niinkuin tavallisesti, kokonaisen maailman murheita täynnä, jotka tähän
asti olivat olleet hänelle perin tuntemattomia. Miten oli hän saattava
aarteessa luotettavaan talteen? Miten taitais hän nyt iloita siitä,
epäluuloja nostamatta? Ensi kerran hänen elämässään nousi nyt pelko
ryöväreistäkin hänen sielussansa. Hän katseli pelvolla ja kauhistuksella
epäluotettavaa asuntoaan, ja telkesi akkunansa ja ovensa; mutta ei vielä
nämätkään varokeinot sallineet hänen rauhassa nukkua. Hänen tavallinen
iloisuutensa oli mennyt; hänellä ei ollut enää naapureilleen leikillisiä
sanoja, ei lauluja enää varalla; sanalla sanoen, hänestä tuli onnettomin
olento koko Alhambrassa. Hänen entiset toverinsa havaitsivat hänen
muutoksensa, surkuttelivat häntä vilpittömästi, mutta alkoivat luopua
hänestä, luullen hänen kovin puutteesen vajonneen ja täytyvän ruveta
heiltä apua anomaan. Se ajatus, että rikkaus oli syynä koko hänen
onnettomuuteensa, ei johtunut heille ensinkään mieleen.
Lope Sanchezin vaimo oli yhtä hätäinen kuin mieskin, mutta hänellä oli
sitä vastoi hengellistä lohdutusta. Minun olis ollut jo ennen
mainittava, että koska Lope oli vähän kevytmielinen, ajattelematon
ihminen, hänen vaimonsa oli tottunut kaikissa tähdellisissä asioissa
kysymään neuvoa rippi-isältään, pater Simonilta, eräs roteva,
hartiokas, sinipartainen, pallopää munkki muutamasta läheisestä
Fransiskaniluostarista, myös hengellinen lohduttaja enemmälle kuin
puolelle tienoon vaimoista. Muutenkin oli hän suuresti kunnioitettu
useissa naisluostareissa, jotka palkitsivat hänen hengellisiä hyviä
tekojaan runsaasti lahjoittamalla semmoisia herkkuja ja leikkikaluja,
joita luostareissa tehdään, niinkuin hillo-aineita, sokerileipiä ja
muutamia pullollisia sydäntä virvoittavia, maustettuja juomia, jotka
paastoin ja valvomisten perästä huomattiin erinomaisen vahvistaviksi
välikappaleiksi.
Pater Simon voi hyvästi velvollisuuksiensa tekemisestä. Hänen öljyiset
kasvonsa kiilsivät päivänpaisteessa, kun hän muuanna kuumana kesäpäivänä
astua vätösti Alhambran kukkulaa ylös. Niin paljon mukavuuksia kuin hän
nauttikin, osoitti kumminkin solmuinen köysi hänen vyötäisillään, kuinka
kovassa kurissa hän itseään piti: ihmiset nostivat lakkiaan hänelle,
kuin hurskauden esikuvalle, ja yksin koiratkin saivat vainua sen
pyhyyden hajusta, joka hänen kaapustaan löyhki, ja nivoivat
kopperoissaan hänen sivu mennessään.
Tämmöinen oli pater Simon, Lope Sanchezin armaan puolison hengellinen
neuvonantaja; ja koska rippi-isä Hispaniassa on vaimojen likimmäisin
uskollinen ystävä, niin oli hän kohta salaisesti saanut tietää tuon
salaisen aarteen jutun.
Munkki levitti suunsa ja silmänsä seljälleen ja teki kaksitoista
ristinmerkkiä tämän uutisen kuultuansa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi
hän: "sieluni tytär! Tiedä, että sinun miehes on tehnyt kaksinkertaisen
synnin -- synnin valtiota ja synnin kirkkoa vastaan. Aarre, jonka hän
tuolla tavoin on itselleen pidättänyt, on löytynyt kuninkaan tiluksilta
ja on siis kruunun; mutta koska se ennen muinoin on ollut uskottomain
oma ja on tavallaan saatanan kynsistä temmattu, niin se olis kirkolle
pyhitettävä. Kuitenkin saatetaan asia vielä sovittaa. Tuokaa tänne
myrttiseppele."
Kun kunnon pater sai nähdä seppelen, kiilsivät hänen silmänsä enemmin
kuin milloinkaan ennen ihastuksesta smaragdin suuruuteen ja kauneuteen.
"Koska tämä on tuon löydön ensimmäinen hedelmä," sanoi hän, "niin on
kohtuullista että se pyhitetään jumaliseen tarkoitukseen. Minä ripustan
sen pyhän Fransiskon kuvan eteen kirkossamme ja jo tänä yönä rukoilen
häntä hartaasti että miehesi pysyisi teidän rikkautenne rauhallisessa
nautinnossa."
Kunnon nainen oli iloissaan, että näin hyvällä hinnalla sai rauhan
taivaan kanssa, ja munkki, joka pisti seppeleen kaapunsa alle, lähti
pyhin askelin jälleen luostariin.
Lope Sanchezin tultua kotiin, kertoi vaimo hänelle mitä oli tapahtunut.
Hän kovin suuttui, sillä hän ei ollutkaan mielenlaadultaan niin
jumalinen kuin vaimo, ja oli jo kauan huokaillut munkin tuttavallisesta
vierailemisesta. "Vaimo," sanoi hän, "mitä olet tehnyt? Sinä olet
juorullasi pannut kaikkityyni alttiiksi."
"Mitä?" huusi vaimo; "tahdotko kieltää minua huojentamasta omaatuntoani
rippi-isäni edessä?"
"En, vaimoseni; tunnusta syntisi niin paljon kuin tahdot; mutta aarteen
ottaminen on minun syntini, ja omatuntoni on varsin keveä sen kuorman
alla."
Mutta valituksista ei nyt enää ollut apua; salaisuus oli nyt kerta
ilmoitettuna ja, niinkuin hiedalle kaadettu vesi, mahdoton ottaa
takaisin. Heidän ainoa toivonsa perustui munkin vaitioloon.
Lope Sanchezin päivällä jälkeen ollessa ulkona, kuului hiljainen naputus
ovelle, ja pater Simon astui sisään ystävällisesti ja siveästi
silmähdellen.
"Tyttäreni," sanoi hän, "minä olen lähettänyt palavia rukouksia pyhän
Fransiskon tykö ja hän on kuullut rukoukseni. Sydän-yönä tämä pyhimys
ilmestyi minulle unissani, mutta hänen kasvonsa vihastuivat. 'Kuules,'
sanoi hän, 'sinä rukoilet minua saadakses anteeksi tuon pakanallisen
aarteen, vaikka näet kapellini köyhyyden. Mene Lope Sanchezin huoneesen,
vaadi minun puolestani osaa tuosta Maurilaisesta kullasta, ja osta sillä
kaksi kynttiläjalkaa kuorin alttarille, ja anna hänen rauhassa pitää
jäännös.'"
Jumalinen nainen, kuullessaan tätä näkyä kerrottavan, ristitsi nöyrästi
silmänsä, meni siihen salaiseen paikkaan, johonka Lope oli aarteensa
kätkenyt, ja täytti ison nahkakukkaron Maurilaisilla kultarahoilla ja
antoi sen munkille. Sitä vastaan antoi munkki hänelle enemmän kuin yhden
siunauksen, jokaisessa kyllä, jos taivas sen toteutti, rikastuttamaan
hänen sukunsa myöhäisimpään jälkimaailmaan asti, pudotti sitten kukkaron
kaapun hihaan, laski kädet rintansa päälle ristiin ja erosi vaimosta
nöyrällä ja kiitollisella silmänluonnilla.
Kun Lope Sanchez kuuli puhuttavan tästä toisesta lahjasta kirkolle, hän
miltei vihasta vimmastunut. "Voi minua poloista miestä, mihinkä viimein
joudun? Minua ryöstetään kerta kerralta; minä tulen perin hävitetyksi ja
kerjäläissauvaan saatetuksi!"
Töin tuskin voi hänen vaimonsa lohduttaa häntä, muistuttamalla hänelle
sitä ääretöntä rikkautta mikä hänellä vielä oli, ja selittämällä hänelle
kuinka siivosti pyhä Fransisko teki, kun tyytyi näin vähäiseen osaan.
Kovaksi onneksi oli pater Simonilla koko joukko köyhiä sukulaisia,
joista oli huoli pidettävä, mainitsemattakin puolta tusinaa vankkoja,
pallopäisiä, hyljättyjä löytö- ja lapsihuoneen-lapsia, jotka hän oli
suojelukseensa ottanut. Hän uudisti sentähden joka päivä käymisiään ja
rukouksiaan pyhän Dominikon, pyhän Andreaksen ja pyhän Jaakopin eduksi,
kunnes Lope-rukka kokonaan hurjistui ja huomasi, että ellei hän
poistunut johonkin paikkaan, missä hurskas munkki ei päässyt häntä
ahdistamaan, hänen olisi sovintouhria annettava kaikille annakan
pyhimyksille. Hän päätti sentähden tupata tukkuun aartensa jäännöksen,
lähteä salaa jonakin yönä tiellensä ja mennä johonkin toiseen tienoosen
kuningaskuntaa.
Näin tuumiteltuaan ja päätettyään, osti hän vahvan ja vaakan aasin ja
kytki sen pimeään holviin Seitsemän Huonekarran Tornissa, samaan
paikkaan josta Belludon eli aavehevosen sanotaan tulevan sydän-yönä ulos
ja karkailevan Granadan kaduilla, joukko helvetin koiria muassansa. Lope
Sanches ei juuri uskonut tätä satua, mutta käytti kuitenkin hyväkseen
täten nostettua pelkoa, koska hyvin tiesi ettei kukaan hevillä
uskaltalsi aavehevosen maan-alaiseen talliin. Päivällä ennen lähetti hän
perheensä pois, käskien sen odottaa häntä jossain kaukaisessa kylässä
Vegalla. Yön tultua vei hän aarteensa holviin tornin alla, sälytti sen
hevosaasinsa selkään, vei aasin ulos ja talutti sitä varovasti pimeätä
tietä pitkin.
Rehellinen Lope oli kaikessa hiljaisuudessa käynyt näihin toimenpiteisin
eikä ollut niitä kellekään muulle ilmoittanut kuin sydämensä
uskolliselle vaimolle. Mutta jostain ihmeellisestä ilmestyksestä olivat
ne kumminkin tulleet pater Simonin tietoon. Innollinen munkki näki
näiden pakanallisten tavarain vähällä olevan iäksi päiväksi hänen
kynsistään menemällään, ja päätti kirkon ja pyhän Fransiskon eduksi
vielä kaapata niitä kourallisen. Senpä tähden, kun kellot olivat
iltarukouksiksi (_animas_) soineet ja kaikki oli hiljaa Alhambrassa,
luikki hän luostaristaan ulos, kiirehti Oikeuden portin kautta pois ja
kätkeysi niihin tiheihin orjantappura- ja laakeripensaisin, jotka
ovat ison portin vaiheilla. Täällä makasi hän tunteja lukien, kellon
lyödessä vartijatornissa, ja tarhapöllöin hirmuista ulvinaa ja koirain
haukuntaa Mustalaisten luolissa kuunnellen.
Jo viimein kuuli hän ihmisen käynnin kuminaa ja näki pimeiden,
varjoisten puiden välitse jotain, kuin kuorma-eläimen kaltaista, tulevan
tietä alas. Vesi valahti lihavan munkin suuhun, kun hän ajatteli, minkä
puttisen hän tekisi tuolle kunnon Lopelle.
Hän köytti kaapunsa helmat ylös, köyristeli kuin rottaa vaaniva kissa,
ja odotti tässä asennossa kunnes hänen saaliinsa oli hänen edessään,
jolloin hän hyömäsi lehväisestä lymypaikastaan, pani toisen kätensä
lautaselle, toisen lavalle, teki hyppäyksen, josta olis ollut kunnia
taitavimmallekin tallimestarille, ja istui kahda reisin aasin selkään.
"Ahah!" sanoi patvinen munkki, "nytpä nähdään kukaan paraiten leikin
osaa." Hän oli juuri ennättänyt sanoa nämät sanat, kun aasi alkoi
potkia, kavahti pystyyn, teki hypyn ja sitten karkasi täyttä laukkaa
alas vuorta. Munkki koetti pidättää eläintä, mutta turhaan. Se juoksi
kalliolta kalliolle, pensaan yli toiseen; munkin kaapu repesi palasiksi
ja liehui tuulessa; hänen ajeltu päälakensa sai monen kovan kolauksen
puiden oksilta ja monen naarman pensaikossa. Lisäksi kauhistukselleen ja
surkeudelleen, näki hän seitsemän yhdellä kaulaimella yhdistettyä,
täyttä voimaa haukkuvaa koiraa kintereillään, ja näki nyt mutta hiljan,
että hän tosiaankin oli noussut hirmuisen Belludon selkään.
Eteenpäin he nyt mennä suhkivat, tuulen nopeudella, pitkin suurta tietä,
Plaza Nuevan yli, pitkin Zacatinia, Vivairamblan sivuitse -- ei ikänä
ole metsästäjät ja koirat mokomaa vauhtia lentäneet eli noin helvetin
lailla elamoineet. Turhaan huusi munkki kaikkia annakan pyhimyksiä ja
päällisiksi pyhää Neitsyttä avukseen; aina kun hän mainitsi sellaista
nimeä, se vaan vaikutti kuin oiva kannuksen isku, ja seuraus oli se,
että Belludo teki hyppäyksiä korkeita kuin huoneet. Koko sen yön lenteli
onneton pater Simon tällä lailla edes takaisin, ja minne ei olis
tahtonutkaan, kunnes jokainen nikama hänen ruumiissaan oli kuin
möyhennettynä, ja hän ratsastuksesta oli tullut niin haavoihin ja niin
runnelluksi, että sitä tuskin käy selittäminen. Taas tuli lähtö
Vivairamblan, Zacatinin, Plaza Nuevan yli ja tietä myöten kaivoille, ja
nuot seitsemän koiraa ulvoivat ja haukkuivat, hyppivät ylös ja näykkivät
peljästyneen paterin kantapäitä. Ensimmäinen aamusäde pilkoitti heidän
tornin luoksi saapuessaan; täällä alkoi aavehevonen kovasti potkia,
heitti munkin kuperkeikkaa ilmaan ja karkasi, nuot helvetilliset
vitjaskoirat kintereillä, synkkään holviin, ja sikeä hiljaisuus seurasi
tätä huumaavata hälinätä.
Onko milloinkaan mokomaa pirullista puttista millekään munkilta tehty?
Eräs talonpoika, joka päivänkoitolla meni työhönsä, löysi onnettoman
pater Simonin tornin juurella pitkänään, erään viikunapuun alla, mutta
niin ruhjottuna ja muokattuna, ettei kyennyt puhumaan eikä liikkumaan.
Hän vei hänet kaikella huolellisuudella ja huomaavaisuudella hänen
kammioonsa, ja maine levisi, että rosvot olivat häntä hätyyttäneet ja
rääkänneet. Pari päivää kului, ennenkuin hän taas taisi jäseniään
käyttää; kuitenkin hän lohdutti mieltänsä sillä ajatuksella, että vaikka
hevosaasi aarteen kanssa oli päässyt menemään, hän toki oli saanut
näpistää itselleen hyvän osan tuosta pakanallisesta saaliista. Kun hän
taas kykeni liikkumaan, oli hänen ensimmäinen huolensa katsoa vuoteen
alle, jonne hän oli kätkenyt myrttiseppeleen ja ne nahkakukkarot
kultinensa, jotka hän oli peijannut Sanchezin hurskaalta vaimolta. Mutta
kuinka suuri oli hänen kauhistuksensa, nähtyänsä, että seppele ei
ollutkaan muu kuin lakastunut myrttiseppele, ja että nahkakukkarot
olivat täynnä hietaa ja soraa!
Pater Simon oli, vaikka haikeasti murheissaan, siksi viisas että piti
suunsa kiini, koska salaisuuden ilmisaattaminen vaan olis tehnyt hänet
ihmisten naurettavaksi ja tuottanut hänelle rangaistuksen hänen
esimiehiltään. Vasta monta vuotta sen jälkeen, kuolinvuoteellaan,
ilmoitti hän rippi-isälleen yöllisen ratsastuksensa Belludolla.
Lope Sanchezista el ollut, pitkään aikaan siitä kun hän oli Alhambrasta
lähtenyt, minkäänlaisia tietoja. Häntä aina muisteltiin iloisena
seuramiehenä, vaikka tuosta mielikarvaudesta ja raskasmielisyydestä,
jota hän vähää ennen salamielistä lähtöään oli käytöksessään osottanut,
luultiin saattavansa päättää, että köyhyys ja onnettomuus saattivat
hänet tuohon hurjaan päätökseen. Muutamia vuosia sen jälkeen tuli eräs
hänen ystävänsä, eräs invaliiti Malagassa, vaunuilla, joiden eteen kolme
paria hevosia oli valjastettu, kumoon paiskatuksi ja vähällä
yliajetuksi. Vaunut pysähtyivät; vanha, komeasti puettu herra, miekka
vyöllä ja hius-pussikko niskassa, astui ulos invaliitia auttamaan.
Kuinka suuri oli tämän hämmästys, kun hän tuon ylhäisen herran tunsi
vanhaksi ystäväkseen Lope Sancheziksi, joka juuri silloin oli viettänyt
tyttärensä häitä erään grandin (ylimyksen) kanssa, joka oli maan
ensimmäisiä.
Vaunuissa istui nuori parikunta. Niissä oli niinikään rouva Sanchez,
josta oli tullut pyöreä kuin tynnyri, ja joka nyt oli suljilla ja
hohtokivillä, helmi- ja timantti-kaulanauhoilla, sormuksilla joka
sormessa koristettu, ja niin loistavassa leningissä, että Saban
kuningattaren ajoilta asti ei sen vertaista ole nähty. Pieni Sanchica
oli nyt kasvanut rouvaksi, ja hänen hemmestään ja ihanuudestaan päättäen
häntä olis saattanut luulla herttuattareksi, niinpä prinsessaksikin.
Hänen vieressään istui ylkä -- jotensakin ikäloppu, pieni ja
hoikkasäärinen mies; mutta tämäpä juuri todisti hänen olevankin oikeata
aatelista verta -- sillä oikea Hispanialainen grandi on harvoin kahta
kyynärää pitempi. Äiti oli tämän naimisen aikaansaattanut.
Rikkaus ei ollut turmellut kunnon Lopen sydäntä. Hän piti vanhaa
toveriaan useita päiviä luonansa, kestitsi häntä kuin kuningasta, otti
hänet mukaansa näytelmiin ja sonninpuskiaisiin, ja lähetti hänet sitten,
onnellisena ja iloisena, hänen kotiinsa jälleen, lihava rahapussi muassa
häntä itseään varten, ja toinen jaettavaksi hänen vanhoille ystävilleen
Alhambrassa.
Lope sanoi syyksi rikkauteensa aina, että hänellä oli ollut rikas veli,
joka oli kuollut Amerikassa ja perinnöksi jättänyt hänelle
vaskikaivoksen; mutta Alhambran viekkaat juorulaukut väittivät, että
hänen rikkautensa alku ei ollut muu kuin se seikka, että hän oli
keksinyt Alhambran kahden alabasteri-immen säilyttämän salaisuuden. On
huomattu, että nämät kaksi oikein vähäpuheista kuvapatsasta vielä nytkin
merkillisesti tähystävät samaan paikkaan seinässä, josta moni on tullut
uskomaan, että aarre, jonkun rohkean matkustajan huomiota ansaitseva,
vieläkin lienee siinä kätkettynä. Sitä vastoin toiset matkustajat,
erittäinkin naispuoleen kuuluvat, heihin hyvin mielistyvät, koska ne
mukamas ovat alinomaisia muistomerkkiä siitä tosi asiasta, että naiset
voivat kätkeä salaisuuden.
Muhamed Abu Alahmar.
Alhambran perustaja.
Koska olen niin laveasti kertonut Alhambran ihmeellisiä satuja, luulen
olevani miltei velvollinen ilmaisemaan lukijalle muutamia tapauksia,
jotka koskevat sen varsinaista historiaa, eli pikemmin sen
ylevämielisten ruhtinaiden historiaa, jotka ovat perustaneet ja
valmiiksi rakentaneet tämän hovilinnan, ja joita maailma saa kiittää
näin ihanasta ja romantilaisesta itämaisesta muistomerkistä.
Saadakseni selkoa näistä tapauksista, minä luovuin tuolta
mielikuvatuksen ja satojen alalta, jossa kaikki pukeutuu runolliseen
väriin, ja aloin tarkasti urkkia yliopiston jesuitti-kirjaston vanhoista
tomuttuneista niteistä. Tämä ennen vanhaan niin kuuluisa opinvarasto on
nyt paljas varjo sen suhteen mikä se muinoin oli, sillä Ranskalaiset,
vallitessaan Granadassa, ryöstivät sen käsikirjoitukset ja
harvinaisimmat painetut teokset. Kuitenkin se sisältää, paitse useita
paksuja Jesuittien väittelykirjoja, vielä monta merkillistä teosta
Hispanialaisessa kirjallisuudessa, mutta erittäinkin koko joukon noita
vanhoja, pölyttyneitä pergamentti-kronikoita (aikakirjoja), joita pidän
erityisessä arvossa.
Tässä vanhassa kirjastossa olen kuluttanut monta hupaista hetkeä
hiljaisissa kirjallisissa tutkimuksissa, sillä ovien ja kirjakaappien
avaimet uskottiin minulle hyvin mieluisesti, ja minä jätettiin yksinäni
mieltäni myöten siellä liikkumaan, mikä on harvinainen vapaus näissä
opillisuuden pyhäköissä, jotka useinkin antavat tiedonhaluisen nääntyä
tiedon lukittuin lähteiden näkyvissä.
Näillä käynneilläni keräsin minä seuraavat tiedot puheen-alaisista
historiallisista luonteista.
Granadan hallitusmiehet pitivät Alhambraa taiteen ihmeenä ja heillä oli
se satu, että se kuningas joka sen rakensi oli harjoittanut noituutta,
eli ainakin oli alkemisti, joten hän oli ollut tilaisuudessa hankkia
äärettömiä summia, jotka käytettiin sen rakentamiseksi. Lyhyt ylisilmäys
hänen historiaansa on paljastava hänen rikkautensa todellisen
salaisuuden.
Tämän kuninkaan nimi oli, muutamain huoneiden seinissä olevan
kirjoituksen mukaan, Abu Abdallah (s.o. Abdallahn isä); mutta
Maurilaisten historiassa on hänellä tavallisesti nimenä Muhamed Abu
Alahmar (s.o. Muhamed Alahmarin poika), eli, lyhyyden vuoksi, vaan: Abu
Alahmar.
Hän oli syntynyt v. 591 Hegiran jälkeen, eli kristittyin ajanlaskun
mukaan v. 1195 Arjoua'ssa, jalosta Bena Nasar, eli Nasarin lapset,
nimisestä suvusta, ja hänen vanhempansa eivät säästäneet minkäänlaisia
kustannuksia, kasvattaessaan häntä siihen korkeaan säätyyn, johonka
hänen sukunsa arvo ja rikkaus häntä oikeuttivat. Arabialaiset
Hispaniassa olivat sivistyksessä pitkälle edistyneet; jokainen
pääkaupunki oli opillisuuden ja taiteiden paikka -- niin että oli helppo
ylhäisille ja rikkaille nuorukaisille saada oivallisia opettajia.
Mieheksi tultuaan Abu Alahmar asetettiin alkaldiksi eli maanherraksi
Arjouaan ja Jaeniin, ja teki hänensä hyvyydellään ja hurskaudellaan
suuresti rakastetuksi. Muutamia vuosia myöhemmin, Abou Hud'in kuoltua,
pirstautui Maurilaisten valta Hispaniassa puolueihin, ja useat kaupungit
menivät Muhamed Abu Alahmarin puolelle.
Koska hän oli vilkasmielinen ja sangen kunnianhimoinen, käytti hän
tilaisuuden hyväkseen, matkusti maassansa ja otettiin joka paikassa
ihastushuudoilla vastaan. Vuonna 1228 teki hän, kansan suuri äänisen
riemun ohessa, tulonsa Granadaan. Ilostunut kansa julisti hänet
kuninkaaksi, hänestä tuli kohta Maurilaisten korkein päämies
Hispaniassa, ja hän oli ensimmäinen kuningas loistoisaa Beni Nasar
sukua. Hänen hallituksensa oli siunaus hänen alamaisilleen. Hän asetti
maanherroiksi kaupunkeihin miehiä, jotka olivat oivallisia
urhoollisuudessa ja viisaudessa ja joita kansa enimmin rakasti. Hän
asetti valppaan poliisin ja antoi ankaroita lakia oikeuden
käyttämiseksi. Köyhille ja onnettomille oli aina esteetön pääsy hänen
luoksensa, ja itse piti hän huolta heidän auttamisestaan. Hän laitti
vaivaishuoneita sokeille, vanhoille, sairaille ja työhön
kykenemättömille, ja kävi niitä usein katsomassa -- ei määräpäivinä,
loistoisasti ja komeasti, niin että oli aikaa panna kaikki kohdat
kuntoonsa ja salata väärinkäytöksiä, vaan äkisti ja odottamatta; omalla
vaarinotolla ja tarkalla tutkinnolla hankki hän tietoja sairaiden
hoidosta ja niiden käytöksestä, joiden velvollisuutena se oli. Hän
perusti kouluja ja yliopistoja, joita hän niinikään kävi tarkastamassa,
ja oli itse läsnä nuorisoa opetettaissa. Hän rakennutti
teurastushuoneita ja yleisiä leipomatupia, että ihmiset saisivat
terveellistä ravintoa helpoilla ja määrätyillä hinnoilla. Hän teetti
runsaita vedenjohtoja kaupunkiin, rakennutti kylpylaitoksia ja kaivoja,
kanavoita ja ojia, Vegaa kastellakseen ja viljavaksi tehdäksensä.
Tällaisten välikappalten avulla vallitsi rikkaus tässä ihanassa
kaupungissa; ostajia ja myöjiä tungeksi sen porteilla, puodit olivat
varustetut kaikkein maiden ja ilman-alain ylellisyydellä ja tuotteilla.
Muhamed Abu Alahmarin näin viisaasti ja onnellisesti ihanaa maatansa
hallitessa, häntä yhtäkkiä uhattiin sodankauhuilla. Jaakoppi Valloittaja
oli ottanut koko Valencian, ja Ferdinandi Pyhä vei voitolliset aseensa
Andalusiaan. Jälkimäinen piiritti Jaenin kaupunkia, vannoen ettei ennen
luopuisi piirityksestä, kuin oli saanut kaupungin haltuunsa. Muhamed Abu
Alahmar tunsi kuinka riittämättömät hänen varansa olivat käydäkseen
sotaa Castilian mahtavan vallitsijan kanssa. Sentähden teki hän äkisti
päätöksensä, meni salaa kristittyin leiriin ja astui äkkiluulematta
kuningas Ferdinandin eteen. "Minussa näet," sanoi hän, "Granadan
kuninkaan Muhamedin; minä luotan kunniaasi ja antaun sinun
suojelukseesi. Ota kaikki mitä minulla on ja pidä minua kuin vasalliasi
(läänimiestäsi)." Näin sanottuaan kävi hän polvilleen ja suuteli
kuninkaan kättä, alamaisuutensa merkiksi.
Tämä suoran luottamuksen todiste hellytti kuningas Ferdinandin, ja hän
päätti, ettei rupeaisi toista huonommaksi jalomielisyydessä. Hän nosti
entisen vastustajansa ylös ja syleili häntä ystävänään; hänen
tarjoamansa kalliit tavarat hän hylkäsi, mutta otti hänet vasallikseen
ja lahjoitti hänelle herrauden hänen aluessaan, sillä ehdolla että
maksaisi vuotuista veroa, että valtakunnan ylimyksenä tulis saapuville
valtiopäiville, ja sodassa auttais häntä vissillä lukumäärällä
ratsumiehiä.
Kohta sen jälkeen vaadittiin Muhamedia sotapalvelukseen, auttamaan
kuningas Ferdinandia, tämän piirittäessä Sevillan-kaupunkia. Maurilainen
kuningas lähti viidensadan valion ratsastajan kanssa Granadasta, sillä
ei kukaan maailmassa osannut paremmin kuin hän ratsastaa ja keihästä
hoitaa. Surullista ja nöyristyttävää palveluksen tekoa tämä kumminkin
oli, kun heidän piti käyttää miekkaa omia uskolaisiaan vastaan.
Muhamed ansaitsi urhoollisuudellaan tässä mainiossa valloituksessa
surullisen mainioisuuden, mutta todellisemman kunnian sen lempeyden
kautta jota hän sai kuningas Ferdinandin sodankäynnissä harjoittamaan.
Kun, vuonna 1218, mainio Sevillan kaupunki jätettiin Castilian kuninkaan
valtaan, palasi Muhamed murheellisena ja karvailla mielin
valtakuntaansa. Hän näki tuon turmantuottavan pilven, mikä uhkasi
Maurilaisten valtaa, ja lausui tuon mietelmän, jonka hän niin usein
hädän ja häiriön aikana lausui: "Kuinka ahdas ja viheliäinen elämämme
olisi, ellei toivomme olis niin avara ja lavealle ulottuva."
"_Que angosta y miserabile seria nuestra vida, sino fuera tan dilatada y
espaciosa nuestra esperanza._"
Murheellisen voittajan lähetessä rakastettua Granadaansa, väestö virtasi
iloisella malttamattomuudella häntä vastaan, sillä he rakastivat häntä
hyväntekijänään. He olivat, hänen urotekoinsa kunniaksi, pystyttäneet
voittopatsaita, ja joka paikassa, missä hän retkesi, tervehdettiin häntä
riemuhuudolla _El Ghalib'iksi_ eli voittajaksi. Muhamed nyökytti
päätänsä kuullessaan tämän nimityksen. "_Wa la ghalib ila Allah!_"
(voittajaa ei ole muuta kuin Jumala!), huudahti hän. Tästä hetkestä
alkain käytti hän näitä sanoja valilausenaan. Hän piirustutti ne
vaakunaansa ja kaikki hänen jälkeisensä ottivat ne valilauseeksensa.