hän tiesi ettei se voinut olla luotettava ja pysyväinen, missä ainekset
olivat noin riitaiset ja vihollisuuden syyt noin vanhat ja syvälle
juurtuneet. Hän menetteli sentähden tuon vanhan perusjohteen mukaan:
"ole aseissa rauhan aikana ja vaatteissa kesällä," ja käytti tullutta
rauhaa vahvistaakseen maatansa, täyttääkseen asehuoneensa jälleen ja
edistääksensä niitä hyödyllisiä taitoja, jotka tuottavat valtiolle
varallisuutta ja todellista voimaa. Hän määräsi palkintoja paraille
käsityöläisille ja myönsi heille etuoikeuksia; hän paransi hevosrotua ja
edistytti muidenkin hyödyllisten eläinten kasvattamista; hän suosi
maanviljelystä, ymmärsi suojelevalla kehoituksella suuresti lisätä maan
luonnollista tuottavaisuutta, ja teki kuningaskuntansa ihanat laksot
kukoistaviksi kuin puutarhat. Myös edistytti hän silkin viljelystä ja
valmistamista, kunnes Granadan kangaspuut tuotteiden kauneudessa ja
hienoudessa kävivät edelle Syriankin kangaspuista. Sitten vielä teetti
hän vireästi työtä niissä kulta- ja hopea- ja muiden metallien
kaivoksissa, joita maassa oli, ja oli ensimmäinen kuningas Granadassa,
joka antoi lyödä nimellään varustettuja kulta- ja hopearahoja, jonka
ohessa hän myös piti huolen siitä että rahat taitavasti lyötiin.
Tähän aikaan, noin kolmannentoista vuosisadan keskipalkoilla ja heti
Sevillan piirityksestä palattuansa, rupesi hän rakentamaan Alhambran
loistavaa hovilinnaa; hän itse piti työtä silmällä, ja meni monasti
taideniekkain ja työmiesten joukkoon, johtamaan heidän töitänsä.
Vaikka näin loistava töissään ja näin suuri yrityksissään, oli Muhamed
kuitenkin hyvin yksinkertainen tavoissaan ja kohtuullinen
nautinnoissaan. Hänen pukunsa oli sekä ilman mitään loistoa, että myös
niin yksinkertainen, ettei se häntä eroittanut hänen alamaisistaan.
Hänen vaimolansa taisi vaan kerskata muutamista harvoista kaunottarista,
ja näiden luona kävi hän harvoin, vaikka ne ylläpidettiin suurella
komeudella. Hänen puolisonsa olivat etevimpäin ylimysten tyttäriä, ja
hän kohteli heitä kuin ystäviä ja ymmärtäväisiä vaimoja, ja mikä vielä
enempi on, hän osasi niin laittaa, että ne kohtelivat toisiaan
ystävyydellä. Hän kulutti paljon aikaa puutarhoissaan, erittäinkin
Alhambran puutarhoissa, jotka hän oli varustanut kasveilla mitä
harvinaisimmilla ja kukilla mitä ihanammilla ja lemuisimmilla. Täällä
luki hän huvikseen historioita taikka antoi niitä lukea ja kertoa
itsellensä; toisinaan työskenteli hän, jouto-aikoina, kolmen poikansa
opetuksessa, joille hän oli hakenut taitavimmat ja säädyllisimmät
opettajat mitkä löytää taisi.
Niinkuin hän vapaasta tahdosta ja ilman pakotta oli tarjoutunut
Ferdinandille vasalliksi, hän myös uskollisena pysyi lupauksessaan,
antaen hänelle yhä todisteita mielihartaudestaan ja uskollisuudestaan.
Kun tämä kiitetty yksinvaltias vuonna 1254 kuoli Sevillassa, lähetti
Muhamed Abu Alahmar valtalähettejä hänen jälkeiselleen Alonzo X:lle
surua tästä kuolemantapauksesta valittamaan, ja näiden seurueena oli
sata Maurilaista ratsastajaa ylhäisimpään arvoluokkaan kuuluvata, jotka
hautausjuhlallisuuksien kestäessä palavilla vahakynttilöillä
ympäröitsivät ja seurasivat kuninkaallista ruumista. Tätä suurta
kunnioituksen osoitusta uudisti Maurilainen kuningas sitten kaikkena
elinaikanaan joka vuosi Ferdinandi Pyhän kuolinpäivänä, jolloin sata
Maurilaista ritaria samosi Granadasta Sevillaan, ja kävi istumaan
korkean vainajan muistopatsaan ympärille, keskellä komeata
tuomiokirkkoa, palavat vahakynttilät kädessä.
Muhamed Abu Alahmar säilytti voimansa ja sieluntarmonsa aina viimeisiin
aikoihin asti. Yhdeksännellä kahdeksatta vuodellaan ratsasti hän vielä
sotaan, ritaristonsa parahiston kanssa, estämään erästä vihollista
karkausta hänen valtakuntaansa. Joukon lähtiessä Granadasta taittoi joku
etujoukossa ratsastava päällikkö sattumuksesta keihäänsä portin kaareen.
Kuninkaan neuvonantajat tulivat tästä tapauksesta levottomiksi, sanoivat
sitä onnettomaksi enteeksi ja pyysivät häntä palaamaan. Heidän
rukouksistaan ei ollut apua. Kuningas ei palannut, ja iltapäivällä,
sanovat Maurilaiset historioitsijat, kävi ennustus surkealla tavalla
toteen. Muhamed sairastui äkisti ja oli pudota hevosen seljästä. Hän
laskettiin purilaille Granadaan vietäväksi, mutta hänen tautinsa paheni
niin ankarasti, että täytyi pystyttää hänen telttinsä Vegalle. Lääkärit
olivat suuresti hädissään, eivätkä tienneet mitä lääkkeitä määräisivät.
Muutamain tuntien kuluttua kuoli hän verikohtaukseen ja kovaan
suonenvetoon. Castilian prinssi Don Filip, Alonzo X:nnen veli, oli hänen
vierellään, hänen kuollessansa. Hänen ruumiinsa palsamoittiin, pantiin
hopea-arkkuun ja laskettiin, hänen alamaistensa vilpittömäksi suruksi,
jotka itkivät häntä kuin isäänsä, kalliisen marmorihautaan Alhambrassa.
Tällainen oli se valistunut, isänmaallinen ruhtinas, joka perusti
Alhambran, jonka nimi vieläkin loistaa sen kauniimmissa ja
miellyttävimmissä koristuksissa, ja jonka muisto vaikuttaa tunteita mitä
juhlallisimpia niissä, jotka käyvät tällä hänen mainioisuutensa ja
kunniansa rapistuneella näyttämöllä. Vaikka hänen vaikutus-alansa oli
avara ja hänen ulosmenonsa äärettömät, oli hänen rahastohuoneensa
yhtäkaikki aina täynnä, ja tämä näennäinen vastakkaisuus on antanut
aiheen siihen maineesen, että hän tunsi noitakonsteja ja tiesi
salaisuuden miten ruostuvat metallit ovat kullaksi muutettavat. Joka
ajattelee hänen kotielämäänsä, jommoiseksi se nyt on osoitettu, käsittää
helposti sen luonnollisen taikakonstin ja mutkattoman alkemian eli
kullantekokonstin, joka täytti hänen rahastohuoneensa rikkauksilla.
Yusef Abul Hagig.
Alhambran valmistaja.
Alhambran päällikön huoneiden alla on se kuninkaallinen moskea, jossa
Maurilaiset kuninkaat hiljaisuudessa tekivät hartautensa. Vaikka se on
vihitty Katholiseksi kirkoksi, on siinä kumminkin vielä Maurilaisen
alkuperän jälkiä; Maurilaiset pylväät kullattuine kapiteelillensa, ja
varjostimilla varustettu kalteri naisia varten ovat vielä olemassa, ja
Maurilaisten kuninkaiden vaakunat ovat seinillä sekaisin Castilian
yksinvaltiaiden vaakunain kanssa.
Tässä pyhässä paikassa kuoli se kuuluisa Yusef Abul Hagig, se
jalomielinen ruhtinas, joka päätti Alhambran rakennuksen, ja joka
hyveillään ja taitolahjoillaan on ansainnut miltei yhtä suuren kunnian,
kuin sen jalo aloittaja. Ilolla vedän esiin pimeydestä, jossa ne ylen
kauan ovat haudattuina olleet, näiden kahden ruhtinaan nimet, näiden
kadonneesen ja miltei unhotettuun sukuun kuuluneiden, jotka loistossa ja
komeudessa vallitsivat Alhambrassa, sillä aikaa kun koko Europa,
verraten, oli raakuuteen ja pimeyteen vajonneena.
Yusef Abul Hagig (eli, niinkuin välistä kirjoitetaan, Haris) astui
vuonna 1333 Granadan valtaistuimelle, ja hänen luonteensa ja
sielun-omaisuutensa olivat semmoiset, että hän puoleensa suovutti
kaikkein sydämet, ja pani toivomaan leppeätä ja siunauksesta runsasta
hallintoa. Hän oli jalon näköinen, hänen ruumiinvoimansa miehuulliseen
kauneuteen yhdistetty; hänen ihonsa oli erinomaisen kaunis, ja hän
ylensi, Arabialaisten historioitsijain mukaan, olentonsa arvoisuuden ja
majesteetillisyyden siten, että kasvatti partansa tavattoman pitkäksi ja
mustasi sitä. Hänellä oli oivallinen muisti, oppi ja tieto, ja vilkas
sielu; hän arvattiin aikakautensa suurimmaksi runoilijaksi, ja oli
miellyttävä, sievä ja osaava seuraelämässään. Yusefilla oli, niinkuin
kaikilla jaloilla sieluilla, paljo rohkeutta; mutta hänen älynsä oli
enemmin rauhaan kuin sotaan kehitetty, ja hän oli niissä monissa
tiloissa, joissa hänen täytyi aseisin ryhtyä, enimmiten onneton. Hänen
lempeä luonteensa ei kieltäytynyt hänen sodallisessakaan elämässään: hän
kielsi pois kaiken tarpeettoman julmuuden ja käski säästää kaikkia
naisia ja lapsia, iällisiä ja sairaita, ja kaikkia munkkia ja muita,
jotka viettivät jumalista ja maailmasta eroitettua elämätä. Kaikkein
muiden onnettomain yritystensä muassa lähti hän myöskin, yhdessä
Marokkon kuninkaan kanssa, sotaretkelle Castilian ja Portugalin
kuninkaita vastaan, mutta voitettiin merkillisessä tappelussa Saladon
luona, joka suuri onnettomuus oli vähällä antaa kuolonkolauksen
Maurilaisten vallalle Hispaniassa.
Yusef sai tämän tappion jälkeen nauttia pitkällistä sotilakkoa, jolla
aikaa hän omisti huolensa alamaistensa opetukselle, sivistykselle ja
heidän tapainsa parannukselle. Tätä varten asetti hän kouluja kaikkiin
kyliin ja sääsi mutkattoman ja yhtäläisen kasvatustavan; joka kylällä,
jossa oli useampi kuin kaksitoista taloa, piti olla moskea;
väärinkäytökset ja sopimattomuudet, joita oli ilmaantunut uskonnollisiin
juhlamenoihin, kansallisiin juhlallisuuksiin ja yhteisiin huvituksiin,
kiellettiin ankarasti pois. Hän piti kaupungin poliisia tarkalla
silmällä, pani yövartijoita ja patrulleja käymään, ja piti itse vaarilla
kaikkia kaupungin tähdellisiä asioita. Myöskin oli hänen huomionsa
luotuna niiden suurten rakennusten päättämiseen, joita hänen esi-isänsä
olivat alkuun panneet; ja toisten rakennusten teettämiseen omain
luonnosten mukaan. Alhambra, jonka jalo Abu Alahmar oli aloittanut,
tehtiin nyt valmiiksi. Yusef rakennutti Oikeuden kauniin portin, joka
on Alhambran pääportti, ja jonka hän päätti vuonna 1348. Myös koristutti
hän useita pihoja ja saleja palatsissa, niinkuin kirjoitukset seinillä
osoittavat, joissa hänen nimensä usein tavataan. Hän lopuksi rakennutti
Malagan kauniin Alcazarinkin eli pesälinnan, joka kovaksi onneksi nyt
vaan on raunioruho, mutta todenmukaisesti oli sisältä ennen muinoin yhtä
ihana ja loistoisa kuin Alhambra.
Ruhtinaan äly painaa luonteensa aikakauteen. Granadan ylimykset
jäljittelivät Yusefin pulskeata ja sievää kauneudenmallia, ja täyttivät
kohta kaupungin palatseilla, joissa salien lattiat olivat mosaikkia
(kivikutousta), seinät ja katot kaunistetut kuvanveisto-teoksilla,
kauniisti kullatut ja maalatut taivaan-sinisillä, punaisilla ja muilla
loistavilla väreillä, ja tilkoitetut seeteripuulla ja muilla kalliilla
puulajeilla, joista kaikista vielä, vuosisatojen kuluttua jälkiä, on
kaikessa loistossaan olemassa. Useissa kartanoissa oli kaivoja, jotka
syytivät vesisuihkuja, ilman jäähdytykseksi ja viilistyttämiseksi. Myös
oli niissä korkeita puisia eli kivisiä tornia, harvinaisilla
koristuksilla kaunistettuja ja metalli-laakoilla peitettyjä, jotka
välkkyivät auringon paisteessa. Tällainen oli se miellyttävä ja
sievistynyt rakennustaidon malli, joka vallitsi tässä osaavassa
kansassa, niin että, käyttääkseni erään Arabialaisen historioitsijan
kaunista vertausta: "Granada Yusefin aikana oli hopea vaasi, täytetty
smaragdeilla ja hyasinteillä."
Pikku tarina osoittanee kyllin tämän aimollisen ruhtinaan
ylevämielisyyttä. Se pitkällinen aselepo Saladon tappelun jälkeen läheni
loppuansa, ja kaikki Yusefin ahkeroimiset saada sitä pitennetyksi
menivät turhaan. Hänen verivihollisensa, Alonzo XI Castiliassa, lähti
suuren voiman kanssa sotaan ja piiritti Gibraltaria. Yusef kävi vasten
mieltänsä aseisin ja lähetti sotaväkeä kaupungille avuksi, kun hän,
huoltensa ylimmillään ollessa, sai tiedon, että hänen peljättävä
vihollisensa äkisti oli joutunut ruton uhriksi. Sen sijaan että tässä
tilassa olis iloa osoittanut, Yusef muistutti vainajan loistavia
omaisuuksia ja suri jalomielisesti. "Ah," sanoi hän, "maailma on
menettänyt ruhtinaan, joka oli sen oivallisimpia, ruhtinaan, joka
ymmärsi pitää ansion arvossa sekä vihollisissaan että ystävissään."
Yksin Hispanialaisetkin historioitsijat todistavat tämän ruhtinaan
jalomielistä luonnetta. Heidän kertomustensa mukaan Maurilaiset
ratsumiehet kävivät kuninkaansa tunteesen osallisiksi ja ottivat
murhepuvun Alonzon kuoleman johdosta. Yksin nekin jotka olivat
Gibraltarissa ja noin ahtaalle saarrettuina, päättivät, kuultuaan
vihollisen kuninkaan kuoleman, olla karkausta kristittyin päälle
tekemättä. Sinä päivänä, jona leiri lähti matkaan ja sotajoukko samosi
pois, Alonzon ruumis muassa, tuli suuria laumoja Maurilaisia
Gibraltarista, jotka äänettömässä murheessa katselivat surusaattoa.
Saman kunnioituksen vainajalle osoittivat kaikki Maurilaiset
sotapäälliköt rajoilla; he antoisat saattokunnan, joka kuljetti
kristityn kuninkaan ruumista Gibraltarista Sevillaan, rauhassa jatkaa
matkaansa.
Yusef ei elänyt kauan näin jalomielisesti itkemänsä vihollisen jälkeen.
Vuonna 1351, kun hän Alhambran kuninkaallisessa moskeassa teki
rukoustaan, hyökkäsi mielipuoli ihminen takaa hänen päällensä ja syöksi
puukon hänen kylkeensä. Kuninkaan huuto saatti vahdit ja hoviherrat
hänen avuksensa. He tapasivat hänet veressään rypevänä ja vavahtelevana.
Hän kannettiin kuninkaallisiin huoneisiin, mutta kuoli heti. Murhaaja
hakattiin kappaleiksi ja poltettiin julkisesti, vimmastuneelle väestölle
mielennouteeksi.
Kuninkaan ruumis pantiin kalliisen hautapatsaasen valkoisesta
marmorista, ja pitkä hautakirjoitus kultaisilla kirjaimilla, sinisellä
pohjalla, ikuustutti hänen muistoansa: "Tässä lepää kuningas ja
marttyyri, loistavaa sukua, jalo, oppinut ja siveellinen; kuuluisa
kauneudestaan ja lauhkeista tavoistaan; jonka hyvyyttä, säveyttä ja
hyväntekeväisyyttä ylistettiin koko Granadan kuningaskunnassa; suuri
ruhtinas, mainio sotapäällikkö, Mahomettilaisten terävä miekka, väkevä
lipunkantaja mahtavimpain yksinvaltiaiden joukossa" y.m.
Moskea, jossa kerta Yusefin kuolemahuuto kajahti, on vielä olemassa;
mutta muistopatsas, johonka hänen hyveensä olivat piirretyt, on ammoin
kadonnut. Hänen nimensä on kirjoitettuna Alhambran koristeissa ja hänen
muistonsa on ainian elävä yhdessä tämän loistavan rakennuksen kanssa,
jonka kaunistaminen oli hänen uljuutensa ja kunniansa.