ympärilleni, hakeakseni lepopaikkaa yöksi; mutta niin pitkälle kuin
silmäni kantoivat, ei näkynyt vähintäkään asuntoa. Minä näin tulevani
pakoitetuksi makaamaan paljaalla kentällä, reppuseni pään alustana;
mutta teidän ylhäisyytenne on vanha soturi ja tietää, että sodassa
olleelle yösija semmoinen ei ole mikään suuri onnettomuus."
Kuvernööri nyökäytti päätään suostumukseksi, ottaen nenäliinansa
miekankahvasta, huiskiaksen nenänsä ympärillä surisevaa kärpästä pois.
"No niin, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi," jatkoi sotamies, "niin
ponnistin useita peninkulmia eteenpäin, kunnes tulin sillalle, joka meni
syvän ojan yli, jossa lirisi vähäinen kesähelteen miltei kuivaama puro.
Sillan päässä oli Maurilainen torni, jonka yläpuoli oli kokonansa
rapistunut, mutta holvi perustuksessa oli hyvästi säilynyt. Tässäpä,
ajattelin minä, on hyvä lepopaikka; menin sitten purolle ja join oiva
lailla, sillä vesi oli puhdasta ja hyvää, ja minulla oli polttava jano;
sitten avasin laukkuni, otin yhden laukan ja muutamia korppuja, joissa
kaikki ruokavarani olivat, istuin kivelle puron partaalle ja aloin
illastella, jonka tehtyäni aioin panna tornin holviin maata; ja se
oliskin ollut komea yömaja sotamiehelle, joka nyt juuri sodasta palasi,
niinkuin teidän ylhäisyytenne, joka on vanha sotija, hyvin ymmärtää."
"Olenpa kyllä päivinäni saanut tyytyä huonompaankin," sanoi kuvernööri,
sitoen nenäliinansa miekankahvaan jälleen.
"Hyvässä rauhassa korppuani pureskellessani," jatkoi sotamies, "kuulin
jotain liikkuvan holvissa; minä kuuntelin -- se oli kavion kuminata.
Sitten tuli muutamasta ovesta tornin alapuolessa, puron partaan luona,
eräs mies ulos, joka talutti isoa ja vahvaa oritta ohjista. En tainnut
tähtein valossa selvästi nähdä kuka hän oli. Näytti vähän epäluulon
alaiselta, että tällä autiolla, yksinäisellä paikalla kupsi mies tornin
jäännösten vaiheilla. Kenties oli hän vaan vaeltaja, niinkuin minäkin;
kenties oli hän salakuljettaja taikkapa bandolero'kin. Mitäpä se minuun
koski? Kiitos taivaan ja köyhyyteni, minulla ei ollut mitään menettää,
sentähden istuin alallani, leipäkannikkaani nakerrellen. Hän talutti
oriin vedenpartaalle, ihan likelle sitä paikkaa missä minä istuin, niin
että minulla oli oikein hyvä tilaisuus katsella häntä vähän likemmältä.
Hämmästyksekseni näin minä hänen olevan Maurilaisessa puvussa,
teräs-paidassa ja kiilloitettu kypäri päässä, sen mukaan kuin voin nähdä
tähtien valon siitä heijastuessa. Hänen hevosensakin oli Maurilaiseen
laatuun huoliteltu, isoilla, leveillä jalustimilla. Niinkuin sanoin, hän
vei sen purolle, johonka eläin pisti päänsä melkein korvia myöten ja
joi, niin että luulin sen halkeavan.
"'Toveri,' sanoin minä, 'hevosesi juopi vankasti; se on hyvä merkki, kun
hevonen pistää päänsä syvälle veteen.'
"'Tottapa juonee,' vastasi hän Maurilaisella murteella; 'siitä on
kokonainen vuosikausi, kun hän viimeksi joi.'
"'Sant Jagon puolesta,' sanoin minä, 'sepä käy edelle kameeleistakin,
joita olen Afrikassa nähnyt. Mutta käypäs tänne, oletpa kuin sotamies --
tahdotko istua ja käydä sotamiehen atriaan osalliseksi?' Kumppania
kaipasinkin tällä yksinäisellä paikalla, ja minä pidin tuon uskottoman
hyvänäni. Ilmankin sotamies, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, ei
juuri paljon kysy matkakumppanin uskonnosta, ja kaikkein maiden
sotamiehet ovat rauhan aikana tovereita."
Kuvernööri nyökki taas suostumusta.
"Niinkuin sanoin, minä kutsuin hänet atrialleni, semmoiselle kuin se
oli, sillä tavallisen vieraanvaraisuuden mukaan en sen vähempää tainnut
tehdä. 'Minä en jouda,' sanoi hän, 'syödä ja juoda, sillä minun täytyy
ennen aamua tehdä pitkä matkustus.'
"'Mille suunnalle?' kysyin minä.
"'Andalusiaan,' sanoi hän.
"'Juuri sinne jonne minäkin,' sanoin minä; 'koska sinulla nyt ei ole
aikaa viipyä ja syödä kanssani, niin ehkäpä sallit minun ratsastaa
yhdessä sinun kanssasi. Minä näen että hevosesi on vankka, ja minä lyön
veikan että se jaksaa kantaa kaksikin miestä.'
"'Mielelläni!' vastasi ratsastaja; eikä oliskaan ollut kohteliaasti ja
soveliaasti sotamieheltä tehty, jos hän olis kieltänyt, varsinkin kun
olin kutsunut hänet ilta-atriaani osalliseksi.
"'Pidä lujasti kiini,' sanoi hän, 'hevoseni on nopea kuin tuuli.'
"'Ei vaaraakaan,' sanoin minä, ja me lähdimme matkaan.
"Hevonen muutti hölkän kohta juoksuksi, juoksun laukaksi ja laukan
hirmuiseksi nelistykseksi. Vuoret, puut, huoneet, kaikki lensivät tuulen
nopeudella sivuitse.
"'Mikä kaupunki tuo on?' sanoin minä.
"'Segovia,' sanoi hän, ja ennenkuin sana oli päässyt hänen suustansa, oli
Segovian torni jo kadonnut silmistäni. Me kiisimme Guadarrama-vuoria
ylös, Escorialin vieritse, ihan likitse Madridin portteja La Manchan
lakeuksia pitkin. Näin meni matka jyrkkiä vuoria ylös ja taas syviin
laksoihin alas, tornien ja kaupunkien sivu, jotka kaikki olivat
sikeimmässä unessa, kallioiden, lakeuksien ja virtain yli, jotka tähtien
valossa ennättivät vaan pikamaisesti vilahtaa.
"Että tekisin pitkän jutun lyhyeksi enkä kyllästyttäisi teidän
ylhäisyyttänne -- niin ratsastaja seisahtui äkisti erään vuoren
vierelle. 'Nyt olemme,' sanoi hän, 'matkamme päässä.' Minä katselin
ympärilleni, mutta en nähnyt minkäänlaista ihmisen asuntoa; en muuta
kuin luolan suun. Sinne tänne tirkistellessäni näin minä ihmisjoukkoja
Maurilaisissa puvuissa, muutamia ratsain, toisia jalkaisin, kuin tuulen
kaikilta ilmansuunnilta tuomia, rientävän luolan suusta sisään, kuin
mehiläiset pesäänsä. Ennenkuin ennätin kysyäkään, pisti ratsastaja
pitkät Maurilaiset kannustimensa hevosen kylkeen ja syöksähti sisään
muun joukon kanssa. Me ratsastimme jyrkkää, mutkistelevaa tietä, joka
vei vuoren sisustaan. Vähän aikaa ratsastettuamme, alkoi vähitellen valo
pilkoittaa, kuin päivän ensimmäinen sarastus, mutta mistä se tuli, sitä
en saattanut nähdä. Tie kävi yhä valoisammaksi, niin että kohta taisin
tarkoin nähdä kaikki ympärilläni. Nyt näin, eteenpäin karkuuttaessamme,
isoja rommakoita, joiden suut, kuin asehuoneen salit, olivat auki
molemmin puolin tietä. Muutamissa näistä holveista rippui kilpiä ja
rautalakkia, rautapaitoja, keihäitä ja miekkoja seinillä; toisissa oli
isoja kasoja sotavaroja ja sota-aseita maaperässä.
"Teidän ylhäisyytenne, kuin vanhan sotijan ainakin, olis tosiaankin
ollut hupaista nähdä niin suuret varat sotatarpeita koottuina. Myös oli
toisissa luolissa pitkiä riviä ratsumiehiä, kantapäästä kiireesen
aseilla varustettuja, pitkät keihäät ja liehuvat liput muassa, kaikki
tappeluun valmiina, mutta kaikki liikkumattomina satuloissaan, kuin
kuvapatsaat. Muissa saleissa oli sotamiehiä nukkumassa kentällä
hevostensa vierellä, ja jalkaväen ryhmiä seisoi valmiina riveiksi
asettumaan. Kaikki olivat vanhan-aikaisessa Maurilaisessa puvussa ja
sota-asussa.
"No niin, teidän ylhäisyytenne, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi, niin
tulimme viimein äänettömään luolaan, eli tohdinpa melkein sanoa,
palatsiin, jonka seinät olivat tilkoitetut kullalla ja hopealla ja
kimeltelivät kuin timanteilta, safiireilta ja kaikenlaisilta kalliilta
kiviltä. Yläpäässä istui Maurilainen kuningas kultaisella
valtaistuimella, aatelismiehiä ja mustat, Afrikalaiset vartijat,
paljastetuilla miekoilla varustetut, ympärillänsä. Koko lauma, joka
alinomaa virtasi sisään ja kasvoi tuhannen tuhansiksi, astui yksittäin
hänen ohitsensa ja kumarsi syvään sivu mennessään. Useat joukossa olivat
komeissa vaatteissa, ihan tahrattomissa ja virheettömissä, ja hohtivat
juveeleilta; toiset olivat kiilloitetuissa ja emailitetuissa
(lasitetuissa) asuissa, toisilla taas oli pehkautuneet ja murenneet
vaatteet, ja näiden tamineet olivat perin halkinaiset, rikotut ja
ruosteiset.
"Minä olin tähän asti pysynyt ääneti, sillä, niinkuin teidän
ylhäisyytenne tietää, sotamiehen ei sovi, palveluksessa ollessaan, monia
kysymyksiä tehdä; mutta nytpä en enää malttanut pitää suutani kiini.
"'Kuulesta toveri,' sanoin minä, 'mitä nyt kaikki tämä merkitsee?'
"'Se on suuri ja hirmuinen salaisuus,' sanoi ratsastaja. 'Tiedä, oi
kristitty, että näet Boabdilin, Granadan viimeisen kuninkaan, hovin ja
sotaväen edessäsi.'
"'Mitä sanot?' huusin minä. 'Boabdil hovinsa kanssa on jo useita satoja
vuosia tätä ennen ajettu maasta pois ja kaikki ovat kuolleet Afrikassa.'
"'Niin kyllä teidän valheellisissa aikakirjoissanne kerrotaan,' vastasi
Maurilainen; 'mutta tiedä, että Boabdil ja ne sotijat, jotka viimeksi
taistelivat Granadan puolesta, kaikki ovat voimallisella loihdulla tähän
vuoreen suljetut. Mitä kuninkaasen ja sotajoukkoon tulee, joka Granadan
luovutettuaan samosi pois, niin se vaan oli kulkue henkiä ja hahmuja,
jotka saivat ruveta noihin muotoihin, pettämään kristityitä
vallitsijoita. Muuten saan sanoa sinulle, ystäväni, että koko Hispania
on voimallisen tenhouksen vallassa. Ei ole sitä luolaa vuorissa, ei sitä
yksinäistä vartijatornia lakeuksilla, ei sitä raunioiksi kukistunutta
linnaa kukkuloilla, joiden holveissa ei, vuosisadoista vuosisatoihin,
tenhottuja sotijoita nuku, kunnes ne synnit sovitetaan, joiden tähden
Allah on sallinut ylivallan joksikuksi ajaksi tulla pois Uskovain
käsistä. Kerran vuodessa, Juhannuksen päivänä, he päästetään auringon
noususta sen laskuun tästä noituuksesta ja saavat tulla tänne
kuninkaalleen uskollisuuttansa osoittamaan; ja tuo lauma, jonka näet
rientävän luolaan, on Mahomettilaisia sotijoita, jotka olopaikoistaan
kaikissa Hispanian tienoissa tänne saapuvat. Mitä minuun tulee, niin jo
näit sen rappioisen tornin sillan luona Vanhassa Castiliassa, jossa minä
sekä kesät että talvet olen kuluttanut niin monta vuosisataa, ja
johonka minun ennen päivänkoittoa täytyy palata. Ne jalkaväen ja
ratsumiesten rivit, jotka näit läheisissä saleissa tappelurintaan
asetettuina, ovat tenhotuita sotijoita Granadasta. Sallimuksen kirjassa
on kirjoitettuna, että kun tenhous päästetään, tulee Boabdil,
sotajoukkonsa johtajana, vuoresta, ottaa valtaistuimensa Alhambrassa ja
herrautensa Granadassa takaisin, kerää tenhotut sotijat kaikista
Hispanian tienoista, valloittaa jälleen maan ja panee sen jälleen
Maurilaisten vallan alle.'
"'Ja milloin se tapahtuu?' kysyin minä.
"'Allah yksistään sen tietää; me olimme toivoneet vapautuksen päivän jo
tulleen, mutta tätä nykyä vallitsee valpas kuvernööri Alhambrassa, eräs
vanha urhoollinen sotija, yleisesti kuvernööri Manco'ksi kutsuttu. Niin
kauan kuin moinen sotija pitää komentoa etevimmässä linnassa ja aina on
valmis tekemään ensimmäisen karkauksen vuoresta turhaksi, pelkään
Boabdilin ja hänen sotajoukkonsa täytyvän tyytyä siihen että lepäävät
aseillansa.'"
Tässä kohti kuvernööri vähän oikasi varttansa, otti sapelin likemmä ja
väänsi viiksiään ylöspäin.
"Tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi ja etten teidän ylhäisyyttänne
kyllästyttäisi -- niin ratsastaja, annettuaan minulle tämän tiedon,
nousi ratsailta alas.
"'Jää tänne,' sanoi hän, 'ja pidä hevostani vaarilla, sillä aikaa kun
menen ja polvistun Boabdilin eteen.' Näin sanoen riensi hän pois ja
sekaantui laumaan, joka tunkeili valtaistuimen eteen.
"'Mitä on tehtävä?' ajattelin minä, näin yksinäni jäätyäni: 'odotanko
tässä kunnes tuo uskoton tulee takaisin ja taas suhkaisee pois minun
kanssani tenhotulla hevosellaan. Tiesi Jumala minnekä? Vai käytänkö
aikaa poistuakseni tästä aaveseurasta?' Sotamies tekee päätöksensä pian,
niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää. Mitä hevoseen tulee, niin se oli
uskonnon ja valtakunnan ilmeisen vihollisen oma, ja oli sotalakien
mukaan takavarikkoon otettava. Niin hyppäsin lautasilta satulaan,
pyöräytin oriin toisapäin, painoin nuot Maurilaiset jalustimet sen
kupeesen ja ajoin, samaa tietä kuin olimme tulleet, kiireesti eteenpäin.
Ratsastaissani niiden salien ohitse, joissa Maurilaiset ratsastajat
istuivat liikkumattomissa riveissä, luulin kuulevani aseen kalsketta ja
ihmisten jupinaa. Minä maistatin hevosella vielä kerran jalustimia ja
riensin kahta kiireemmästi. Nyt huomasin takanani äänen, niinkuin tuulen
tohinan; minä kuulin tuhansien hevoskavioiden kapsetta; suuri lauma
saavutti minut. Minä temmattiin tungoksessa eteenpäin ja syöksähdin ulos
luolasta, sillä aikaa kun taivaan neljä tuulta puhalsi tuhansittain
noita hahmuja pois joka haaralle.
"Tässä sekasorrossa minä heitettiin tainnuksiin hevosen seljästä.
Toinnuttuani makasin erään mäen reunalla ja Arabialainen orit seisoi
vierelläni; sillä pudotessani oli käteni tarttunut ohjiin kiini, ja tämä
luullakseni esti hevosen rientämästä jälleen Vanhaan Castiliaan.
"Teidän ylhäisyytenne käy helposti ajatteleminen, millä hämmästyksellä
minä yltympärinsä näin aloe-pensaita, Indialaisia viikunapuita ja muita
eteläisen ilman-alan merkkiä, ja ison kaupungin, jonka alapuolella oli
torni, hovilinna ja tuomiokirkko.
"Minä menin varuisasti kunnasta alas, taluttaen orittani, koska en
tohtinut istua sen selkään ja antaa sen tehdä minulleni jotain viekasta
kiepposta. Tultuani alas, kohtasin minä teidän ylhäisyytenne yövahdin,
joka ilmoitti minulle sen salaisuuden, että Granada oli alapuolellani ja
että minä olin Alhambran muurien alla, peljätyn kuvernööri Mancon linnan
luona, hänen joka on kauhu kaikille noidutuille Maurilaisille. Tämän
kuultuani päätin hetikohta ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne kaikki mitä
olin nähnyt, ja varoittaa niistä vaaroista, jotka ympäröitsevät ja
uhkaavat teidän ylhäisyyttänne, että teidän ylhäisyytenne ajoissa kävisi
tuumiin ja toimiin, linnan ja kuningaskunnan vakuuttamisesta tätä
sisäistä sotajoukkoa vastaan, joka maan sisässä väijyy."
"Kuulesta ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "mitä sinä, joka olet vanha ja
kokenut sotilas, neuvoisit minua tekemään, estääkseni tuon turman."
"Halvan, alhaisen sotamiehen ei sovi," sanoi muukalainen ujeliaasti,
"neuvoa kenraalia teidän ylhäisyytenne älykkyydellä lahjoitettua; mutta
hyvä ehkä olisi jos teidän ylhäisyytenne hyvällä, lujalla saviruukilla
muurauttais umpeen kaikki vuorten luolat ja aukot, niin että Boabdil ja
hänen sotajoukkonsa tulisivat kokonaan muuratuiksi heidän maanalaiseen
asuntoonsa. Jos sitten hyvä pater," lisäsi sotamies, nöyrästi kumartaen
munkille ja ristinmerkin hartaasti tehden, "vihkisi saviruukin
siunauksellaan ja panisi muutamia ristiä, pyhänjäännöksiä ja
pyhimyksenkuvia ulkopuolelle, niin voitaisiin, toivoakseni, kenties
vastustaa kaikki pakanallinen noituus."
"Epäilemättäkin ne olisivat suureksi hyödyksi," vastasi munkki.
Kuvernööri laski nyt kätensä toledon kahvalle, loi silmänsä sotamieheen
ja hymysuin pudisti päätänsä.
"Niin luulet siis, ystäväni, tosiaankin," sanoi hän, "että sinä
saduillasi tenhotuista vuorista ja Maurilaisista petät minut? Kuules,
konna! -- Ei sanakaan sen enempää! Vanha sotamies saatat kyllä olla,
mutta sinä tulet näkemään että sinulla myös on tekemistä vanhan
sotamiehen kanssa, ja päällisiksi semmoisen kanssa, jolle ei olekaan
niin helppo tehdä puttista? Hollaa! Vahti! Lyö tuo mies rautoihin!"
Siivollinen tyttö yritti rukoilemaan armoa vangille, mutta kuvernööri
saatti hänet yhdellä silmäyksellä vaikenemaan.
Heidän pannessaan sotamiestä kahleisin, tunsi joku heistä jotain kovaa
hänen lakkarissaan; hän veti sen ulos ja näki että se oli pitkä
rahakukkaro, joka näytti olevan hyvin lihava. Hän otti sitä toisesta
päästä kiini ja tyhjensi sen pöydälle kuvernöörin eteen, eikä koskaan
liene rosvon kukkaro ollut täydempi. Sormuksia ja hohtokiviä ja
helminauhoja, kimelteleviä timantti-ristiä ja koko joukko vanhoja
kultarahoja putosi ulos; useat viimeksi mainituista vierivät helisten
lattialla kauas syrjään.
Oikeuden toimitukset keskeysivät vähäksi ajaksi; välkkyvät pakolaiset
panivat kaikki liikkeelle. Ainoastaan kuvernööri säilytti, oikealla
Hispanialaisella uljuudella, vakavan toimensa, vaikka hänen silmänsä
ilmaisivat jonkunlaista hätäisyyttä, siksi kunnes viimeinen kultaraha ja
viimeinen hohtokivi oli jälleen kukkaroon pantu.
Munkki ei pysynyt yhtä levollisena; koko hänen muotonsa hehkui kuin
hiilos, ja hänen silmänsä säkenöitsivät nähdessään nuot helminauhat ja
ristit.
"Jumalaton konna!" huusi hän; "mistä kirkosta, mistä pyhäköstä olet
ryöstänyt nuot pyhät esineet?"
"En mistään kirkosta, en mistään pyhäköstä, hurskas isä. Jos ne ovat
kirkosta varastetut, niin on se uskoton ratsastaja, josta olen puhunut,
ammoin aikoja ne varastanut. Minulta keskeysi mitä juuri aioin kertoa
teidän ylhäisyydellenne, että minä, otettuani ratsastajan hevosen
omakseni, irroitin erään nahkapussin, joka rippui satulan koljussa ja
luultavasti sisälsi mitä hän ennen muinoin, Maurilaisten maassa
vallitessa, oli sodassa ryöstänyt."
"Vallan hyvästi; tätä nykyä täytyy sinun tyytyä siihen, että menet
majailemaan erääsen kammioon punaisessa tornissa, joka, vaikka ei
noiduttu, tulee olemaan sinulle yhtä turvallinen olopaikka, kuin mikään
tenhottu Maurilainen luola."
"Teidän ylhäisyytenne tekee niinkuin tahtoo," sanoi vanki ei mistään
milläänkään. "Kiitollisuudella olen teidän ylhäisyydeltänne
vastaanottava jokaisen mukavuuden, jota linna tarjoo. Sodassa ollut
sotamies ei ole, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, tarkka
yömajansa suhteen; jos saan siistin vankeuden ja säännölliset atriani,
niin ehkäpä tulen menestymään. -- Ainoa mitä pyydän on, että teidän
ylhäisyytenne, paljossa huolenpidossaan minusta, ei unhottais linnaa
eikä vihjausta jonka olen antanut vuorten aukkoin kiini-muuraamisesta."
Tähän tämä kohtaus loppui. Vanki vietiin lujaan vankeuteen punaisessa
tornissa, hevonen hänen ylhäisyytensä talliin ja ratsastajan kukkaro
pantiin hänen ylhäisyytensä arkkuun. Tämä viimeinen seikka tosin
arvelutti munkkia, joka kysyi, eikö nuot pyhät kalut, jotka
silminnähtävästi olivat jostain kirkosta varastetut, olisi kirkon
talteen annettavat; mutta koska kuvernööri virkahti kovin lyhyesti tästä
asiasta ja oli rajaton vallitsija Alhambrassa, heitti munkki hyvin
viekkaasti koko keskustelun siksensä, mutta päätti ilmoittaa koko
tapauksen Granadan ylhäisemmälle papistolle.
Ymmärtääksemme vanhan kuvernööri Mancon vilkkaat tuumat ja toimet,
meidän täytyy tietää, että Alpuxarra-vuorilla likellä Granadaa siihen
aikaan liikkui rosvojoukko, jonka johtajana oli eräs rohkea veitikka
nimeltä Manuel Borasco, joka tavallisesti rosvosi maaseuduilla ja
monenlaisissa valepuvuissa luikahteli kaupunkiinkin, onkimaan tietoja
kauppatavarain lähetyksistä eli lihavilla kukkaroilla varustetuista
matkustajista, joita hän sitten vaani kaukaisissa ja yksinäisissä
vuorensolissa. Nämät rohkeat ja usein uudistetut pahatteot olivat
tarkkauttaneet hallituksen huomiota, ja useiden kaupunkien päälliköt
olivat saaneet käskyn pitää varansa ja otattaa kiini epäluulon alaiset
kulkiaimet. Kuvernööri Manco oli, tuon pahan maineen tähden, jossa hänen
linnansa oli, erittäin innollinen, eikä epäillyt että hän nyt oli
saanut kiini jonkun tuohon joukkoon kuuluvat peljättävän uskalikon.
Sillä välin juttu levisi ja joutui puheen aineeksi, niin linnassa kuin
koko Granadan kaupungissakin. Nyt tiettiin sanoa, että mainio Manuel
Borasco, Alpuxarra-vuorten kauhu, oli joutunut vanhan kuvernööri Mancon
kynsiin ja että tämä oli salvannut hänet punaiseen torniin, ja jokainen,
jolta Borasco oli jotain ryöstänyt, riensi nyt sinne katsomaan tuota
konnaa. Punainen torni on, niinkuin jokainen tietää, erillään
Alhambrasta, yksinäisellä kunnaalla, syrjässä isolta linnan tieltä.
Ulkomuuria ei ollutkaan, vaan vahti liikkui edes takaisin tornin
ulkopuolella. Akkuna siinä huoneessa, jossa vanki oli salvattuna, oli
vahvalla rautaristikolla varustettu, ja siihen näkyi eräs vähäinen
avonainen kenttä. Tänne nyt kunnon Granadalaiset riensivät vankia katsoa
älläilemään, juurikuin nauravaa, menaserian häkistä irvistelevää
hyeinaa. Ei yksikään tuntenut häntä kumminkaan Manuel Borascoksi, sillä
tämä hirmuinen rosvo oli julmista kasvoistaan kuuluisa, eikä hän
ensinkään niinkuin tämä vanki kavalasti karsastanut. Eikä vaan
kaupungista, vaan kaikista maan ääristä tultiin häntä katsomaan, ja
alhaisempi väestö alkoi vähitellen penkoa, eikö hänen kertomuksessaan
olis jotain perääkin. Että Boabdil sotajoukkonsa kanssa oli vuoressa
salvattuna, oli vanha satu, jonka useat vanhimmista asukkaista olivat
isiltään kuulleet. Joukottain meni nyt ihmisiä Auringon-vuorelle, eli
oikeammin Pyhän Elenan vuorelle, hakemaan sotamiehen mainitsema luolaa,
ja he kurkistelivat ja tähystelivät tähän pimeään rommakkoon, joka,
tiesi kuinka pitkälle vuoren sisään menevä, vielä on tänäkin päivänä
olemassa, ja jota kansan muinaistaruissa luullaan Boabdilin maanalaisen
asunnon oveksi.
Alhaisempi kansa vähitellen mielistyi sotamieheen. Rikoksen harjoittaja
vuoritienoossa ei ole ensinkään niin vihattu ihminen Hispaniassa, kuin
ryöväri on muissa maissa; päinvastoin, hän on jonkunlainen ritarillinen
luonne alhaisempain säätyluokkain silmissä. Myös ovat alhaisemmat luokat
aina halulliset moittimaan ylhäisempäin tekoja, ja moni alkoi nyt
napista kuvernööri Mancon ankaroista toimenpiteistä ja pitämään vankia
marttyrinä.
Muutenkin oli tämä sotamies lystillinen ja iloinen veitikka, jolla
itsekullekin hänen akkunaansa lähestyvälle oli joku leikkipuhe, ja
jokaiselle naiselle joku ystävällinen sana varalla. Myös oli hän
ymmärtänyt hankkia hänellensä vanhan kitarrin, ja hän istui akkunassaan
ja lauloi kertoma- ja rakkauden lauluja, suureksi huviksi lähistön
naisille, jotka iltasilla keräysivät paikalle ja tanssasivat boleroa
hänen kitarrinsa mukaan. Hän siistasi kiherän partansa oikein sieväksi,
ja hänen päivettyneet kasvonsa kelpasivat hyvin kaunottarien silmissä,
ja kuvernöörin siivollinen palvelustyttö sanoi mahdottomaksi vastustaa
hänen karsastavaa katsettansa. Tämä hyväsydäminen tyttö oli jo ensi
alusta osoittanut hellää osanottavaisuutta hänen kohtaloonsa, ja
sittenkun hän turhaan oli ahkeroinut hellyttää kuvernööriä, keksi hän
keinoja miten salaa voisi lievittää hänen kovaa vankeuttansa. Joka päivä
vei hän vangille muutamia lohdutuksen muruja, jotka olivat pudonneet
kuvernöörin pöydältä, taikka salaa otetut hänen ruokakammiostaan, ja
välistä jonkun ilahuttavan pullosen hyvää Val de Pennas viiniä taikka
valion hyvää Malagaa.
Tätä kavallusta ollessa juuri vanhan kuvernöörin linnan keskuksessa,
uhkasi hänen vihollistensa joukossa linnan ulkopuolella ilmeinen sota
syttyä häntä vastaan. Tuon kullalla ja hohtokivillä täytetyn pussin
seikkaa, joka löydettiin luullun rosvon lakkarista, kerrottiin
Granadassa hyvinkin paljon liikoja pannen. Hetikohta pani kuvernöörin
henkivihollinen, kenraali, riidan aluskunnallisesta tuomio-oikeudesta
alkuun. Hän väitti vangin otetun kiini ulkopuolella Alhambran aluetta.
Hän vaati siis astioita ja vangin luona tavattuja _spolia opima_
(saalista) hänelle annettaviksi. Koska suur-inkvisitorikin munkin kautta
oli saanut tiedon pussissa olleista risteistä ja muista pyhistä
kapineista, vaati hän kanteen-alaista, kirkonvarkauteen syyllisenä,
haltuunsa, ja väitti saalista kirkolle tulevaksi, mutta ruumista ensi
roviolla poltettavaksi. Kiista oli kiivas; kuvernööri raivosi ja vannoi,
että ennenkuin hän vangin luotansa antaisi, hän Alhambrassa hirtättäisi
hänet vakoilijana, joka oli linnan alueella kiini otettu.