Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi,
jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan —
silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja
hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet,
tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei
talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa,
muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy
noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu
paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri
tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan
sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan.
Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.
Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan
vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat
eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen
kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle
kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka
olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä
tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin
tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon
lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin
pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin
avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin
alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti
sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki
vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista
miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä
herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi
kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on
nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista
piukalla paikalla.
Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli
huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä
töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi
ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin
päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon
jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin
vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille
vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa
pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon
polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän
kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään
mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja
lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle,
jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat
lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen
trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka
tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin
naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan
ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon
vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.
Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä
monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää
kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin
kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät
killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta
Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta
arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin
kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen
ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä
eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:
— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.
Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta
nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.
— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.
Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista
mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen... Herran rukous on aivan
tarpeellinen...»
— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä
tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.
Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi
yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen
kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä
lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan
sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan
ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa
puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin
olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta
puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että
anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset
kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-,
kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan
asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja
ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.