Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset,
rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa
olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista»,
jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat
sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut
naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa
mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui
hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus,
jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä...
Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin
rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla,
korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma
sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka
enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä,
suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma
tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että
liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta
nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman
kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä
sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin
ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan.
— Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva
tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden
kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet
kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka
ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan
opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui _tableau_. Vihdoin
joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille,
että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään
näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle
vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.
Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan,
oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen
vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään
välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi
sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja
hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.
Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä
katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen
muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma
tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja
sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät
erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien
täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen
kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä
johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin;
sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten
talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan,
ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän
tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät
mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa.
Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei
häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä,
portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit
jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee
rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden,
joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine
mietteineen...
Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut
varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman
tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain
talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja
juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta
talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista
verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa
ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle.
Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin
näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia
vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas
sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen
päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon
hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli
pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.
Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas
täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään
oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki
on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli
Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa.
Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä
liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja
välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen
nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli
taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun
iltapäivänä.
Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne
vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt
on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen
kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että
kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä
olla... Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.
Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui
epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita
sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen
ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua
mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli
sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut
jotain.
Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar
tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys
ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä
jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein
laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken,
jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili
vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota
ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn
arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja
lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön
keskivaiheilla... Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin
improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä
hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa,
lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne
pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat
seikat.
Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa
lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon
heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan
kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat
vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa
tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä
kuolen kerran...
Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet,
kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin
painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin
sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki
sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat
nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin
onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen
hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä,
miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan.
Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva
seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut
välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri,
oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin
kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos
niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan
pitkälle säästynyt.
Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin,
että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä
suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin
vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti
tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea
sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä
astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin
kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata
kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää
pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa
nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän
tähän hyvään oloon.
Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että
oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa,
jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut
äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena
päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi
jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja
lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa
ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen.
Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen
koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä,
kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi
täältä yläkerran huoneesta.
Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea
vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi
syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen
rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä
Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän
kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa;
olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena
olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.
Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas
sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa
vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen.
Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti
sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä
seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka
olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia.
— No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? _Näin
jälestä päin on hauskempi tulla_ — (kaikkein onnettomin lause, joka
ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)
— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.
— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.
— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.
Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä
elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut
tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma
Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut
näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö
oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin
kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi
kukka aukeaa vain kerran eläissään.
Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta
nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin
lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä
toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa,
tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin
täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan
muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään
pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia.
Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä
nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan.
Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä
järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta
oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.
Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään
tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia
ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista.
Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui
vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti
aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin
omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten
pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa
armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta
illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä
vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä
ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä
hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen
ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.
Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä
irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän
meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.
Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka
sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven
raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.
Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen,
saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva
ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa
ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan
ollut tullutkaan — eikä enää tule.
Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä
iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä
ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta
hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun
hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita,
niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä
hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat
sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu...
Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti
hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan
vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan
päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja
kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.
Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle
aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli
hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö,
joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut
ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet,
jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden
ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.
Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle,
tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli,
kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.