Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja
unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät
silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran
vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?
Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että
voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla
tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä
rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja
tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan
sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut
näinkin somasti.
»... Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia
klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja
ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka
valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä
isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä'
harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita,
niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla
pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti,
polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin
ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut,
aikaisehkot... Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä
parempia.
Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori,
mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen
ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli
alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta
parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka
lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on
savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean
sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri
aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun
automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista
kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin
Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät
naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa
elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta,
repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja
tupakkia... Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat
alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet
täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun.
Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka
hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe
kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin
runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että
sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä
tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja
tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä
itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon
unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.
Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä
saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa
ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan
kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä,
jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut
pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien
kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona
telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut
toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa
keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista
kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta
yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen
siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin
on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa
hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut
kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit
sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään
katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin
huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi...
Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä,
katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista
tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat
sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä
säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti,
niinkuin... Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää
ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry
alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen
samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla
asioillakin...»
Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä.
Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito
päärlyillä.
On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin
varten.