Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä
ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon
käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä
vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet
täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle
ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen
asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.
Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän
ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja
niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja _Ruotsin_ lakien mukaan», en
juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan,
ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin
suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti
vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan
oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan
herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen
on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen
tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko
kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan
asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti:
»Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne
lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en
ole vielä joutunut.
Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu,
jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein
kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa
talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan
poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä
ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä,
jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin
asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että
vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut
kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota;
uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta
siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla
käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.
Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja
kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin
sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä,
joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin
osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä
hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi
syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan
asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi
piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he
näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu
vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän
pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun
todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».
Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki
Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn
aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden,
kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei
edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt.
Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun
tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon
navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko
ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman
toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla
äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin
asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja
vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että
tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt
tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi,
jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin
senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä
naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin
äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.
Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs
virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä,
joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut
runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa
(sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain
säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja
ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa
ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa
puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä
mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon
runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa,
että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä
kirkastella kantoherran napit, että kun —
— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti
tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.
Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui:
»Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla
joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki
ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia
runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman
virkaveljen lyriikkaa.