Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaipäivä,
jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana.
Mielen täyttää jo aamusta alkaen tuo ihana epähistoriallinen tunne,
ettei aika pidä kiirettä. Kuinka kauan lie jo kestänyt talvea ja edessä
on toinen mokoma. Talvi on hyvä ja mukava semmoisena kuin on: pirttinsä
akkunapielestä katseleva maalaisäijä tuntee tällaisena pitkänjoutilaana
pyhäpäivänä uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja
taivas ovat yksinkertaisesti hänen tovereitaan eivätkä aseta mitään
turhanpäiväisiä kysymyksiä. Hänellä on ruokaa itselleen ja eläimilleen,
lapset ja muu talon väki ovat terveinä. Muori korkeintaan on hiukan
huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.
Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa
sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat päiväuneen isojen
sängyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko
ei ollenkaan näyttäydy, on koko päivä olevinaan yhtä aamua, vaikka
kirkonaika jo on ohi.
Otan kalossit sukkieni päälle, naapukan päähäni ja lähden takkisillani
pihalle tölläilemään. Samanlainen on talvinen sunnuntai täältä kuin
lasin läpikin. Yritän kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni.
Mutta minä vain näen sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siinä
luhistuu ja lopulta sulaa. Siinä kehittyy sama miete kuin suvellisella
pientarella: niitä putoo näkyvissäni lukemattomia, mutta tämän yhden
minä havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen äänetön käyminen
pääluuni sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.
Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, että se eilen ehtoolla oli
tavallista kuumempi ja on varmaan vielä nytkin varsin lämmin.
Seisoskelen edelleen, kunnes — meidän isännän nähdään menevän
saunallensa päin. Salaperäisiä ja arvaamattomia ovat isäntien retket.
Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji —
saunan jälkilämmin — nautittava yöllä pyhää vastaan, muutamia tunteja
varsinaisen vihdonnan jälkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki
nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka elävät isännän huoltavan
valtikan alla. Isäntä itse ei jostain syystä ole saanut unta; se on
olevinaan jotain särkyä, mitä lie mojotusta rintaluissa, mutta hän
aavistaa kumminkin itse, etteivät siihen auta kaappirohdot. Hän tarkkaa
vielä varmemmaksi, että kaikki nukkuvat, ettei ole mihinkään jäänyt
tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteitä ja liukuu sitten äänen
kuulumatta kyökin ovesta ulos pakkasöiseen kuutamoon.
Nyt on lääkintä alullaan. Hän, neljänkymmenen vuotias isäntämies ja
kunnanvaltuuston jäsen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla,
toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja elää väkevästi sellaisia
kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri
tämmöisenä yönähän se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun näki
vieressään Heikkilän emäntävainaan haamun liukuvan hangella rautanaula
hiussykerössä. Hänestä tuntuu siltä kuin tuon kertomuksen tekijä
seisoisi hänen vieressään valtavan voimakkaana, kerran eläneenä
miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen
suureen rakennukseen, jonka varjossa hän vielä seisoo, ja tekee
hiljaisen nopean tilin siellä nukkuville läheisilleen. — Hyvin ovat
asiat, ei ole mitään pysyväistä pahaa...
Sitten hän kävelee saunalleen. Ääniä välttäen hän hiipii sisälle
ja kohtaa ikkuna-aukon venähtäneen kuutamokuvion pesän edessä ja
kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. Hän tarkastelee
itsekseen seinähirsiä ja varauksia, muistaa niitä kirvesmiehiä, jotka
tämän kokkasivat ja olivat tyytyväisiä, kun isäntä hyvin palkitsi
heidän huonon urakkansa. Sitten hän kiipee parvelle ja oikaisee sinne
hehkeään, vielä hiukan hiostavaan lämpöön.
Arvokas isäntämies on aivan yksinään, ei ainoatakaan »tärkeätä» asiaa
ole hänen lähettyvillään. Elämä ja kuolema, koti ja maailma ovat
täsmälleen yhden arvoisia siinä puolivaloisalla saunan lavolla. Hän
ummistaa silmänsä ja on nukkuvinaan...
Nyt on vain tavallinen talvinen sunnuntaipäivä, kun minä pujahdin
saunani parveen. Mutta tässäkin valossa vielä lämpimät saunanseinät
sulkevat ulkopuolelleen kaiken, mikä on pyrkinyt tärkeydellään
häiritsemään. Nuo seinien ja soppien pienoiskohdat ovat leppoisampia
nyt kuin yöllä, mutta omaa harrasta ja harmoonista kieltään ne
haastavat nytkin. Ja lasin takana on hiljainen kevättalvinen lumisade.
Pianhan jo on kynttilänpäivä.
Lapset ovat saaneet vihiä olostani ja tulla kolistelevat tänne. Posket
punoittaen ja ulkoilmalta tuoksuen he palttoineen kiipeevät lavolle,
missä eilen ehtoolla elämöivät löylyssä. On somaa nähdä kuinka tunnelma
tarttuu heihinkin. He riisuvat päällysvaatteensa parvensyrjälle ja
istuvat sitten minun molemmin puolin hiljaa kuin kirkossa.
Kunnes luonnollinen, aina elävä toiminnan tarve saa voiton.
Pian huomataan ne välineet, jotka tässä olossa ovat saatavissa.
Saippuapalloja ei ole puhallettu sitten kuin viime suvena, mutta nytpä
keksitään ikkunalta saippuaa, saavin laidalta löylykippo ja saavista
tilkka haaleata vettä. Olkia on parvella. Ja pian läikehtivät ylhäällä
lavolla tiukkojen katseitten ja pullistuvien poskien hallitsemina
kaikkeuden värikkäät vertauskuvat.
Isän ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustyttö meidät löytää
ja ilmoittaa äänekkäästi, että pihaan on ajanut vieraita kaksi
hevoskuormaa...