Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään
vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen
muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla,
mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa,
niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian
jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain
kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön
kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää
pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.
Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken
jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta
kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin
muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on
lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja
sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla
liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista
hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät.
Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona,
kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella
yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin
vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja
emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa
suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin
noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.
Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun
ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen
muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi
toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta
ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli
kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu
= ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista
valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja
trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin,
jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat.
Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita
tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu,
sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.
Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin
velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli,
ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan
palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta
antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden
ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka
suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki,
joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa,
jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja
kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka
ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka
aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen
palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta
palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen
tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet
lukemattomat rehdit isäntämiehet.
Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista
juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin
salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla
oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei
kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he
viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä
pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen
teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin
kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan
isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti
sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen
korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili
joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin
vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja
iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa
jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin
lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa
paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään
noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän
huomaamattaan suurentelee.
Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen
pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä,
kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan.
Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset,
joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi
mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän
auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa
uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan
värittämänä.
Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että
varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa.
Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä
poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla
pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit
katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka
sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin
muillekin asioille kuin työn hakuun.