Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se
loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta
ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin
ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä
tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.
Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä
ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti
penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee,
jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten
vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari
tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi
on täydessä käynnissä.
Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä,
joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy
olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.
Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva
joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää
nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.
Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän
tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille,
jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin
tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa.
Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan
sängyllä.
— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.
— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi
Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.
Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia
ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne
päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi,
jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään... Iivari oli jossakin
yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä
tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana.
Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta...
— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen
ystävällisesti.
Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat
perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja
vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa.
Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi
niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät
neuvoa, miten olisi mentävä.
Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin
hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut
täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan
Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen
lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi
kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä
tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö
se oli... Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»
Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet
silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti
nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun
huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen
kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen
lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan
sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä
Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen
teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa
niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa
tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä
tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»
Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia.
Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on
pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien
rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat
pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan
kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään
Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.
Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä
kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä
hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun
lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan
nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman
raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein
onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.