punaisesta tornista kaupunkiin. Suur-inkvisitorin näkyi niinikään
tekevän mieli lähettää muutamia pyhän tuomio-istuimen palvelijoita.
Tieto näistä hankkeista tuli hiljan yöllä kuvernöörin korviin. "Antaa
niiden tulla," sanoi hän, "he tapaavat minut valmiina; varhain sen
täytyy aamulla noustu, joka tahtoo hätäyttää vanhan soturin." Hän antoi
heti käskyn että vanki, päivän koitolla, hyvin aikaisin aamulla, oli
siirrettävä vankeuteen Alhambran muurien sisällä. "Ja kuulesta,
lapseni," sanoi hän tuolle siivolliselle tytölle; "koputa oveani ja
herätä minut ennen kukon kuulumaa, niin että saan katsoa että kaikki
käy oikein."
Päivä koitti, kukko lauloi, mutta ei kukaan koputtanut kuvernöörin ovea.
Aurinko kohosi vuoren kukkulain yli ja paistoi kuvernöörin akkunasta
sisään, ennenkuin hänet aamu-unistaan herätti tuo vanha kapraali, joka
seisoi hänen edessään katsannolla, johon kauhistus oli kuvautuneena.
"Hän on poissa! Hän on mennyt tiehensä!" huusi kapraali, tuskin
hengittää voiden.
"Kuka poissa? Kuka mennyt tiehensä?"
"Sotamies -- rosvo -- perkele -- sen mukaan kuin minä ymmärrän. Hänen
koppinsa on tyhjä, mutta ovi kiini -- ei kukaan tiedä kuinka hän on
päässyt ulos."
"Kuka hänet näki viimeksi?"
"Teidän ylhäisyytenne palvelustyttö. Hän vei hänelle illallisen."
"Käskekää häntä hetikohta tänne!"
Uusi hämmennys nousi. Siivollisen tytön kamari oli niinikään tyhjä; hän
oli epäilemättä karannut vangin kanssa, koska hän, niinkuin tiettiin,
useina päivinä oli tiheään ollut hänen puheillaan.
Tämä karsi vanhan linnanherran mieltä kovin pahasti, mutta tuskin
ennätti hän virkkaa mielikarvauttaan siitä, ennenkuin uusi kiusa
ilmestyi. Mentyään virkakammioonsa tapasi hän arkkunsa avattuna,
ratsastajan nahkalaukun varastettuna ja yhdessä sen kanssa tuon vahvan
pussin, joka oli ollut dubloneja täynnä.
Mutta miten ja millä lailla olivat karkulaiset päässeet menemään? Eräs
vanha talonpoika, joka asui muutamassa hökkelissä Sierralle (vuorille)
vievän tien varrella, kertoi että hän juuri päivän sarastaessa oli
kuullut kavion kapsetta, joka oli huvennut vuorille päin. Hän oli
katsonut akkunasta ulos ja nähnyt ratsastajan tyttö edessään hevosen
seljässä.
"Käypä tallissa katsomassa!" huusi linnanherra Manco. Talli haettiin
läpi; kaikki hevoset olivat paikoillaan, paitse Arabialaista. Tämän
sijassa oli paksu ryhmysauva, seimeen aidottu ja paperilipulla
varustettu, johon oli kirjoitettu nämät sanat: "Lahja kuvernööri
Mancolle, vanhalta sotilaalta."
Satu kahdesta äänettömästä kuvapatsaasta.
Kerran asui yksinäisessä kammiossa Alhambrassa pieni lystikäs veitikka,
nimeltä Lope Sanchez, joka teki työtä puutarhoissa ja oli iloinen ja
vilkas kuin heinäsirkka ja lauleli päiväkaudet. Hän oli linnan henki ja
elämä; työnsä lopetettuaan istui hän jollain kivipenkillä kävelimössä,
näppi kitarriaan ja lauloi pitkiä lauluja Cid'istä, Bernando de
Carposta, Fernando del Pulgar'ista ja muista Hispanian sankareista,
suureksi huviksi vanhoille sotamiehille, taikka näppieli iloisempaa
nuottia, antaen tyttöin tanssia boleroa ja fandangoa.
Samoin kuin useimmilla pikku miehillä, oli Sanchollakin iso pitkä
roikale vaimona, joka melkein taisi tupata hänet hameensa taskuun; mutta
köyhäin tavallista osaa ei ollut hänelle suotu: kymmenen lapsen sijassa
hänellä vaan oli yksi. Tämä oli pienoinen mustasilmäinen, kaksitoista
vuotias tyttö, nimeltä Sanchica, yhtä lystillinen kuin hän, ja hänen
sydämensä ilo. Tyttö leikitsi hänen vierellään, hänen puutarhassa työtä
tehdessään, tanssasi hänen kitarrinsa soittoon, hänen varjossa
istuessaan, ja juoksenteli, hurjasti kuin metsävuohen karitsa,
pensaistossa, lehtokujilla ja Alhambran rappioisissa saleissa.
Nyt oli Juhannus-ilta, ja Alhambran juhla-iloinen juoruseura, miehiä,
vaimoja ja lapsia, astui Generalifen yli kohoavaa Auringon vuorta ylös,
tämän tasaisella kukkulalla Juhannus-yötä viettämään. Oli kirkas
kuudan-yö, kaikki vuoret olivat harmaina ja hopeoitettuina, kaupunki
oli kupukattoineen ja kirkontornineen alhaalla pimennossa, ja Vega oli
kuin jonkun haltijattaren hallussa oleva maa, jonka tenhotut purot
kiiluivat synkeiden, lehväkkäin puiden välitse. Vuoren korkeimmalle
huipulle viritettiin, vanhan, Maurilaisilta otetun tavan mukaan,
ilotulia. Tienoon asukkaat pitivät samanlaista yövahtia, ja Vegalla ja
vuorten rinteillä leimusi siellä täällä himeitä valkeita.
Lope Sanchez, joka ei milloinkaan ollut iloisempi kuin tällaisella
juhlalla, soitti kitarria; siellä tanssittiin, ja ilta kului hyvin
iloisesti ja rattoisasti. Tanssattaissa leikitteli pieni Sanchica
muutamain pikku tyttöin kanssa erään vanhan, kukkulalla olevan,
Maurilaisen linnan raunioilla, ja löysi, pikkukiviä kaivannossa
hakiessaan, pienoisen vuoripihkaan hyvästi leikellyn käden, jonka sormet
olivat kiini puristetut ja peukalo lujasti painettu niiden päälle. Ylen
iloisena onnestaan juoksi hän löytöään äitillensä näyttämään. Kättä
ruvettiin hetikohta paljon miettimään ja moni katseli sitä
taikauskoisesti penkoen. "Nakkaa se pois," sanoivat muutamat, "se on
Maurilaisilta, saat olla vissi että siinä on onnettomuutta ja
taikausta." -- "Ei millään muotoa," sanoi toinen, "sen saattaa myödä
juveeli-sepälle Zacatinissa." Tämän puheen keskellä tuli sinne vanha,
mustaverinen sotamies, joka oli palvellut Afrikassa ja oli kuin
Maurilainen näöltään. Hän tutki kättä tuntijan katsannoilla. "Minä olen
nähnyt tämmöisiä kaluja Maurilaisilla Barbariassa," sanoi hän; "tämä on
tehokas välikappale kierosilmäisyyttä ja kaikkea noituutta ja taikausta
vastaan. Toivotan teille onnea, Lope, se ennustaa jotain hyvää
lapsellenne."
Sanchezin vaimo, kuultuaan tämän, sitoi tuon pienen käden nauhaan ja
ripusti sen kaulaan tyttärellensä.
Tästä taikakalusta johtui nyt mieleen kaikki nuot niin paljon suositut
taikauskoiset sadut Maurilaisista. Tanssi herkesi, ja nyt istuttiin
ryhmiin kentälle ja kerrottiin toisilleen vanhoja isänisältä ja
äitinäitiltä kuultuja satuja. Muutamat näistä saduista koskivat juuri
sitä vuorta, jonka kukkulalla he istuivat, ja joka on mainio pesäpaikka
aaveilla ja tontuilla. Eräs vanha nainen kuvaili hyvin laveasti sitä
palatsia vuoressa, jossa, tarun mukaan, Boabdil ja koko hänen
Maurilainen hoviväkensä ovat tenhottuina. "Noiden raunioiden alla,"
sanoi hän, osoittaen muutamia rappioisia muuria ja vallia, eräällä
etäisellä paikalla vuorta, "on iso pimeä luola, joka menee syvälle,
hyvin syvälle maan sisään. Vaikka saisin kaikki Granadan rikkaudet, en
siihen tirkistäisi. Kerran vahtasi eräs köyhä raukka Alhambrasta vuohia
tällä vuorella ja kiipesi alas luolaan ottamaan pois yhtä vohlaa, joka
oli sinne pudonnut. Hurjana ja silmät seljällään tuli hän sieltä ulos,
ja kertoi asioita semmoisia, että kaikki luulivat hänen hulluksi
tulleen. Hän houraili moniaita päiviä aaveenkaltaisista Maurilaisista,
jotka olivat häntä ajelleet luolassa, ja vaivoin saatiin häntä enää
ajamaan vuohiaan vuorelle. Hän teki sen viimein, mutta ah! mies raukkaa,
ei ikänä tullut hän sieltä alas. Naapurit löysivät hänen vuohensa
käymästä laitumella Maurilaisten raunioiden luona, hänen hattunsa ja
kaapunsa olivat luolansuun luona, mutta häntä itseään ei sen kovemmin
kuulunut."
Pieni Sanchica kuunteli tätä juttua kiinteällä tarkkuudella. Hän oli
hyvin utelias ja tunsi hetikohta kiihkeän halun saada katsoa tuohon
vaaralliseen syvyyteen. Hän pujahti pois leikkikumppaniensa luota, haki
nuot kaukaiset rauniot, ja sittenkun hän vähän aikaa oli ryöminyt niiden
keskellä, tuli hän vähäiselle ontelolle eli koverolle juuri sillä
paikalla josta vuori jyrkästi alenee Darron laksoon päin. Tämän ontelon
keskellä oli tuo sanottu aukko. Sanchica rohkeni mennä aina reunalle
asti ja kurkisti alas. Kaikki oli mustaa kuin sysi, ja syvyys näytti
pohjattomalta. Hänen verensä jähmettyi: hän meni sinne jälleen, tirkisti
vielä sisään, aikoi juosta pois ja katsahti vieläkin syvyyteen -- juuri
tuo kauheus tässä asiassa oli hänelle mieluista. Lopuksi vieritti hän
sinne ison kiven ja heitti sen reunalta alas. Kotvan aikaa putosi se
ilman mitään jyskettä; sitten kävi se kallion neniä vasten, ja hän
kuuli hirveän jytäkän; sitten hyppi se kalisten ja kolisten yhdeltä
puolelta toiselle, ukkosenkaltaisella paukkeella, putosi viimein
syvälle, syvälle veteen -- ja kaikki oli taas hiljaa.
Mutta tämä hiljaisuus ei kestänyt kauan. Kuuluipa niinkuin joku olis
herännyt tuossa kamalassa kuilussa. Juopa alkoi vähitellen jumista, kuin
mettiäispatsas. Jumina kävi yhä kovemmaksi; sieltä kuului sekanaisia
ääniä niinkuin kaukaisesta väkijoukosta ja hiljaista aseenkalsketta;
sympalien kuminaa ja torven kajahuksia, juuri niinkuin sotajoukko vuoren
sisässä olis tappeluun hankkiutunut.
Kauhistuksesta äänettömänä lähti Sanchica paikalta ja kiirehti sinne,
minne oli vanhempansa ja leikkikumppaninsa jättänyt. Kaikki olivat
menneet. Ilovalkeat olivat sammumaisillaan ja viimeiset savutuprut
kiemuroitsivat kuunvalossa. Etäisemmät tulet, jotka olivat Vegalla ja
vuorenkukkuloilla roihunneet, olivat niinikään loppuun palaneet, ja
yltympärinsä näytti kaikki olevan syvimpään lepoon vaipuneena. Sanchica
huusi vanhempiaan ja muutamia leikkikumppaniaan nimeltä, mutta ei saanut
vastausta. Hän juoksi vuorenrinnettä alas ja Generalifen puutarhain
läpi, kunnes tuli Alhambran lehtokujille, jossa hän istui penkille
pensaikossa hengähtämään. Alhambran vartijatornin kello löi kahtatoista.
Sikeä hiljaisuus vallitsi, niinkuin koko luonto olis uneen vaipunut;
ainoastaan yhdestä pensaiden välitse juoksevasta purosta kuului lirinä.
Öisen ilman suloinen vilppaus tuuditti häntä uneen, kun hänen silmänsä
äkisti huikesivat etäisestä valosta ja hän hämmästyksekseen näki pitkän
jonon Maurilaisia ratsumiehiä, jotka kiirehtivät vuorta alas ja noita
lehtisiä käytäviä pitkin. Muutamat olivat varustetut keihäillä ja
kilvillä, toiset miekoilla ja partuskoilla, kiiltävissä rautapaidoissa,
jotka välkkyivät kuutamossa. Hevoset nostelivat uljaasti päitänsä ja
pureskelivat suitsiaan, mutta niiden askelia ei kuulunut sen enemmän,
kuin jos kaviot olisivat olleet huovalla peitetyt, ja ratsastajat olivat
kaikki kuolonkalpeita. Näiden joukossa ratsasti ihana nainen kruunu
päässä ja pitkät kullanhohtavat kiharat helmien kanssa yhteen
palmikoitut. Hänen virkkunsa ratsuvaippa oli tulipunaisesta sametista,
kullalla kirjailtu ja maata viilevä. Hän näytti olevan sangen
surullisena ja katsoi aina alaspäin.
Sitten tuli kulkue hoviherroja komeissa vaatteissa ja monivärisissä
käärelakeissa, ja näiden keskellä ratsasti kuningas Boabdil el Chico,
kuninkaallisessa hohtokivillä peitetyssä kaapussa ja timanteista
välkkyvä kruunu päässä. Pieni Sanchica tunsi hänet hänen vaaleasta
parrastaan ja yhdennäköisyydestä hänen muotokuvansa kanssa, jonka hän
usein oli nähnyt Generalifen museossa. Kummissaan ja hämmästyksissään
katseli hän tätä kuninkaallista loistoisata kulkuetta, joka välkkyen
liikkui puiden välitse eteenpäin; mutta vaikka hän tiesi nuot kalpeat ja
äänettömät yksinvaltiaat ja hoviherrat ja sotijat aaveileviksi hahmuiksi
ja kaikkityyni noituudeksi ja taikaukseksi, hän kumminkin katseli heitä
pelkäämättömällä sydämellä; niin rohkeaksi oli hän tullut tuosta
salaperäisestä taikakalusta, joka hänen kaulassaan rippui.
Kun ratsastava kulkue oli mennyt hänen ohitsensa, nousi hän istumasta ja
lähti mukaan. Se meni sisään Oikeuden isosta portista, joka seisoi
seljällään; vanhat vahdissa olevat invaliidit makasivat kivipenkeillä
sikeässä, silminnähtävästi noituudella vaikutetussa unessa, ja koko tämä
hahmukulkue mennä jonotti, hälisemättä, ja liehuvilla lipuilla ja
uljaalla ryhdillä, heidän ohitsensa. Sanchica olis mielellään mennyt
muassa, mutta hämmästyksekseen näki hän tornissa aukon, joka meni
syvälle maan sisään. Hän astui vähän likemmä ja rohkeni mennä edemmä,
kun näki isoja askelenjälkiä kallioihin koverrettuja, ja holvikäytävän,
joka siellä täällä oli valaistu hopealampuilla, joista valkeanvalo ja
suloinen haju virtasi. Hän uskalsi vieläkin edemmä ja tuli viimein isoon
saliin, joka oli syvälle vuoreen hakattu, loistavasti koristettu
Maurilaiseen laatuun ja valaistu hopea- ja kristalli-lampuilla. Täällä
istui turkkilaisella sohvalla vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies
Maurilaisessa puvussa, unissaan nuokkuva ja sauvaa pitävä, joka
alinomaa näytti olevan hänen kädestään luikahtamallaan. Vähän matkan
päässä tästä istui ihana nainen vanhassa Hispanialaisessa puvussa;
pienoinen, kokonansa timanteista välkkyvä kruunu päässä, tukka helmien
kanssa palmikoittu, hopeakannelta ihanasti soittaen. Pieni Sanchica
muisti nyt jutun, jonka hän oli kuullut vanhuksilta Alhambrassa, eräästä
Götiläisestä prinsessasta, jonka muuan Arabialainen noita oli sulkenut
vuoreen, jossa prinsessa soitannon voimalla piti häntä taikaunessa
kiini.
Nainen herkesi soittamasta, hämmästyen näkemästä ihmisen tässä
noidutussa salissa. "Onko nyt pyhän Johanneksen aatto-ilta?" kysyi hän.
"Niin on," vastasi Sanchica.
"Tenhous on siis täksi yöksi lakkautettu. Tule tänne, lapseni, äläkä
pelkää. Minä olen kristitty, niinkuin sinäkin, vaikka tenhous pitää
minua täällä vangittuna. Kosketa tuolla taikakalulla, joka rippuu
kaulassasi, minun kahleitani, niin pääsen täksi yöksi irralle."
Näin sanoen avasi hän leninkinsä ja näytti leveätä kultarengasta, joka
ympäröitsi hänen vyötäisiään, ja kultavitjoja, joilla hän oli maassa
kiini. Lapsi ei viipynytkään painamasta tuota pientä taikakalua
kultarengasta vasten, ja samassa silmänräpäyksessä vitjat putosivat
maahan. Kalinasta vanhus heräsi ja hieroi silmiänsä; mutta nainen pani
sormensa liukumaan kantelen kielillä, josta vanhus taas nukkui ja alkoi
nuokkua, ja sauva hänen kädessään horjua. "Nyt," sanoi nainen, "kosketa
hänen sauvaansa taikakalullasi!" Sanchica teki niin, ja sauva luikahti
vanhuksen kädestä, jonka perästä tämä vaipui sikeään uneen sohvalle.
Nainen laski nyt kantelensa sohvalle ja nojasi sen tuon nukkuvan noidan
päätä vasten; sitten kosketteli hän kieliä, kunnes äänet kävivät hänen
korvaansa, ja sanoi: "Oi soitannon väkevä henki, pidä hänen aistinsa
niin kauan vangittuina, kunnes päivä tulee! Nyt seuraa minua, lapseni,"
jatkoi hän, "ja sinä saat nähdä Alhambran, semmoisena kuin se oli
mahtavina päivinään, sillä sinulla on taikakalu joka paljastaa kaiken
tenhouksen." Äänettömänä meni Sanchica naisen muassa. He menivät luolan
ovien kautta Oikeuden porttikäytävään ja sieltä Plaza de los
Algibes'ille, eli linnan sisäpuolella olevalle kävelimölle. Tämä oli
täynnä Maurilaisia sotijoita, jalka- ja ratsuväkeä, liehuvain lippuin
vaiheille riveihin järjestettyä. Myös seisoi pääportilla kuninkaallisia
vahteja ja pitkiä riviä mustia Afrikalaisia, paljain miekoin. Ei
yksikään puhunut sanaakaan, ja Sanchica seurasi johtajatartaan
pelkäämättä. Hänen hämmästyksensä eneni, kun hän astui kuninkaalliseen
palatsiin, jossa hän oli kasvanut. Kirkas kuutamo valaisi kaikkia salia
ja pihoja, niinkuin täysi päivä olis ollut, mutta esitti näytelmän
kokonaan toisenlaisen kuin hän täällä oli tottunut näkemään. Huoneiden
seinät eivät enää olleetkaan ajan tahraamat ja repimät. Hämähäkin
verkkoin sijassa rippui komeita Damaskon silkkikankaita, ja kultaukset
ja maalaukset olivat saaneet alkuperäisen loistonsa ja vereksyytensä
jälleen. Tätä ennen tyhjissä ja paljaissa saleissa oli nyt loistoisia,
helmillä ja kalliilla kivillä tilkoitettuja sohvia, ja kaikki
suihkukaivot pihoissa ja puutarhoissa pitivät entistä leikkiänsä.
Kyökeissä taas häälättiin; kokit laittivat hahmuruokia ja paahtivat ja
paistivat aaveen-näköisiä kanoja ja bekkasiineja. Palvelijoita juoksi
edes takaisin, kantaen herkuilla täytettyjä hopeamaljoja ja järjestäen
komeata atriata. Leijonain piha oli täynnä vahteja, hoviherroja ja
Maurilaisia pappia (Alfaquis), niinkuin Maurilaisten muinaisina aikoina;
ja Oikeuden Salin yläpäässä istui Boabdil valtaistuimellaan, hoviväkensä
keskellä, ja piti tänä yönä hahmuvaltikkaansa. Vaikka tungos oli
tämmöinen ja vaikka näin näyttiin edes takaisin hääläävän, ei sittenkään
kuulunut ainoaakaan askelta; ei mikään muu keskeyttänyt sydän-yön
hiljaisuutta, kuin suihkulähteiden lorina. Pieni Sanchica seurasi,
hämmästyksestä äänettömänä, johtajatartaan palatsin kautta, kunnes
tulivat portille, joka vei Comares'in ison tornin alla oleviin
holvikäytäviin. Kummallakin puolen porttia seisoi alabasterinen immen
kuva. Näiden päät olivat sivulle päin käännetyt ja heidän silmänsä
tähystivät samaa paikkaa holvissa. Tenhottu nainen seisahtui ja viittasi
pientä Sanchicaa tulemaan likemmä. "Tässä on," sanoi hän, "suuri
salaisuus, ja minä tahdon, uskollisuutesi ja rohkeutesi palkinnoksi,
ilmoittaa sen sinulle. Nämät äänettömät kuvapatsaat vahtaavat suurta
aarretta, jonka eräs muinainen Maurilainen kuningas tänne kätki. Käske
isäsi hakea se paikka, johon heidän silmänsä ovat tähdätyt, ja hän on
löytävä jotain mikä tekee hänet rikkaimmaksi mieheksi Granadassa. Mutta
ainoastaan sinä viattomilla käsilläsi, koska taikakalu on sinun
hallussasi, voit ottaa aarteen. Käske isäsi käyttää sitä viisaasti ja
määrätä jonkun osan siitä jokapäiväisten messuin lukemiseen sieluni
pelastukseksi tästä jumalattomasta noituuksesta."
Puhuttuansa nämät sanat nainen sitten vei lapsen Lindaraxan puutarhaan,
joka on likellä kuvapatsaiden holvia. Kuu kimelteli yksinäisen
suihkulähteen aalloille, puutarhan keskellä, levittäen lauhkeata valoa
orangsi- ja sitruuni-puille. Ihana nainen taittoi myrttipensaan lehvän
ja kiersi sen lapsen pään ympärille. "Pidä tämä lehvä muistoksi siitä
mitä olen sinulle ilmoittanut, ja todistukseksi siitä että olen totta
puhunut. Hetkeni on tullut, minun täytyy palata siihen tenhottuun
saliin; älä tule kanssani, ettei mikään onnettomuus sinulle tapahtuisi.
Voi hyvästi, muista sanani, ja anna lukea messuja pelastuksekseni." Näin
sanottuaan meni nainen pimeään käytävään, joka vei Comares'in tornin
alle, ja katosi Sanchican silmistä.
Majoista Alhambran alapuolella, Darron laksossa, kuului nyt kukon vieno
laulanta, ja himeä koite alkoi näkyä itäisten vuorten päällitse. Vieno
tuuli alkoi leyhkää, ja pihoilta ja poluilta kuului ikäänkuin kuivain
lehtien kahinaa, ja ovi oven perään meni naristen kiini.
Sanchica palasi samain huoneiden kautta, jotka hän vastikään oli nähnyt
hahmuja täynnä, mutta Boabdil ja hänen aaveileva hoviväkensä oli
kadonnut. Kuu paistoi tyhjiin, pikaisen loistonsa menettäneihin, ajan
tahraamiin ja hävittämiin, ja hämähäkin verkkoin peittämiin saleihin ja
kaltereihin. Yölipakoita räpisteli hämärissä kamareissa, ja
kalalammikosta kuului sammakkoin kurina.
Sanchica riensi nyt, niin hopusti kuin taisi, eräille kaukaisille
portaille, jotka veivät siihen viheliäiseen asuntoon, missä hänen
vanhempansa asuivat. Ovi oli auki, niinkuin tavallisesti, sillä Lope
Sanchez oli kovin köyhä lukkoa ja salpaa tarvitakseen. Sanchica hiipi
hiljaa vuoteelle, laski myrttiseppeleen vierelleen ja nukkui pian.
Aamulla kertoi hän isälleen kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta
Lope Sanchez katsoi kaikkityyni paljaaksi unennäöksi ja nauroi Sanchican
kevyt-uskoisuudelle. Hän meni tavalliseen työhönsä puutarhassa, mutta ei
ollut hän kauan siellä ollut, ennenkuin hänen tyttärensä tuli
hengästyksissä juosten. "Isä, isä!" huusi tämä, "katsokaapa
myrttiseppelettä, jonka Maurilainen nainen kiersi pääni ympärille."
Lope Sanchez katseli sitä hämmästellen, sillä myrtin varsi oli puhtainta
kultaa ja jokainen lehti välkkyvä smaragdi. Koska hän ei ollut paljon
puuttunut kalliisin kiviin, hän ei ymmärtänyt seppeleen todellista
arvoa, mutta sen verran näki hän, että varmaan tiesi sen olevan jotain
todellisempaa kuin ne asiat, joita unennäöt tavallisesti ovat, ja että
lapsi, oli miten oli, ei ollut hukkaan unta nähnyt. Hänen ensimmäinen
huolensa oli velvoittaa tytär ehdottomaan vaitioloon; sen suhteen oli
hän kumminkin turvattu, sillä tyttö oli vähempipuheinen kuin hänen
iältään ja sukupuoleltaan kävi toivominenkaan. Hän meni sitten holviin,
jossa noiden kahden immen alabasteriset kuvapatsaat olivat. Hän näki
että niiden päät olivat käännetyt poispäin portista, ja että molempain
silmät olivat rakennuksen sisään päin. Lope Sanchez ei tainnut muuta
kuin ihmetellä tätä salaisuuden viisasta kätkemisen keinoa. Hän veti
viivan kuvapatsaiden silmistä siihen kohtaan, mihin heidän silmänsä
olivat tähdätyt, teki salaisen merkin seinälle ja meni tiehensä.
Lope Sanchezin mieli oli kuitenkin kaiken päivän tuhansista huolista
levottomana. Hän ei malttanut olla kuvapatsaita kaukanakin silmäinsä
edessä pitämättä, ja hän viimein miltei sairastui pelvosta, että tämä
kultainen salaisuus kenties ilmi tulisi. Joka askel, minkä hän tätä
paikkaa läheni, pani hänet vapisemaan. Hän olis antanut vaikka mitä, jos
vaan olis voinut kääntää kuvapatsaiden päät toisinpäin, ja unhotti
kokonansa että ne jo useita satoja vuosia olivat pitäneet silmiään
samaan suuntaan, kenenkään ihmisen siitä sen viisaammaksi tulematta.
"Lempo heidät periköön," sanoi hän itsekseen, "he ilmoittavat
kaikkityyni; onko kuultu kenenkään ihmisen tuolla lailla salaisuutta
säilyttäneen?" Kun hän sitten näki jonkun tulevan, puikahti hän
tiehensä, ikäänkuin peljäten että hänen läsnäolonsa tällä paikalla
nostais epäluuloja. Sitten lähti hän hyvin varuisasti palaamaan, seisoi
ja tirkisteli kaukaa oliko kaikki entisellään, mutta nähdessään nuot
kuvapatsaat hän taas kovin harmistui. "Oih, tuossa ne seisovat," sanoi
hän, "ja tuijottavat tuijottamistaan, ja tuijottavat juuri siihen
paikkaan mihin eivät saisi. Soisin heidät lemmon valtaan! He ovat
samanlaiset kuin kaikki heidän sukupuoleensa kuuluvat; vaikka heillä ei
ole kieltä millä juoruja kantelisivat, niin tottapa tekevät sitä
silmillänsä."
Tämä tuskallinen päivä kului viimein, hänen suureksi ilokseen,
lopullensa. Alhambran kaikuvissa saleissa ei kuulunut enää ihmisen
askelia; viimeinen siinä käynyt vieras astui vihdoin kynnyksen yli pois,
iso portti salvattiin ja lukittiin, ja yölipakot, sammakot ja huutavat
pöllöt ottivat niin vähitellen yölliset oikeutensa autiossa hovilinnassa
jälleen käytettäviksensä.
Lope Sanchez odotti kuitenkin hiljaiseen yöhön, ennenkuin hän pienen
tyttärensä kanssa uskalsi noiden kahden immen saliin. Hän tapasi heidät
yhtä salamielisinä ja äänettöminä kuin tavallisesti katsomassa tuohon
onnea kätkevään säilytyspaikkaan. "Teidän luvallanne, armaat naiset,"
ajatteli Lope Sanchez, astuessaan heidän keskellensä, "minä tahdon
irroittaa teidät palveluksesta, joka kahden tahi kolmen sadan vuoden
kuluessa epäilemättä on kovasti rasittanut sydäntänne." Sitten rupesi
hän seinään merkitsemästään paikasta työhönsä, ja avasi ennen pitkää
salaisen komeron, jossa oli kaksi isoa posliini-ruukkua. Hän koetti
siirtää niitä esiin, mutta ne pysyivät liikkumattomina, kunnes hänen
tyttärensä viaton käsi kosketti niitä. Hänen avullaan sai hän ne
komerosta, ja näki suureksi ilokseen niiden olevan täynnä Maurilaisia
kultarahoja, juveeleja ja kalliita kiviä. Ennen päivänkoittoa oli hän jo
siirtänyt ne mökkiinsä, ja jättänyt nuot kaksi vahdissa olevaa
kuvapatsasta tyhjään seinään tuijottamaan.