Sillanpään töllin Kierikkalan myllykolusta, sen, jossa synnyin ja
onnellisimmat vuoteni kasvoin, minun vanhempani myivät niihin aikoihin,
kun minä rupesin käymään Tampereella lyseota. Siten heidän tarinansa
siellä päättyi samaan aikaan kuin minun varsinainen lapsuuteni.
Kymmenen vuoden vanhana minä aloin määräävästi vaikuttaa heidän
vaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Samoihin aikoihin he olivat ruvenneet
pitämään pientä kauppaa pirttinsä nurkassa: sokeria, kahvia, tupakkaa,
jauhoja ja kankaita. Kun minä jouduin kansakouluun etäiseen Haukijärven
kylään, seurasivat isä ja äiti pian perässä ja aloittivat siellä kaupan
pidon. Kaiken varalta isäni kumminkin säilytti Sillanpään hallussaan ja
olla huhki siellä yksinään usein pitkiä aikoja tehden asumuksen töitä
ja rakennellen uutta pirttiä, joka sitten valmiiksi hakattuna tuotiin
Haukijärvelle. Silloin vasta hän myi Sillanpään...
Haukijärven uutiskansakoulu oli vuokrattuna Suojan talon suuressa,
hiukan horjahtaneessa pirtissä. Talossa oli muuten suuri määrä kaiken
näköistä rakennusröppöstä ja jossakin niiden seassa oli myös pieni
kamari, jossa me kolmisin asuimme, keitimme ja kaupitsimme. Kun
talo sitten tarvitsi tämän kamarin, muutimme saunakamariin, joka
oli vieläkin pienempi. Pian sitten kumminkin päästiin uuteen omaan
rakennukseen kauniiseen mäen lappeeseen ja saatiin ruveta sen ympärille
istuttelemaan monivuotisia kukkia ja koristepensaita, jotka siellä
vielä nytkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vehmaina rehoittavat. Se
oli haukijärveläistä elämää. Kesäisen kasviston tavaton lajirunsaus
on sieltä pysyvin muistoni. Myös istuin kallioisella istuimella
riippakoivun alla ja tein runoa ensimmäiselle armaalleni, josta ei
mitään tullut... Minun ollessani kahdeksannella luokalla vanhempani
vihdoin myivät sikäläisen asuntonsa ja ostivat pienen mökin täältä
päin, tuosta Kemijärven töllimäestä. Se mökki oli sittemmin minun
elämässäni varsin tärkeitten vaiheitten keskuksena ja kiintopisteenä.
Siellä olen ajatellut ratkaisevimmat ajatukseni, siellä olen raskaassa
sisäisessä taistelussa lysähtänyt syvimpään epätoivoon ja siellä ovat
ensimmäiset voiton riemut mieltäni avartaneet.
Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää
vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon
karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat
neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit,
pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari,
sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se
on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se
kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen
kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä
tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen
paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo
miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella...
Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne
uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun
iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen
kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani
minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja
kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä
ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa.
Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut
pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa
tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka
suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut
kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti
seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen
lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.
Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä
viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti.
Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja
vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni
ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä
vielä vähemmän muistaen... Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen
aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita
pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman
tuskassa, niinkuin unessa... Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin
uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja
arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon
elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.
Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913.
Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu
minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa
sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen
yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin
löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin
kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi.
Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa.
Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui
etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena
olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen
poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen
alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen
maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan
ennen syntymistään...
Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt
poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi
minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka
henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin
aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua
odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.
Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin
perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni.
Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly,
johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä
istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta
näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka
Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon
piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja
vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin
heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja
vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman
pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin
muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin
puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien
maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja
päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan
hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä
kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty
elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä...
Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan
haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta
pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia
Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei
enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.
Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin
ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin
minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan.
Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut
kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä
oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä
sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle.
Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa
oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas
käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle,
kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta
makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella
ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi
korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.
Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä,
pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi
herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten
takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii
tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja
yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee
esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka
toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä
toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni
puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen
ja sitten kahvipannun tulelle.
Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki
koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni
sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön
lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika... Isä ja äiti
ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla.
Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja
se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän
on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme
ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole
päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla
paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä
tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on
iloinen ankaruus...
Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla
saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn
vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että
aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt
puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän
tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse
ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä
muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee
tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.
Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras
pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme
tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.
Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja
ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän
minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään
häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen
jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä
poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista,
jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola.
Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain
sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit
kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.
Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja
ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni.
Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän.
Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan
takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta
kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen,
ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?
Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin
minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään.
Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin
jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti
menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän
hoitaa asian.
Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen.
Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen
jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi
poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille
äijälle, isälleni... No, kaupunkipa on edessä.
Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina
iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät
tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin
tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä
supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki
näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille
tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä
näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin
hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin
tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni.
Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut
hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.
Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin
päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni
läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä
siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan
suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan
yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja
aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet
tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine
lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen
silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä
Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon
rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina
suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa...
Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.
Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä
vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden
kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä
käydä sulottomaksi tuijotukseksi... Sellaisina hetkinä lähdin pienelle
kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki
tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä
paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä
pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä
ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli
Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki,
koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä
säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa
tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun
sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta
ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi
Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta
tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta
seinäkaapin pimennoista.
Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin
siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen
poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan
Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli
olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui
ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.
Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme
tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa
alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti.
Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat
ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla
ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis
jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen
uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta
syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin
entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes
lopun läheisyys oli ilmeinen.
Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat
sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin
päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri
tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä
oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat
ajatukset ja kysymykset.
Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen,
olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului
pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että
lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni
häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa
keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan,
jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti
viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui
tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli
päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain
minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa
selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä
vuonna 1851...
Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni
Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä
maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla
olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin
kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi
yötä.
Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä
lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja
isävainaalleni. Nuoruudelleni...