Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite;
siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan
isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla
perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä
olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi
tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen
nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. —
Mutta ensin on kuvattava puitteet...
Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku
luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi,
emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten
kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset
nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole
erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne
ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset
käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä,
käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä
ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin
joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu.
Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella;
hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja
heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää
ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa
pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin
on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti
että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen
juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä
harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan
kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus
isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät
ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa,
iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät
tunnetaan... He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat
olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja
emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta
eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla
helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne
kalliiksi tule nekään.
Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta
huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen
juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana.
Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja
yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa
komeana ja keltaisena.
Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona
virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi
yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa
sahan rakennustyöt.
Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa
Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin
havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös
melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan
kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo
erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.
Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan
niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä
puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja
muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä
sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin
Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai
vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata
työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan,
ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut
niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään
tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana
lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana
maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja
mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin
kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan
sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin
johtanut kauppakirjojen tekoon.
Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia.
Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä
kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle
seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja
laajuudessa.
Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli
ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli
turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja
heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet
kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä
tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan
ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset
taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän
äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö,
vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty
kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin
vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa
tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä
hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen
ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli
juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli,
mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.
Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin.
Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin
matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä
tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska
asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi
tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan
neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän
ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin
tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen
korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat
mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka
rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut
laskelmissaan pettyä.
On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus
alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen
reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä
saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät
muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo
sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta
yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat
yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja
koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys
osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään
joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä
vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien
työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että
hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä
perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä
miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio
ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla
suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän
käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen
tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.
Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon
tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan
kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta
niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja
alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt
yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui
se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät
siellä. Odottaa siis vain.
Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän
Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei
kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse
ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi
vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä,
kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän
selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita
ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne
tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään... Kun hän vuosikymmenien
kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä
kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.
Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:
— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.
Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän
ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen
johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat
tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi —
olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut
saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta
alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata
tämän tempun tarkoitusta.
Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain
lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin
seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat
kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen
vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja
mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä
vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.
Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä
oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä
Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se
niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista
juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.
Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti,
talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen
valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta —
sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku
järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia
elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä
kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan
lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina,
sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin
nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti
pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan
todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin
tuo mitätön summa... Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät,
pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat
hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas.
Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy,
jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee
suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan
siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä
tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria
miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi:
että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on
maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä
silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.
Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja
hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin
mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta
vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt
sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä
Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin
kanssa.
— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään,
sanoi isä.
— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.
Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun
oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä
usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon
keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien
hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei
Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi
ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:
—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.
— On se.
— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?
— Kai se sielläkin joskus poikkee.
Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.
— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä
tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja
kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen
se poika kyllä voisi tehdä... Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta
karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin... Ei, ei
semmoisia valoja... Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa,
niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman
ämmän mukulatkin jo kasvavat... Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä
edes eläisin.
— Tai kun kuolisi se —
Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa
omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili
sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan.
Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan
koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin
syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja
varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.
Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli
avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että
sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen... On kauhistavaa
nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.
Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni
lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä.
Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään
semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys»
mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin
mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä
kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja
sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän
emäntä heräsi että töyssähti.
Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja
toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä
irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa
hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn
aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta.
Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen,
johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo
ja emäntä heräsi.
— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.
— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö
pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.
— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä
sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.
— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?
Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti
ehkäisemään.
— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle
sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —
— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut,
voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului
vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta... »ja jos pyylettäsiin
ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja...» Äkkiä sekaantui tähän
voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi
Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että
heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän
maailman tavaralla ostettavissa... ja auta minua, Sinun kokematonta
palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen...»
Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että
hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen:
»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»
Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi
sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan,
joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä
oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo
puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan;
myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan
ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri
vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi...
— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en
siihen aikaan.
Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.
Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta
saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli
poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja —
sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä
päättäen varsin ilahuttava.
Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.
Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä
tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän
kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.
Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat
uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin,
pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään
toisistaan.
Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin
väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli
kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin
tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia
Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi
tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi
siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu
piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että
isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa
hämäriin muisteluksiin.
Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon.
Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua
varten.
Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen,
eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua
vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen
hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus
paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja
tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo
oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja
jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa —
nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.
— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti
talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se
lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen
laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät
katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita,
jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän
oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli
kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja
omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.
— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy
Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten
hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan
rauhallisena, melkein hymy huulilla.
— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui
Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen
isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari
osaa...?
Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi
kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.
— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja
sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa
Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan
asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän
oma asianajaja ja kaikki asianajajat.
— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole...
— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.
Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen
sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta
lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät:
Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä;
hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste
ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa
isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä
keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän
sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen
vihaisella äänellä:
— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin...?
Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:
— Mene matkaasi täältä, lutka!
— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka
hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa,
mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää...
Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli
hetkiseksi hiljaisuus.
Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.
No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava
Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista
noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan
isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja
kenties kuuntelikin.
Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että
jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus
pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen
tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.
Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan
eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen
syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei
siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat
vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin
konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.