Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse
päänäytösten jälkeen.
Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan
tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden
isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä
leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan.
Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu,
kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää
säilyttää vähät riepunsa puhtaina... Jos vaimo siinä mennessään jotain
ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka
makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn.
Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei
sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään
saunaan. Kun ei ollut itsellä —
Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut
sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen
samean sielunsa lävitse.
Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä
aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen,
Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista
myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat
läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain
suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä
ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän
kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa
ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä
hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se
ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän
emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen.
Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet
asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina
sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin
tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys
ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.
Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen
lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa.
Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja
sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.
Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman
tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua.
Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka
kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli.
Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen
köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten
valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut
kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli
vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta
entistä näkökohtaa.
Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta
havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi,
että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä
uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen
pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa
muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle
ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen
sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen
ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä
ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa
ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.
Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä
oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä
täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että
sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on
oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää
kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu
sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan
Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia
lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle
pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä
vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää
kauniin kukkalajin.
Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin
rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin
oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi
vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat
onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana
hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua
sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.
Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa
alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta
alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.
Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli
poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei
Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi
aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.
Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi
tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne
jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti
mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa.
Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja
kiiruhti itse edellä porstuaan.
Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?
Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää,
että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta
hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin
odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään
joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta
johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.
Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri
muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan —
ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita,
kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä
hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin
Niemiskältä.
Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen
olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan
oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että
saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa;
sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat
melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina
kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon
asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta
samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi
vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa
kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä
olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti
noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.
Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei
vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta
oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin
autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko
iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin
sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen
lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista
ärtyneistä vuorosanoista.
— Onko se sitten siellä Venäjällä?
— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.
— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?
— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle
tyhmyydelle ainakin.
Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän
hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo
ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui
itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli
kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen
juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään
— Suojanen, Eevertti, se mies... Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan?
Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli
melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee
eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva.
Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää
elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli
itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli
sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.
Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka
mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei
ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin
epäselvä.
— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni
punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa
valkosten heilana.
Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä
sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi.
Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden
hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies
tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään.
Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut
perillistäkään...
Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei
itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän,
kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen
polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin
syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun
sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen.
Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:
— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin
toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.
— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on
tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.
— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.
Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa
tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset
sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli
miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja
sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen,
kun niin olivat lahtarit kironneet... Kun Suojaska valitteli yösijan
kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä
parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä
päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin
Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi
huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman
tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen.
Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen
paasatessa jo aikoja nukkuneet.
Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava
iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan
kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli
tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle... Muutenhan nämä hetket
ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni
merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin
meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun
ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat
sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi
tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä
mökissä ei mikään häiritse.
Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas
jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä
ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja
pojat osaa isä paremmin kasvattaa... Aamulla minä ryhdyn asiaan
oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan
senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee... Siellä se kuuluu
vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän
sekin oikein on.
Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla,
kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin
tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu.
Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla
lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli
ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut,
linnaan, vankilaan... Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee
tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta
tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita,
kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun
akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli
kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä
ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun
uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä
niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen,
jonnekin, niin, selvä se: hirteen...
Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.
Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä,
mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan
hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli
mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin
ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä,
nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna
kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan
ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin
poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas
häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»
Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä
syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui
hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet
ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa
tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia
tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän,
joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka
huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn.
Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien
kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle
käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle
lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi
siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.
Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin
kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi
jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän
hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti
tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta.
Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään
hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja
todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen
hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi
markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin,
kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä
ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli
olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.
Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen
kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten
Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska
antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.
Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että
tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti
olla kotona.
Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti
päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli
tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään
selviämään.
Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut
lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia,
niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea
paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja
suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät
tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä
sattuneesta kommelluksesta...
Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon
vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea
pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut
näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa
luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi
kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta.
Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa
heidät viranomaisten haltuun.»
Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.
Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin
illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.