Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka
olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka
elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen
kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä
työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä
mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa
yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella.
Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan,
isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan
tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta
on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan
vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä
myöhemmin.
Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina
täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja
tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin
ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin
hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä
tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta
hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja
odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän
jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan,
jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.
Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta
aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.
Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja,
peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä.
Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja
näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan
mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan
pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten
maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin
Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä,
jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan
karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista
ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä
vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni
karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta,
Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua
kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän
piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain
esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se
hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään
katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli
huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli
tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia
tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan
pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan
kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka
katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän
nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli
tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu
ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu
peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras
varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin
ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää,
kehen se kohdistuu. — — —
Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan.
Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä
illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista
siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä
rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut,
etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin
pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa
kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt
ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain
oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei
tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉
Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä
puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen
kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin,
mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa
olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain
semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison
iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista
häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo
kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi
arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet
salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa
ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin
oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja
koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä
oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.
Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla,
että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä
iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä
tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas
kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi
suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden
varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin
loppua kotiin.
Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä
ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi
jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa
tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä,
ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa.
Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle.
Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan
emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois
seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä
suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta.
Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä
kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään
koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.
Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti
olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki
läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja
samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos
tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti
lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä
ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei
ikänä ollut käynyt. — — —
Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa,
oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi
yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:
— Keitä siellä sitten on käynyt?
— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli,
tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa
se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla
vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois
Siljan vierestä kamarin puolelle.
— No mitäs Silja sanoi?
— Höh, mitäs se.
Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin
hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat
jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan
päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari
suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee
junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee
sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset
tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon
riehakas katkaisu.