Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien
seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää
riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä
resignatsionia.
Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa
inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen
ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla
on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa.
Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman
juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat
sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin
syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä
juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan
aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus
vaarallisiakin traditsioneja.
Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on,
että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua
siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen
joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos
mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi
näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän
helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin
jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu
kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen
saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin
sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren
veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä
harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin
laulun itse pianolla säestäen.
Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä,
jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan
tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on
pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois,
lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty
keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi,
on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea
varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen
katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa
likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa
yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin
on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään,
Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta,
jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija
kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen
ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa
puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka
siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut
kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen
tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet
edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen
viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.
Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä,
joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle
oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo
yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä
vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin
lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja
huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut
oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja
voimallisempia kuin äiti-vainaa...
Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun.
Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on
yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää.
Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen
heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille
tyrkkäsi.
Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten
jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää
virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta
ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että
joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet
hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko
viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.
Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa
uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja
lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat
jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää.
Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon,
ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen,
ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään
tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa
lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.
Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi
mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan.
Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu
soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä
jälkenä köyhän lapsen mieleen.