eli
Viimeinen lihamatka.
1.
Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se
mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen
on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa
omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana
aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen
ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On
hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka
käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei
saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä
maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se
kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä _on_ enemmän.
Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat
tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina
ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin
näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen,
lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka
pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. —
Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista,
josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin
maanitellen kierrettävä.
Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain
paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään
hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee
ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä,
kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy
vielä tappaa se mulli.
Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta
viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen
turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa,
ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen
sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä
pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt
tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi
Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että
mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille
maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa
silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat
rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.
Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja
ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä
kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat
ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun
Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin,
niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja
puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut
oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa
naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut
puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että
pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa.
Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua
jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä
kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku
rahoillaan leveilevä ammattisaksa.
Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin
tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet
elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään
kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä
vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin
jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori
oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä
vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi
makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja
kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten
laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua
edes hillitsisi... tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori
ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin... Eihän siinä enää muuta
ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.
Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan,
sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se
hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä
korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —
Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun
pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen
tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin
solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen,
tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä
tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun
näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken
maailman haalareille välittäjäisiä.
Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon
himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja
pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä
kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään.
Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi
jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi
selkoa... Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä
tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin... Mutta sittenkin oli kovin
viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten
talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin
turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi
sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin
varkain katselemaan.
Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman
talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään
siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut —
kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti
se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja
suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä
edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit
kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit
kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää
omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin
mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta
litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä
pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun
äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän
arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän
Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy
lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee
vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle
vien, niinkuin Reileen Kassu... Ja hän näki itsensä vain maantiellä
matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä
karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla
matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei
meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat
ne tähänastisetkin keitokset.
Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa
ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta,
juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena,
housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut
Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin
viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri
parhaana trokausaikana... Kuolema — silläkin lailla se voi tulla.
Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki
kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi
silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa
riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen
jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.
Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun
omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava.
Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan
palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä.
Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa
seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja
hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä...
Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen,
silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun
riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren
puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi
sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille
tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää
olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan
pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa
könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa
raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman
kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan
hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh... Ja kyllähän ne pirut sitä
hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat
työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat
ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit,
mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei
suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä.
Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei
suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää
nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata,
mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!
Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava
jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat.
Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison
maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy
jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei
tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla
paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa
helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi
saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.
Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi
lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä
jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.
2.
Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat.
Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli
tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut
vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika
mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat
selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat
tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa
lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta
Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä
auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai
muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä
pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja
Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara
vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat
viinalla valmiiksi pehmittäneet.
Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen
talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa
jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella,
kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät,
jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi
päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt,
oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa
sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties
kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja
siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen
asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat...
Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut
sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin
noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja
päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä,
ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä
hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit
luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo
tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen
nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on
pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa... on sekin
että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin
rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi
olla?
»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan...»
Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea
sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon
leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana
talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli
siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele
— niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen,
niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan
silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee
viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa
tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä
siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken
sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii
leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä
poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii
kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty
ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla
virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa.
Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta,
maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin
reilatuissa ja maalatuissa kamareissa...
Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa
ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat
aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja,
talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois
molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea.
Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja
hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään,
ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti.
Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet
ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä
piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.
Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot
varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta
iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.
Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin
junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä
ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen
hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra
könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä —
tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu
korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään
välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla
on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu
noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia
paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa,
ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa
päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa
hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä.
Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin
muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä,
ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä
potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa
viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on
jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä
keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään
ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie
pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen
talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi
potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista
asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat,
minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin
he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan
Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He
ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on
hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he
tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa
ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja
ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas,
Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.
Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan
pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä
loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin
vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut
ja ihmisen askel lakannut kuulumasta... Jos joku vielä tiellä liikkuu,
on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman:
jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka
sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa
kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee
itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.
Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi
muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole
kaukanakaan. Kirrenmaakin... tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis,
se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän
itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa.
Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin,
joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin
ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla,
mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin.
Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne
jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi
puhdasta mahansa täyteen.
Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien
likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella
kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein
siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa
ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven
vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka
väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen
Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi
asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se
on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee
kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.
Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei
miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan
vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta
pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat
mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä
heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin
paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.
Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa,
hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi
vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan
nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei
tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.
Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä
tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin.
Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa.
Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja
tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä
kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset... Ei
hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee
ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —
Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta
oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa
väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan
pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään
Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin
vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana
siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.
Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi
kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen
kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen
rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella
taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan
vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla
Vihtorin lähtiessä.