimmästä ruudusta osuu auringon kultainen
aamuläikkä sen pintaan.
Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellistä, siitä ovat kaikki
kasvattajat yksimielisiä. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka
eivät ole edullisia ihmisen työlle ja kutsumukselle, vaan hämmentävät
sitä. Aikamiehenkin silmät painuvat siinä rakoselleen ja lopulta
vallan kiinni ja hän on nykyisilläänkin vielä olevinaan nuorukainen,
joka tänä pääsiäisaamuna seisoo erämaan kivellä ja katselee näköalaa,
joka oikeastaan ei ole _ala_, koska sillä ei ole ääriä. Sillä kivi,
jolla hän seisoo, on tämä vähäinen maa, ja se mitä hän katselee, on
olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas
on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja lähellä oleva,
hiukan ujostuttava sydämen aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja
rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista.
On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tiedä mitä
tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat tämänkin kivelläseisojan
aamutajuun — kunnes hän havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen
turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pitää tietää mitä
tahtoo.