elämänsä merkillisimpiä ja onnellisimpia tapauksia olevan sen, että hän
on nähnyt kenraali Washingtonin. Sitten on hän käynyt kaikkiin
isänmaansa sotiin osalliseksi; hän tietää oman kokemuksen nojalla puhua
useimmista tyrmistä ja vankihuoneista tällä niemimaalla. Hän rampautui
toiselta jalaltaan, typistettiin käsiltään ja niin hakattiin ja
haavoitettiin, että hän tavallaan on vaelteleva muistomerkki kaikista
Hispanian levottomuuksista, jossa jokaisen tappelun ja taistelun osaksi
voi lukea yhden koron, niinkuin Robinson Crusoen puussa oli koro joka
vuodelle. Tämän urhoollisen vanhan soturin suurin onnettomuus näyttää
kuitenkin olleen, että hänellä, vaarallisella ja levottomalla ajalla,
oli komento Malagassa ja että asukkaat valitsivat hänet kenraalikseen,
suojelemaan heitä Ranskalaisten päällekarkausta vastaan. Tämä asia on
sekoittanut hänet useihin laillisiin vaatimuksiin hallitukselta, joiden
tähden hänellä, niinkuin pengon, aina kuolemaansa asti tulee olemaan
tekemistä anomuskirjain ja memoriaalien kokoonpanemisesta ja
painattamisesta, mitkä vaan tuottavat levottomuutta hänen ystävilleen,
joista ei yksikään taida käydä hänen luonansa olematta pakoitettu
kuuntelemaan jonkun kiivaan vetokirjan hyvän tunnin ajan kestävää
lukemista ja lakkareihinsa ottamaan puolta tusinallista lentokirjoja.
Mutta tämä kohta on Hispaniassa yleensä samanlainen: joka paikassa yhdyt
johonkin ansiolliseen raukkaan, joka olostelee jossain sopessa ja
miettii jotain mielilaulua tahi suurta vääryyttä. Ilmankin on varma,
että jolla Hispaniassa on oikeuden-käynti hallituksen kanssa taikka joku
saaminen siltä, se ei tarvitse valittaa työn puutetta koko elinaikanaan.
Minä olen käynyt tämän sotavanhuksen luona hänen asunnossaan _Torre del
vino'n_ (Viinitornin) yläkerrassa. Hänen kamarinsa oli pieni mutta
sievä, ja siitä oli kaunis näkyala Vegalle. Huonekalut olivat niin
kohtalaiset kuin sotamiehellä voi olla. Kolme pyssyä ja kaksi pistoolia,
kaikki kirkkaat ja kiiltävät, rippui sapelin ja kepin kanssa seinällä,
ja niiden päällä kaksi kolmikulmaista hattua, toinen paraattia, toinen
jokapäiväistä tarvetta varten. Vähäinen, puolen tusinaa kirjoja
sisältävä hylly oli hänen kirjastonsa. Yksi näistä, vanha ja pahoin
kulunut nide viisaustieteellisiä periaatteita, oli hänen mieluisin
luettavansa. Sitä tutki hän yötä ja päivää, sovelluttaen jokaisen
periaatteen itseensä, sillä ehdolla nimittäin, että se oli höystetty
mielenkatkeruudella ja koski maailman vääryyttä.
Kuitenkin on hän seuramielinen ja hyväluontoinen ja, kun vaan saa hänet
kärsimisiään, vääryyksiään ja viisaustiedettään ajattelemasta, varsin
hupainen seuramies. Minusta ovat mieleen nuot sallimuksen vanhat
ahvettuneet pojat, ja minun on oikein hupaista kuunnella heidän
kaunistelemattomia sodankertomuksiaan. Käydessäni tuotuostakin tämän
vanhuksen luona, hän kertoi minulle muutamia omituisuuksia eräästä
vanhasta linnanpäälliköstä, joka monessa kohden näyttää olleen hyvin
häneen itseensä ja sodassa kokeneen melkein yhtäläisiä kohtaloita. Nämät
kertomukset ovat saaneet lisää kuulustelemisista muutamilta paikan
vanhoilta asukkailta, erittäinkin Mateo Ximenes'in isältä, jonka
saduissa se kunnon linnanherra, johonka nyt tahdon lukijaa tutustuttaa,
juuri pää-osan toimittaa.
Linnanherra ja notario.
Muinaisina aikoina vallitsi kuvernöörinä Alhambrassa eräs vanha
miehuullinen herra, jota, koska oli menettänyt toisen käsivartensa
sodassa, yleisesti kutsuttiin _el Gobernador Manco'ksi_, eli
"yksikätiseksi kuvernööriksi." Hän kopeilikin suuresti olemastaan
vanha soturi, piti viiksiään väännettyinä aina korviin asti,
ordonanssi-saappaita ja toledo'a (sapelia) keihäänpituista, ja
nenäliinaa sapelin kahvassa.
Myös oli hän sangen ylpeä ja tiukka pikku asioissa ja suuresti
huolellinen etuoikeuksistaan ja arvoisuudestaan. Hänen hallituksensa
aikana otettiin sentähden hyvin tarkka vaari niistä vapauksista ja
oikeuksista, jotka Alhambralla, kuninkaallisena asuntona ja tiluksena,
oli. Ei kukaan saanut ampuaseella, eikä edes sapelilla eli kepilläkään
varustettuna tulla linnaan, ellei hänellä ollut määrätty arvo, ja
jokaisen ratsastajan piti portilla nousta maahan ja taluttaa hevostansa
ohjista. Koska nyt Alhambran kukkula on keskellä Granadan kaupunkia ja
tavallaan on sen kasvannainen, niin tottapa sille kenraali-kapteinille,
joka on maakunnan korkein hallitusmies, on vähän työlästä että hänellä
on valtio valtiossa, vähäinen omavaltainen paikka keskellä aluettaan.
Tässä tapauksessa tuli tämä seikka olemaan vielä ikävämpi vanhan
kuvernöörin kärtyisen kateuden tähden, joka, kun korkeampi arvo ja
tuomio-oikeus tuli vähänkin kysymykseen, syttyi tuleen, ja niinikään
niiden maankulkijain ja irtolaisten tähden, jotka vähitellen olivat
linnaan pesiytyneet, juurikuin pyhäkköön, ja kaupunkilaisten vahingoksi
asettivat koko tienoosen varsinaisen varkaus- ja rosvous-järjestön.
Tämän tähden oli kenraalin ja linnan kuvernöörin välillä alituisia
riitoja ja jukkia, jotka jälkimäisen puolelta olivat sitä kiivaammat,
kuin kahdesta läheisestä vallitsijasta vähempi aina enemmällä
uppiniskaisuudella puolustaa arvoaan. Kenraalin komea palatsi oli Plaza
Nueva'lla, heti Alhambran kukkulan juurella, ja täällä oli aina
ikäänkuin paraatti-paikka rähisevillä vahdeilla, palvelijoilla ja
kaupungin virkamiehillä. Eräältä linnasta ulkonevalta vallinsarvelta
taisi nähdä koko palatsin ja torin, ja tällä vallinsarvella käveli
kuvernööri tavallisesti mahtavin askelin edes takaisin, sapeli vyöllä,
terävästi ja valppaasti katsellen kilpailijaansa, niinkuin haukka
pesästään kuivettuneessa puussa vaanii saalistansa.
Aina kun hän tuli alas kaupunkiin, hän teki sen suurella komulla ja
ratsastamalla, vartijaväen kanssa, taikka juhlavaunuissaan, noissa
vanhoissa raskaissa Hispanialaisissa ajoneuvoissa, jotka olivat
kultanahalla sisustetut, kahdeksan hevosaasia valjaissa, ja
juoksijoilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla ympäröityt. Tällaisissa
tiloissa hyvitteli hän aina mieltänsä sillä, että hän kuninkaan
edustajana saatti jokaisen vastaantulijan peljästymään ja ihmettelemään,
vaikka kaupungin pilkkakirveet, etenkin ne jotka liikkuivat Generalifen
palatsin ympärillä, ilvehtivät hänen turhanpäiväisen ylpeälle komulleen,
ja tähtäillen niitä monia maankulkureita ja irtolaisia, joita hänen
alamaisissaan oli, tavallisesti kutsuivat häntä "kerjäläis-kuninkaaksi."
Se, mikä saatti enimmän riitoja aikaan näiden kahden miehuullisen
kilpailijan välillä, oli se oikeus, jonka kuvernööri oli itselleen
anastanut, että hänen ja vartijaväen elintarpeet olivat tullittomina
kaupungin läpi kuljetettavat. Tämä etuoikeus oli vähitellen antanut
aihetta avaraan salakauppaan. Koko joukko salakauppiaita sijoittui
Alhambran hökkeleihin ja lukuisiin vuorenluoliin sen likeisyydessä, ja
harjoitti, vartijaväkeen kuuluvain sotamiesten avulla, sangen
voitollista ammattia.
Kenraalin huomio heräsi. Hän neuvoitteli asianajajansa ja oikean
kätensä, erään kavalan, toimekkaan _Escribanon_ eli notarion kanssa,
joka oli mielissään siitä että sai tilaisuuden kiusata tuota Alhambran
vanhaa valtikasta ja sekoittaa hänet lainopillisten ongelmoisten
pyörteesen. Hän kehoitti kenraalia väittämään, että hänellä oli oikeus
katsastaa eli syynätä kaikkea mitä kaupungin kautta kuljetettiin, ja
näytti laajassa kirjoituksessa tämän oikeuden toteen. Kuvernööri Manco
oli vanha, tuikka soturi, suorasukainen, ja vihasi jokaista Escribanoa
enemmän kuin paholaista itseään, ja erittäinkin tätä enemmän kuin
kaikkia muita Escribanoja.
"Mitä?" sanoi hän, vääntäen viikseään ankarasti ylöspäin, "onko
kenraalin tarkoituksena että tuo kynämies hankkii rettelöitä
niskoilleni? Minäpä näytän hänelle että vanha soturi ei hätäilekään
pölytakin edessä."
Hän sieppasi kynän ja töhri tuiman kirjeen, jossa hän, alentumatta
minkäänlaisiin toteen-näyttöihin, puolusti oikeuttaan tullittomaan
tavaran tuontiin, ilman mitään haitallista katsastusta, ja uhkasi
jokaista tullimiestä, joka jumalattomalla kädellään rohkenisi koskea
ainoaankaan vartiostoon, jota Alhambran lippu suojeli. Sillä aikaa kun
nämät molemmat itsepintaiset valtikkaat tätä asiata käyttelivät,
tapahtui muuanna päivänä, että varoilla linnaa varten kuormattu
hevosaasi tuli Xenilin portille, josta sen, matkallaan Alhambran, piti
kulkea erään esikaupungin kautta. Matkueen etunenässä oli eräs vanha
kärtyinen kapraali, joka kauan oli palvellut kuvernöörin alaisena, ja
oli mies, hänen mielensä mukaan, niin luja ja jäykkä, kuin vanha toledon
terä. Heidän kaupungin porttia lähetessään, pystytti kapraali Alhambran
lipun kuormasatulalle, oikasi hänensä suoraksi kuin vahakynttilä ja ajoi
sisään pää kymärässä, mutta valppaasti vilkuillen sivuilleen kuin koira,
joka kulkee vihoillisella maalla ja on valmis sekä morisemaan että
puremaan.
"Wer da (kuka siellä)?" kysyi vahti kaupungin portilla.
"Sotamies Alhambrasta," sanoi kapraali päätään liikauttamatta.
"Mitä kalua teillä on?"
"Ruokakalua vartijaväelle."
"Eteenpäin!"
Kapraali ajoi edelleen matkueensa kanssa, mutta oli juuri ennättänyt
muutamia askelia astua, kun joukko tullipalvelijoita syöksähti ulos
tullituvasta.
"Seis!" huusi ensimmäinen. "Hevosaasin-ajaja, seis ja avaa tukkusi."
Kapraali pyörähti päin ja rupesi tappelu-asentoon. "Kunnioitusta
Alhambran lipulle," sanoi hän; "nämät kalut ovat kuvernööriä varten."
"Mitä kuvernööri meihin koskee? Mitä meillä on hänen lippunsa kanssa
tekemistä? Hevosaasin-ajaja seis, sanon minä."
"Pidätäpä vaan, jos tohdit, tämä eläin!" huusi kapraali ja viritti
pyssynsä: "hevosaasin-ajaja, eteenpäin!"
Hevosaasin-ajaja antoi aasilleen aika tuustin; tullimies juoksi eteen ja
tarttui marhamintaan, jonka perästä kapraali tähtäsi ja ampui hänet
kuoliaaksi.
Koko katu oli tuota pikaa kapinassa. Vanha kapraali otettiin kiini ja,
saatuaan monta töykkäystä, sivallusta ja sätkäystä, joita Hispanialainen
roistoväki heti paikalla antoi hänelle esimauksi häntä odottavasta
rangaistuksesta, vangittiin ja vietiin kaupungin vankihuoneesen. Hänen
kumppaneilleen annettiin lupa viedä kuorma, joka nyt oli laillisesti
syynätty, Alhambraan.
Vanha kuvernööri vimmastui, kuultuansa vanhan kapraalin vangitsemisen ja
tuon Alhambran lipulle tehdyn häväistyksen. Useita tuntia hyökäili hän
kuin hullu sinne tänne Alhambran saleissa, pursusi vihaa vallinsarvella,
ja hänen silmänsä purskuttivat tulta ja liekkiä kenraalin palatsille.
Purjettuaan ensimmäisen raivonsa, lähetti hän viestin ja vaati kapraalin
irtilaskemista, koska muka hänellä itsellään vaan oli oikeus tuomita
hänen komentonsa alla olevain rikoksia.
Kenraali, tuon kavalan notarion hyvästi vuollulla kynällä autettuna,
vastasi hyvin laveasti ja näytti että rikos oli tehty kaupungin muurien
sisällä ja sivili-virkamiestä vastaan, josta oli selvästi ymmärrettävä,
että se kuului hänen tuomiokuntaansa. Kuvernööri uudisti toisessa
kirjeessä vaatimuksensa. Kenraali vastasi vielä pitemmässä
kirjoituksessa, joka oli täynnä lainopillista mielen terävyyttä;
kuvernööri kävi kiivaammaksi ja jyrkemmäksi vaatimuksissaan, ja kenraali
ynseämmäksi ja juurtajaksaisemmaksi vastauksissaan, kunnes tuo vanha
leijonarintainen soturi oikein kiljui raivoissaan, nähdessään hänensä
mokomaan lainopillisten ongelmoisten verkkoon kietoutuneeksi.
Samalla kun kavala Escribano lystikseen näin kiusasi kuvernööriä, johti
hän tutkintoa kapraalin asiassa, jolla ahtaassa vankihuoneessaan oli
vaan yksi pieni kalteri-akkuna, jonka kautta hän taisi ystävilleen
näyttää osan kasvoistaan ja vastaanottaa heidän lohdutuksiaan.
Mahdottoman ison läjän kirjoitettuja todistuksia oli, Hispanialaisen
tavan mukaan, väsymätön Escribano saanut kokoon; kapraali oli niillä
täydellisesti voitettu. Hän nähtiin murhaan syylliseksi ja tuomittiin
hirtettäväksi.
Turhaan lähetti kuvernööri varoituksia ja uhkauksia Alhambrasta. Tuo
onneton päivä lähestyi, ja kapraali vietiin _in capella_, se on
vankihuoneuksen kapelliin (kirkkoon), jota tapaa aina noudatetaan
päivällä ennen heidän teloitustaan, että ajattelisivat poislähtöään ja
katuisivat syntejänsä.
Kun vanha kuvernööri kuuli asian tulleen täpärimmälleen, päätti hän itse
tiedustaa miten asiat olivat. Tätä varten antoi hän vetää juhlavaununsa
esiin ja ajoi, vartiostonsa ympäröimänä, Alhambrasta kaupunkiin. Hän
seisahutti Escribanon kartanon eteen ja käsketti hänet ulos.
Kuvernöörin silmät hehkuivat kuin hiilet, kun hän näki lain muhoisen
miehen riemullisena astuvan vaunuin luoksi.
"Mitä kuulen," sanoi hän, "te tahdotte hirtättää minun sotamiehiäni?"
"Kaikki lain mukaan -- kaikki ankaran laillisen muodon mukaan," sanoi
tekoonsa tyytyväinen Escribano, muhoillen ja kämmeniään hykerrellen.
"Minä saatan näyttää teidän ylhäisyydellenne koko todistajain
kuulustelemuksen kirjoitettuna."
"Tuokaa se tänne!" sanoi kuvernööri. Escribano riensi huoneesensa,
mielissään kun taas sai tilaisuuden tuon uppiniskaisen sotavanhuksen
kiusaksi näyttää sukkeluuttaan.
Hän palasi kimppu papereita käsissä ja alkoi, tämmöisten miesten
tavallisella liukkaalla kielellä, ääneen lukea pitkää pinollista sanoja.
Sillä aikaa oli koko joukko ihmisiä keräytynyt, jotka kaulat kurollaan
ja avosuin kuuntelivat mitä luettiin.
"Kuulkaapa ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "astukaa vaunuihin, että,
erilläni tuosta kirotusta ahdingosta, paremmin kuulisin."
Escribano nousi vaunuihin istumaan; vihjaus vaan, niin vaunun-ovi
suljettiin, ajaja sivalsi ruoskalla -- hevosaasit, vaunut ja kaikkityyni
lensivät kuin leimaus pois, ja väkijoukko jäi avosuin katsomaan.
Kuvernööri ei pysähtynyt ennen kuin näki saaliinsa hyvässä tallessa,
Alhambran lujimmassa vankihuoneessa.
Sitten ehdotti hän sotamenoiseen tapaan sotilakkoa ja vaati
rauhansopimusta eli vankien -- kapraalin ja notarion, vaihetusta.
Kenraalin kopeus oli kovin kipeästi loukkautunut; hän lähetti kiellon
takaisin, ja antoi sillä aikaa Plaza Nuevalle pystyttää pitkän ja vankan
hirsipuun, hirttääkseen kapraalin.
"Ha ha! Niinkö tarkoitus onkin!" sanoi vanha Manco kuvernööri. Hän antoi
käskyn, ja tuota pikaa pystytettiin sen ison vallinsarven reunalle,
johon näkyi koko Plaza Nueva, hirsipuu. "Hirtäpä," lähetti hän
kenraalille sanomaan, "hirtäpä nyt sotamieheni, jos mielesi tekee; mutta
samalla hetkellä, kun hän heilun torin päällä, sinäkin näet Escribanosi
ilmassa roikkuvan."
Kenraali oli taipumaton; sotaväkeä asetettiin torille; rummut rämisivät,
kellot soivat. Lukematon joukko asian harrastajia keräytyi, teloitusta
katsomaan. Toisella puolella asetti kuvernööri vartijaväkensä
vallinsarvelle, ja soitatti kelloilla Torre de la Campana'sta eli
kellontornista kuolonvirttä Escribanolle.
Escribanon vaimo tunki, suuri lauma pieniä Escribanoja kintereillään,
väkijoukon läpi, heittäysi kenraalin jalkain eteen ja rukoili, ettei
tämä kopeudelleen uhraisi hänen miehensä henkeä, hänen ja hänen monien
pienten lastensa onnea; "sillä," sanoi hän, "teidän ylhäisyytenne tuntee
kyllä vanhan kuvernöörin sen verran, ettette saata epäillä hänen
täyttävän uhkauksensa, jos teidän ylhäisyytenne hirtättää tämän vanhan
sotamiehen."
Vaimon itku ja valitus ja pienten Escribanojen parkumiset voittivat
kenraalin. Kapraali vietiin vartioittuna, hirsipuu-puvussaan, kuin
kapusini-munkki, mutta pää pystyssä ja tavallisuutensa mukaan tuimasti
katsellen, Alhambraan. Escribanoa vaadittiin, sopimuksen mukaan, hänen
sijaansa. Tämä muuten niin liikkuva ja itseensä tyytyväinen lain-oppinut
tuotiin enemmin kuolleena kuin elävänä vankihuoneesta. Kaikki hänen
notkeutensa ja viekkautensa oli kuin poispuhallettuna; hänen hiuksensa
olivat kauhistuksesta kokonansa harmaantuneet, ja hän oli surullisen ja
nulon näköinen, niinkuin jo olis tuntenut nuoran kaulassaan.
Kuvernööri seisoi kädet kupeisin nojattuina ja katseli häntä jääkylmästi
naurahdellen. "Tästälähtiin, kunnon mieheni," sanoi hän, "masenna
intoasi saadakses muita hirsipuuhun; älä luota liioin vakuuteesi, jos
sinulla oliskin oikeus puolellasi; ja edellä kaikkia, varo visusti,
ennenkuin tulevalla kerralla käytät kirjaviisauttasi vanhaa soturia
vastaan."
Linnanherra Manco ja sotamies.
Kun kuvernööri Manco, eli Yksikätinen, joskus tahtoi sotaisella komulla
uhotella Alhambrassa, pisti se aina häntä vihaksi kun häntä herjattiin
siitä, että linna oli konnain ja salakauppiasten pesäpaikka. Mutta aivan
äkkiarvaamatta päätti vanha valtikas ruveta parannus-toimiin; hän
menetteli äkkipikaa, ja heitti kokonaisen hyyskän kulkijaimia linnasta
ja Mustalaisten luolista ulos, joita on niin paljo kukkulan ympärillä.
Myös lähetti hän sotamiehiä teille ja poluille ottamaan kiini kaikki
epäluulonalaiset henkilöt.
Eräänä kirkkaana kesä-aamuna istui tämmöinen vartiosto, jossa oli tuo
vanha äkäinen kapraali, joka oli noin mainioittanut hänensä tuossa
notarion jutussa, yksi torvensoittaja ja kaksi tavallista
sotamiestä, Generalifen puutarhan muurin luona, tiellä, joka tulee
Auringon-vuorelta. Yhtäkkiä kuulivat he kavionkapsetta ja miehen äänen,
joka karkeasti mutta jokseenkin soinnollisesti lauloi erästä vanhaa
Castilialaista sotalaulua.
Heti sen jälkeen näkivät he rotevan, ahvettuneen miehen, joka
repaleisessa jalkaväen univormussa talutti isoa Arabialaista, vanhaan
Maurilaiseen tapaan koristeltua hevosta.
Kapraali kovin hämmästyi nähdessään oudon sotamiehen taluttavan hevosta
ohjista ja tulevan tuolta yksinäiseltä vuorelta alas; menipä siis kohti
ja huusi hänelle:
"Wer da (kuka siellä)?"
"Hyvä ystävä!"
"Kuka olet?"
"Köyhä sotamies, joka juuri nyt tulen sodasta, ja palkintona tuon
muassani rikkilyödyn pääkallon ja tyhjän kukkaron."
He olivat kuitenkin saaneet tilaisuuden katsella häntä vähän likemmin.
Hänellä oli laastari otsassa, joka, yhdessä harmaan parran kanssa, teki
vielä jyrkemmäksi tuon perkeleellisen uhan ilmauksen, mikä hänen
kasvoissaan näkyi, samalla kun levottomat karsastelevat silmät
levittivät hänen kasvoilleen ikäänkuin hurttamaisen naurun pilkahusta.
Vastattuansa vartijain kysymyksiin sotamies näytti luulevan olevansa
oikeutettu tekemään kysymyksiä hänkin puoleltaan. "Saanko kysyä," sanoi
hän, "minkä kaupungin näen tämän kukkulan juurella?"
"Minkä kaupungin?" huudahti torvensoittaja; "ei, kovin pitkälle tämä
menee. Täällä kuljeksii tuo roisto Auringonvuoren ympärillä, ja kysyy
suuren Granadan kaupungin nimeä!"
"Granada; _Madre di Dios!_ onko mahdollista?"
"Eipä lienekään!" vastasi rumputtaja; "etkä myöskään tienne ajatella,
että tuolla näet Alhambran tornit?"
"Torven poika," vastasi muukalainen, "älä pilkkaa minua; jos tuo
tosiaankin on Alhambra, minulla on ihmeellisiä asioita kuvernöörille
jutella."
"Siihen tullee tilaisuutta," sanoi kapraali, "sillä me aiommekin viedä
sinut hänen luoksensa." Sillä aikaa oli torvensoittaja tarttunut hevosen
ohjiin, ja molemmat sotamiehet vallanneet miehen kädet. Kapraali itse
rupesi kulkueen johtajaksi, komensi "eteenpäin mars!" ja kaikki lähtivät
Alhambraan päin.
Ryysyinen jalkasoturi ja kaunis Arabialainen orit nostatti kaikkein
vetelehtijäin ja sen juoruseurankin huomion, joka tavallisesti varhain
aamusilla keräytyy kaivoille. Vesisäiliön rattaat lepäsivät, ja
linttakenkäiset neitsyet seisoivat avosuin, ruukut kädessä, kun kapraali
vankinsa kanssa kulki sivu. Kaikenlaista väkeä liittyi vähitellen
kulkueen jälkijoukkoon.
Vihjauksia, oivalluksia ja arveluja kuultiin kulkueessa jos joitakin.
"Se on karkulainen," sanoi yksi. "Salakuljettaja," kuiski toinen.
"Rosvo," arveli kolmas; kunnes viimein oli saatu varmaan ratkaistuksi,
että jonkun hurjan rosvojoukon päämies, kapraalin ja hänen väkensä
rohkeudella, oli kiini otettu. "Hyvä, hyvä," sanoivat vanhat eukot,
"olkoonpa päämies taikka ei, koettakoonpa luikahtaa kuvernööri Mancolta
tiehensä, jos taitaa, vaikka sillä vaan on yksi käsi."
Kuvernööri Manco istui eräässä Alhambran sisemmässä salissa, juoden
rippi-isänsä, erään läheisestä luostarista olevan turpean Fransiskani
munkin kanssa, aamu-suklaatansa. Siivollinen, mustasilmäinen neito
Malagasta, hänen hovimestarinsa tytär, passasi häntä. Kuiske oli
käymässä, että tämä tyttö kaiken siivollisuutensa ohessa oli viekas,
ilkipintainen tynkkä, joka oli keksinyt jonkun pehmeän pilkun vanhan
kuvernöörin kivikovassa sydämessä, ja piti häntä kokonansa kurissaan.
Mutta vaiti mokomista -- noiden mahtavain, maallisten valtijain
huoneellisia asioita oikeastaan ei pitäis koskaan nuuskia.
Kerrottaissa, että epäluulon alainen muukalainen, joka oli kuljeksinut
linnan ympärillä, oli otettu kiini ja jo seisoi ulkopuolisella pihalla,
kapraalin katsannossa, joka odotti hänen ylhäisyytensä käskyjä,
kuvernöörin rinta paisui kopeudesta ja virallisesta mahtavaisuudesta.
Hän antoi suklaakupin tuon siivollisen tytön käsiin, tuotatti
isokahvaisen sapelinsa, otti sen vyölleen, väänsi viiksensä ylöspäin,
istui isoon nojatuoliin, rupesi tuiman ja tuikan näköiseksi ja käski
tuoda vangin sisälle. Sotamies astui sisään, niiden vieläkin häntä
pitäessä kiini jotka ensiksi olivat hänen kätensä vallanneet, ja
kapraali vahtina. Kuitenkin osoitti hän uskaliaisuutta ja
itseluottamusta, ja vastasi kuvernöörin tuikeaan, tutkivaan katseesen
pikamaisesti karsaasen katsahtamalla, mikä ei millään muotoa ollut
närkkäälle, vankalle valtikkaalle mieleen.
"No hurtta," sanoi kuvernööri, vähän aikaa häntä ääneti katseltuaan,
"mitä on sinulla puolustuksekses sanomista -- kuka olet?"
"Sotamies, joka nyt juuri tulen sodasta enkä ole muuta saalista tuonut
kuin kunniaa ja haavoja."
"Sotamies -- hm -- jalkaväkeen kuuluva, takista päättäen. Minä olen
kuullut sinulla olevan kauniin Arabialaisen oriin. Minä arvaan että olet
senkin tuonut sodasta noiden monien haavain ja arpien kanssa."
"Minulla on, teidän ylhäisyytenne luvalla, siitä oriista jotain
kummallista kerrottavana. Mikä vielä enempi on, minulla on tapaus mitä
ihmeellisimpiä kerrottavana; ompa jotain mikä koskee tätäkin linnaa,
vieläpä koko Granadan vakuutta. Mutta se on asia, jonka vaan saatan
uskoa teidän ylhäisyydellenne yksinänsä, eli jonka vaan saan ilmoittaa
semmoisten miesten läsnäollessa, joilla on teidän ylhäisyytenne
luottamus."
Kuvernööri mietti vähän aikaa ja käski sitten kapraalin ja hänen
miestensä ulkoutua, mutta odottaa oven takana ja ensi huudolle tulla
saapuville. "Tämä hurskas munkki on minun rippi-isäni, ja hänen
kuullensa saatat kaikki sanoa -- ja tämä tyttö" -- osoittaen neitoa,
joka kiihkeässä uteliaisuudessaan oli jäänyt huoneesen -- "tämä tyttö on
hyvin vähäpuheinen, ja häneen käy kaikissa luottaminen."
Sotamies katseli tätä siivollista tyttöä, kierosti ja pikamaisesti
silmähtäen hänen puoleensa. Hänellä oli liukas ja sujuva kieli, ja hän
puhui tavalla, joka oli paljoa ylhäisempi kuin sääty, johonka hän oli
sanonut kuuluvansa.
"Teidän ylhäisyytenne luvalla," sanoi hän, "minä olen, niinkuin jo olen
sanonut, sotamies ja olen kokenut kovia päiviä palveluksessani; mutta
koska olin vuoteni palvellut loppuun, niin sain tuonnoin eroni
armeijasta Valladolidissa, ja lähdin jalan astumaan syntymäseutuuni
Andalusiassa. Eilen illalla meni aurinko mailleen juuri kun samosin
erästä suurta, kuivaa lakeutta Vanhassa Castiliassa."
"Seis!" huusi kuvernööri, "mitä sanot? Vanhaan Castiliaan on täältä
neljän- tahi viidenkymmenen peninkulman paikoille."
"Aivan oikein," vastasi sotamies ölvisti. "Niinhän sanoinkin teidän
ylhäisyydelleni, että minulla on kummallisia asioita kerrottavana; mutta
yhtä kummallisia kuin tosia, niinkuin teidän ylhäisyytenne on huomaava,
jos teidän ylhäisyytenne malttaa kuunnella minua."
"No entäs vielä?" sanoi kuvernööri, vääntäen nääveleitään.