Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin
ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle
voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua
voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään
ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä
voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä
kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että
päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta
varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä
hän _todella_ tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies
voittajana läpäise.
Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen
ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta
näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä
liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en
tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei
ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin
minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon
häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.
Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista
välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin
hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on
minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja
pöytä kyynärvartteni nojata.
Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni
sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja
lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä
polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme
kaupungissa ja minä käyn työssä.
Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut
työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu.
Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin
aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan
siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän
istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin,
vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä
äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa,
että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle... Toiset
ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei
ollut sentään sattunut.»
— Entä omat asiasi?
— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.
Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta
akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen
ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun
päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella,
mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina
tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin
vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen
tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien
suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina
tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja
kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan
akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset
piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.
Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää
puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä
ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa.
Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän
viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten
hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja
hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai
kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni
— ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme
välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti
hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun
jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla,
vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.
Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin
syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken
saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden
kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti
sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.
Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä
lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan
jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni
painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi —
on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain
puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet
tuntevat.
Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi.
Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan
mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.
Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen
jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian
vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta.
Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen
ruokapöytään ja söin näön vuoksi.
En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät
eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja
puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni,
kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin.
Silmät eivät auenneet.
Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan
tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen
lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät
veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se
on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista
selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla
lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn,
oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla;
kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska
kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki
suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin
tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä
lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin
sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta
päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on
kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin.
— Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu
oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen
huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli
hiukan hervoton...
Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin
asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili
vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko
kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä
kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.
On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika
siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken
minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa
lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan
elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.
Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle.
Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy.
Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko
himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että
hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri
ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu
minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin...
Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen
tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni
ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin,
mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus
pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.
Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin
päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä
kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen
maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka
voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu
kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja
ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka
se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat
naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.