Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen,
neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata
lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen,
ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa
olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen
mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni
kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on
kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan...
Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan.
Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko
suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu
itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen
ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön
elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin
viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä
hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin
aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri
salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt
aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä
pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta
kevät on jo tietoisuudessani.
Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut,
vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä
päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän
katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella
olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina
vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka
huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu
löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt
tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä
raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen
itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla
paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.
Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä,
joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin
vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy
joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä:
karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät
puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät
mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he
itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään
pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä... Niin elävät ne kunnon ihmiset,
joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein
joutuu kaipaamaan arkea.
Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin
saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo
totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan
uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja
alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta,
joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän
hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani,
ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle
nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen
hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki
tuntemattomalla... Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon
kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt
pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva
loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois
polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien
salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua
niiden tilalle.
Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi
päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla,
toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti
hämäräksi... On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus:
lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi
käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä
veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi
hyvinkin tärkeä...
Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee
hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika,
jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha
ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän
hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen
päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se
urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita.
Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa,
suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee
yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville
puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista
pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten
tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös
päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen
päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme
eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne
autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani.
Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista.
Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään
voi.
Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen
ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut.
Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat
kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta
jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä
tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa
hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa
kuin jalankulkijalla... Nyt se laskettaa ohitseni.
— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä
äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»
Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan
alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti
piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus
hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen
harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä,
joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen
minä ja kotona ovat toiset... Astuin yhä eteenpäin.
Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun
olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja
reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä
siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota
en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön
olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä,
etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi
raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni
tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi
häntä pakosta astuin.
Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla
äänellä, minne olin menossa.
— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni
oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä
olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.
— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten
kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän
aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun
kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että
jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis
luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.
— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä
hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty.
Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi —
— —
— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta
sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen
kanssansa parane.
— Mistäs päin te olette kotoisin?
Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui
peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin
rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi
minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä
karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon
povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.
— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.
— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.
— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos
tarvitaan.
Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja
samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti
tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon
samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja.
Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset.
Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä
kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia
työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä
yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin
metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään
hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti
elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus
vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta
taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen
yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta
ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja
yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka
kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.
Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi.
Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia
hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka
seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt,
olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä
ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi
kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä
kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja
leuka olivat tavallisilla paikoillaan.
Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon
äskeisen taitse taas mieleeni.
Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia
odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy
potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin:
potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen.
Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa
käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän
päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen
kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa
tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin
tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso
meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen
reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita
kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan,
kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske.
Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan
on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.
Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan
nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen
palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival;
painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä
virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein
lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma
siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani
erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin,
jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti
taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita
putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja
painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen
avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin
lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka
tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi
enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.
Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut
jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan
toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi
jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka
laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.