LELU.

Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se

on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on

myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä:

nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan

hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin

hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu

hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.

En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen

hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian

sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun

rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia

rakkeja... Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen,

lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon

alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari

hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä

ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli

siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä

olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun

me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään

sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma.

Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti

ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni

serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias

hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut

ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä

suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu,

hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut

hoksasimme ratkaisun:

»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»

Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan,

pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi

se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä

iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu.

Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä,

oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.

Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella

Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa

ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin,

siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla

naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten

toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä

pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.

Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian

tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset

menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen

karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi

perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua».

Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa —

yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä,

sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat:

mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin

nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin

sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt

niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme

nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.

»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen

maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä

ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy,

alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä

itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa.

Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua,

että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin.

Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti

vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja

Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta

ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja

pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene

pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan

tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon

polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi

väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä

polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa

nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.

Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja

kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani

se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain

omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli

verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja

liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin

vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita

esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja

muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui

vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet

makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä

välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.

Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä

seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri,

kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi

Lelu parkaa... Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen.

Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin

pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää.

Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me

hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö

taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen

oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.

Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu,

jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni

elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota

puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä.

Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä

pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana

asettaa...

Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi

viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni

punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi

vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla

vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei

se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen.

Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen

nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella

koettaa mieltänsä tyydyttää...

Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen

elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta

sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun

mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain

niinkuin kukaksi kruunuun.

Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia

suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta,

pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki,

ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen

oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa

kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi

varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi... No niin — määräpäiväksi sitä ei

ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.

Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä

itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun

kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet

selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä

edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen

sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana.

Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani

tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina

olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina

köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.

Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin

olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa

tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa.

Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa,

mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli

kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja

nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita,

muistoon jääviä leikkejä...

Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään

sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti,

pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran

kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä

rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä —

eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo

ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.

Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia

tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja

ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa

hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen

emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse

setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin

jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta

asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli

viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla

onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan

puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.

Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin.

Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain

syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt

tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun,

kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä

neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian

eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva

joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin

erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja

olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta,

jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin...

Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on

ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään

kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon

se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta

kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin

vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.

Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi

kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se

kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus,

että kyllä se _jossain_ on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen

jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä,

menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin —

siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan

varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani,

että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai

päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi

ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt.

Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen

surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta

raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin

tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä,

niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle...

Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni

auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja

illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi

toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —».

Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan

etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä

menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja

arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä

olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa

luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle

oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä

oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty

ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä

vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli

ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla!

Mutta minä toivoin löytäväni _ihmisen_, joka oli sen tappanut.)

Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi

rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain

vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta

lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon

riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se

raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa

ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon.

Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan

päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».

Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa

aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja

niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin

kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan.

Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän

oli lähteissäni unohtanut.

— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.

— Mistä?

— Kaivosta. Samuli löysi.

— Vai niin.

— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?

— Kyllä, minä lähden heti.

Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei

pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.

Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin

korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein

kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin

minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon

kiertyvä tarina elämä ja oleminen on... Kun vaan osaisi sen kerran

_oikein_ ihmisille kuvata.

Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä.

Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää

nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden

uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli

olettanut ja melkein toivonut.

Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli.

Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä

oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä.

Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä

hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja

sanoin jotain.

— Sinne Lelu nyt pannaan.

— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.

— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.

Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan

pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä

katsellessa.