Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo
isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja
ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja
käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet
sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon
mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö
kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna
kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin
kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli
törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta,
ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja
sai kouraansa tutun vetolusan.
Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa
kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja
voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen
johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä
ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus
saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön
Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä
valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.
Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä
saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista
ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini
sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku
herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet
kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa
ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään.
Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja
lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja
vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja
menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan
kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat
kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen
jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä
kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen
tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen
sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet
laapit.»
Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan
asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka
vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla
istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan.
Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä
olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein
sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja
molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain
Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri
tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa
Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään
asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi,
jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä
pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei
Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi
kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä
olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin
nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.
Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat
hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa
vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä
eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin
puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten
rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa
kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan
päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut
kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja
pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu,
lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja
akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu,
jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja
lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.
Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun
meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä,
— siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja
hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene
kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä
hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai
harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen
saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat
vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys
ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun
nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua
kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten
kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin
esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan
vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.
Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva
Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan
murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla
kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja
silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla
yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa
kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä
lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä
esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä
kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin
tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien
ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin
jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja
kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen
synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi
antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty
pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos
minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni
tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan
velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään
Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin
perustumattomina hylätty.
Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään
on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen
työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa
hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt
kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat
eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen
vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan
pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä,
Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta
ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello
mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja
leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti
Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain
arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.