Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen,
että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella
tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten
monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin
ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti
se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin
ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.
Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä
valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun
pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa.
Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee
parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä
havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on
muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään
allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa...
Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa,
lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä... Ja mikäpä minua siitä
auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko
tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden
näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen
lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan
silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet... Voi sinua,
vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset
tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen
näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.
Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo
ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä
ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut,
taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa
kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat
varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä
asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä
pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen
yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset
varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja
vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.
Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan
on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän
edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän
hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.
Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa
on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä
ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa
alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa,
sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen.
Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle
kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan
vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo
tietää, että tämän nimi on talvi.
Hiutaleet istahtavat kädelle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan
salaperäisiä virkeitä eläviä, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa
pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on
vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekevät, yhtenä joukkona
telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemmäs, on niitä
kaikkialla, koko ilma on pelkkää niitten virtailua. Niitä suistuu
avoimeen suuhunkin, kun silmä koettaa tirkistää, kuinka korkealla niitä
voi nähdä. Ne tulevat taivaasta, eivätkä ne missään hyppää minkään
rajan yli. Se on sillä hetkellä kaikki yhtä taivaan ilmaa siihen pojan
ympärille asti.
Joen kohina kuuluu entistä selvempänä ja Jokelassa, naapurissa,
paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut näkyvistä. Kannatellen
keveitä lämpöisiä lumihahtuvia vaatteissaan poika lähtee joelle ja
sieltä Jokelaan, kyläilemään, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —
Mökkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiestä lahonneet —
niiden ikirauhoittava lemu täytti mieleni vielä kun heräsin nykyhetken
ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen
vieressä. Pienenä lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni väliin poika,
jonka ihosta uhosi äsken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneenä tuohon
aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. Hän
auttoi minua vielä hetkeksi — »tietämisen tuskasi pois».