Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko
vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani
satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi
suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa
sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku
hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen
sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena
kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha
oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken.
Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia,
kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan
vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli
Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi
päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta,
jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut
kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja
Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse
kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen
vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi
sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea
Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee
rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran
päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin
esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen,
vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa
työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin
raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon
Iivarin kanssa...
Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta
kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja
olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin
osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon
hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi —
vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis,
itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka
tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi,
pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän
oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat
joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen
keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento.
Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon
ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain
hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen
kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen
luonteelleen vallan outoa auliutta.
Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla.
Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli
kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut
sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina
kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko
päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät
suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää,
että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen
uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa
työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha
ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin
tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei
sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun —
kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia
kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien.
Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli
muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti
ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello
on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain
työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi
leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e.
Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita
mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille,
jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin
urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon
naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä,
kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla
huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»
Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme
tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka
suoritettiin seuraavana talvena.
Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla
pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja
makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui
Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa
oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme
akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin
vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset
katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä
oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat
pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta
ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka
eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei
liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui
erinomaisen kohtalaisesti.
Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan
yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin
oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste
siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma
sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa
mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa
joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.
Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja
itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä
tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas,
jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä
ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei
minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja
kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana
etenkin piiriä tanssittaessa.