NESTORI.

Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille,

että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen,

pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon

repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka

saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin

ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten

armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli;

hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon

Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena

sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja

työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa

rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa

jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua;

Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja

kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin

maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään,

Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja

saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä.

Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi

jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää

ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja

päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen

äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka

kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.

Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen

kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli

vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka

kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen.

Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli,

ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla

teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä

mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä

olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan.

Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki

tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.

Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi

vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi

— eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli

ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista

laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan

riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut

aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui

jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona

miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen

ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt

ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin

tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan

kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta

koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto

kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen.

Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin

rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita

ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja

tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt

— ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä

toinen oli sitten siihen sanonut.

Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme

tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain

nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku

on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se

tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival

— niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian

varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja

lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus

himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies,

joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin

nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska

alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti

ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko

pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän

veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili

jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta

kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras

joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta.

Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut

lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen,

joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli

toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen

löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka

oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja

vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa

ja kirkolle viennissä... »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä

— että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»

Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se

semmoinen oli.

— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin

setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.

* * * * *

Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla

itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla

päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian

Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä

mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin

nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että

minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin

sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki,

mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne

osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan.

»Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin

meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili

Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon»

hyvinä Santran kuoltua.

Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin

minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän

teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä

kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka

taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon

tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton

herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun

ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän

mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös

joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu.

Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori

poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen

sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin

välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa

pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui

läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen

pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini

vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja

sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.»

Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut

niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo

oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä

jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli

keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli

niin on koheli.

Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen,

jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne

hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa

kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo

siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä.

Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää

luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja

lautakuntiinsa... Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla

maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy

hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja

löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää... Ja täkäläiset kävivät

siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta

kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja

ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää

ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran

kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen

omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan

meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen

kolmen vuotiaana hirtti itsensä.

Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.

Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia,

mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla

sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen

repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti

lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta

viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua

lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän

rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin

alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen

laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri,

työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan

kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun

olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta

palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan

hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta... Niin no — ehkeivät

nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi

paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen

aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan

setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen

korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin —

enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan,

mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi,

korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla.

Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo;

hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä

niin: _Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic._ tarvittiinpa vain

latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja

kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties

vaikka Santraa olisi muistellut... Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä

majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.

Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin

Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja

sairauden suhteen.

Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin

kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa

hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä

äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään

ruvennut omasta sedästäni tekemään.