mielellään käyttänyt sitä edukseen; mutta kauniit puheet, joita hän
aikoi antaa kuulla, kuolivat hänen huulilleen; hänen yrityksensä käyttää
tavallista kenstiyttään olivat kömpelöt ja tehottomat, ja
kummastuksekseen tunsi tämä osaava hovipalvelija, joka niin
luontevasti ja miellyttävästi oli seurustellut hovin viekkaimpain ja
kokeneimpain naisten kanssa, hänensä hämäytyneeksi ja ujoksi tämän
teeskentelemättömän, viisitoista-vuotiaan tytön edessä.
Tällä nöyrällä immellä olikin omassa kainoudessaan ja viattomuudessaan
voimakkaampi vartija, kuin valppaan tädin teljissä ja salvoissa.
Kuitenkin kaikitenkin, missäpä löytyy se naisen sydän, joka voi
vastustaa rakkauden ensimmäisiä kuiskeita? Pieni neito ymmärsi, niin
yksinkertainen kuin olikin, ikäänkuin luontoperäisen tunteen kautta,
kaikki mitä hovipalvelijan soperteleva kieli ei kyennyt lausumaan, ja
hänen sydämensä sykytti ankarasti, kun hän nyt ensikerran näki
rakastajan -- ja rakastajan tämmöisen, jalkainsa juurella.
Hovipalvelijan arkuus, vaikka luonnollinen, ei kestänyt kauan, ja hän
alkoi saada luontevuuttansa ja rohkeuttansa jälleen, kun kimeä ääni
kuului etäältä.
"Tätini palaa messusta!" huusi säikähtynyt tyttö; "minä pyydän teitä,
Sennor, menkää."
"En ennen kuin annatte minulle ruusun tukastanne, muistoksi."
Tyttö irroitti ruusun tuota pikaa sysimustista kiharoistaan. "Tuossa!"
huusi hän, hämmästyneenä ja tulipunaisena, "mutta minä rukoilen,
menkää."
Hovipalvelija otti ruusun ja samassa suuteli kiihkeästi kättä, joka
antoi sen hänelle, pisti ruusun lakkiinsa kiini, otti haukan kädelleen
ja riensi pois puutarhan kautta, vieden muassaan armaan Jacintan
sydämen.
Täti, tultuaan torniin sisälle, huomasi sisarentyttärensä mielenkuohun
ja jonkunlaisen epäjärjestyksen salissa; mutta yhdellä sanalla oli
kaikki selitettynä: "Haukka oli ajanut saalistaan aina saliin asti."
"Jumala meitä varjelkoon! Haukka lentää torniin sisälle! Onko kuultu
hävyttömämpää haukkaa. Kun ei lintukaan häkissä enää ole turvattu"!
Huolellinen Fredegonda oli varuisimpia vanhoja neitsyjä joita voi
ajatellakaan. Hänellä oli kohtuullinen pelko ja epäluulo siihen minkä
hän kutsui "toiseksi sukupuoleksi," joka pelko ja epäluulo oli enennyt
pitkällisen naimattoman elämän aikana. Ei sentähden että tällä kunnon
naisella oli ollut mitään haittaa sen juonista; sillä luonto oli hänen
kasvoissaan antanut hänelle suojelusvartijan, joka esti kaiken
haitanteon hänen alueellaan; mutta naiset, jotka vähimmin tarvitsevat
itsensä vuoksi peljätä, ovat tavallisesti halullisimmat ankarasti
pitämään houkuttelevampia kaunottaria silmällä.
Hänen sisarentyttärensä oli isätön ja äititön tyttö, jonka isä oli
sodassa kaatunut. Hän oli luostarissa kasvatettu ja oli äskettäin
siirretty pyhästä turvapaikastaan tätinsä välittömän katsannon alle,
jonka suojelevassa holhouksessa hän kasvoi yksinäisyydessä, niinkuin
puhkeava ruusuteränen, joka rupeaa kukoistamaan orjantappuran suojassa.
Tämä vertaus ei ole paljas satunnaisuus; sillä totta puhuen, hänen
ihanuutensa oli nostanut huomiota tässä yksinäisyydessäkin, ja läheiset
maalaiset, sillä runollisella osaavaisuudella, joka on yleinen
Andalusiassa, olivat antaneet hänelle liikanimen: "Alhambran Ruusu."
Varuisa täti hoiti yhä edelleen pientä kaunista sisarentytärtään, niin
kauan kuin hovia pidettiin Granadassa, ja oli hyvillään siitä että hänen
valppaudestaan oli ollut apua. Tosi on, että tätä kunnon naista
toisinaan pisti vihaksi kitarrin helinä ja rakkauden laulut, joita
kuului tornin juurelta kuutamoisista lehdoista; mutta hän varoitti
silloin sisarentytärtään ummistamaan korvansa mokomalle joutavalle
helkkeelle, ja teroitti hänen mieleensä, että se vaan oli kieppiä tuolta
toiselta sukupuolelta, joka siten houkutteli yksinkertaisia tyttöjä
turmioon. Ah, mitäpä vaikuttaneekaan teeskentelemättömässä tytössä
kuivat varoitukset kuutamo-serenaateja vastaan?
Jo vihdoin keskeytti Filippi kuningas taas asumisensa Granadassa ja
lähti äkisti kaiken hoviväkensä kanssa pois. Valpas Fredegonda piti
vaarilla kuninkaallista komua, sen lähtiessä Oikeuden Portista isolle
lehtokujalle kaupunkiin päin. Viimeisen lipun kadottua hänen silmistään,
hän palasi suurellisena torniin, sillä kaikista hänen huolistaan oli nyt
tullut loppu. Hänen hämmästyksekseen kuopi keveä Arabialainen orit
maata puutarhan takaportilla; ja kauhistuksekseen näki hän
orjantappura-aitain läpi nuorukaisen, loistavassa kirjaillussa puvussa,
sisarentyttärensä jalkain juurella. Kuultuansa hänen askelensa jätti
nuorukainen hellän hyvästin, hyppäsi keveästi orjantappura- ja
myrttipensaiden yli, heittäysi hevosensa selkään ja oli tuota pikaa
kadonneena.
Hellä Jacinta unhotti, haikean murheensa valloissa, tätinsä närkästyksen
kokonansa. Hän heittäysi hänen syliinsä ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Voi minua onnetonta," huusi hän; "hän on nyt poissa! hän on poissa! ja
minä en saa, koskaan enää nähdä häntä!"
"Poissa! Kuka on poissa? Kuka oli se nuorukainen, jonka näin sinun
jalkaisi juurella?"
"Hovipalvelija kuningattarella, tätiseni, joka tuli sanomaan minulle
jäähyvästiä."
"Hovipalvelija kuningattarella, lapseni," kertoi valpas Fredegonda
hiljaa; "ja milloinka sinä tulit tutuksi kuningattaren hovipalvelijan
kanssa?"
"Samana aamuna jona haukka lensi sisään. Se oli kuningattaren haukka, ja
hovipalvelija tuli sitä hakemaan."
"Voi typerää tyttöä! Et tiedäkään ettei löydy puoleksikaan niin
vaarallisia haukoita, kuin nuot nuoret, koreat hovipalvelijat ovat; ja
juuri semmoisia typeriä lintuja, kuin sinä olet, he ajelevat."
Tädin kävi vihaksi ensin, kun hän keksi, että vastoin hänen
valppauttaan, josta hän niin paljon oli kehunut, hellää tuttavallisuutta
oli pidetty näiden nuorten rakastuneiden kesken, miltei hänen silmäinsä
edessä; mutta nähtyänsä, että hänen yksinkertainen sisarentyttärensä,
vaikka näin, telkien ja salpain suojatta, alttiina toisen sukupuolen
kaikille salahankkeille, kuitenkin oli kärventymättä käynyt
tulikoetuksen, lohdutti hän mieltänsä sillä lujalla uskolla, että hän
siitä sai kiittää niitä varovaisia ja siveitä älykkyyden-ohjeita, joita
tyttö oli kantapäästä kiireesen asti, niin sanoaksemme, täpötäyteen
sullottu.
Sillä aikaa kun täti laski tätä lievittävää voidetta loukatulle
ylpeydelleen, paluutti sisarentytär muistiinsa kaikki hovipalvelijan
monasti uudistamia lupauksia uskollisuudesta. Mutta mikä on
huikentelevan, siellä täällä häilehtivän rakastajan uskollisuus? Valuva
virta, joka jonkun ajan leikitsee jokaisen kukkasen kanssa rannoillaan,
juoksee sitten pois ja jättää ne kaikki katkerasti itkemään.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului, mutta hovipalvelijaa ei kuulunutkaan.
Kranaatti-omenat kypsyivät, viiniköynnös antoi hedelmänsä, syys-sateet
virtasivat puroissa vuoria alas; Sierra Nevada peittyi lumiseen
vaippaansa ja talven tuulet vinkuivat Alhambran saleissa -- mutta ei
tullut hän sittenkään. Talvi meni. Suloinen kevät tuli, linnunlaulu,
kukat ja lemuiset länsituulet muassaan, kinokset sulivat vuorilla,
kunnes ei yhtään enää ollut muualla kuin Nevadan korkealla helteisessä
kesäilmassa kimeltelevällä huipulla. Kuitenkaan ei kuulunut
muistamattomasta hovipalvelijasta sanaakaan.
Sillä aikaa pieni Jacinta kalpeni ja kävi aateksivaiseksi. Hän luopui
entisistä askaroimisistaan ja huvituksistaan: hänen silkkinsä sai olla
sekauksissaan, hänen kitarrinsa liikuttamatta, hänen kukkansa
hoitamatta; ei hän enää kuunnellut lintunsa viserryksiä, ja hänen
silmänsä, sitä ennen niin kirkkaat, himmentyivät salaisista kyynelistä.
Jos joku yksinäisyys löytyy, joka on omansa pitämään rakastuneen immen
mielihalua vireillä, niin se on semmoinen kuin Alhambra, jossa kaikki
näyttää olevan aiottu vaikuttamaan helliä ja romantilaisia tunteita. Se
on oikea paratiisi rakastavaisille; kuinka surullista siis olla yksinään
paratiisissa semmoisessa -- eikä vaan yksinänsä, mutta hyljättynä!
"Voi sinua yksinkertainen lapsiparka!" sanoi siveä ja tahraton
Fredegonda, tavatessaan toisinaan sisarentyttärensä lohduttomalla
mielialalla, -- "enkö ole varoittanut sinua miesten kavaluudesta ja
viekkaudesta? Ja ilmankin, mitä saatit sinä toivoakaan ylhäisen ja
kunnianhimoisen suvun jälkeiseltä? -- Sinä, orpo ja hävinnyttä ja
köyhtynyttä sukua oleva tyttö? Usko minua, jos nuorukaisen tarkoitus
oliskin ollut vilpitön, niin hänen isänsä, joka on ylpeimpiä
aatelismiehiä hovissa, kumminkin olis estänyt hänen yhdistyksensä niin
halvan ja köyhän tytön kanssa kuin sinä olet. Rohkaise siis mielesi ja
karkoita mokomat turhat ajatukset sydämestäsi."
Saastumattoman Fredegondan puhe lisäsi vaan hänen sisarentyttärensä
surullisuutta; mutta tämä pyysi yksinäisyydessä antaa sille valtaa.
Hyvin myöhään eräänä juhannus-yönä, hänen tätinsä levolle mentyä, jäi
hän yksinään tornin saliin, alabasteri-lähteen vierelle istumaan. Täällä
oli uskoton hovipalvelija ensi kerran polvistunut hänen eteensä ja
suudellut hänen kättänsä; täällä oli hän niin monasti luvannut hänelle
iäistä uskollisuutta. Tyttö-raukan sydän oli täytetty surullisilla ja
hellillä muistoilla; hänen kyynelensä alkoivat juosta ja valuivat
verkasti, pisaroittain lähteesen. Vähitellen rupesi tuo kristalli-kirkas
vesi liikkumaan, kuohahti poreille ja kulki pyörteenä ympäri, siksi
kunnes eräs naisellinen hahmu, komeassa Maurilaisessa puvussa,
verkalleen nousi vedestä ja seisoi hänen silmäinsä edessä.
Jacinta säikähti niin, että pakeni salista eikä tohtinut palata. Aamulla
kertoi hän tädilleen mitä oli nähnyt, mutta tämä kunnon nainen katsoi
näyn hänen levottoman kuvas-aistinsa siittämäksi, taikka luuli hänen
nukkuneen ja nähneen unta lähteen vierellä. "Sinä olet ajatellut juttua
noista kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin asuivat tässä
tornissa," jatkoi hän, "ja se on sitten esiintynyt sinulle unissasi."
"Minkä jutun, tätiseni? Sitä en tunnekaan."
"Olethan kuullut puhuttavan kolmesta prinsessasta, Zaydasta, Zoraydasta
ja Zorahaydasta, jotka kuningas, heidän isänsä, salpasi tähän torniin,
ja jotka päättivät karata kolmen kristityn ritarin kanssa. Kaksi
vanhinta karkasivatkin, mutta kolmannella ei ollut kyllin uskallusta, ja
hänen sanotaan kuolleen tähän torniin."
"Nyt muistelen sen kuulleeni," sanoi Jacinta, "ja itkeneeni hellän
Zorahaydan kohtaloa."
"Saanetpa itkeäkin hänen kohtaloaan," jatkoi täti, "sillä Zorahaydan
rakastaja oli yksi hänen esi-isiään. Tämä suri kauan Maurilaista
lemmetyistänsä, mutta aika lääkitsi hänen surunsa ja hän nai erään
Hispanialaisen naisen, josta sinä olet syntyperää."
Jacinta mietti näitä sanoja. "Mitä olen nähnyt ei ole mikään aivoini
sikiö," sanoi hän itsekseen; "siitä olen varma. Jos se tosiaankin oli
hellän Zorahaydan haamu, joka, niinkuin olen kuullut, ilmestyy tässä
tornissa, niin minkätähden pelkäisin? Minä aion valvoa lähteen luona
tulevan yön, kenties hän tulee jälleen."
Sydän-yön lähetessä, kun kaikki oli ääneti ja hiljaa, meni hän taas
saliin istumaan. Kun kello Alhambran kaukaisessa vartijatornissa oli
ilmoittanut keski-yön tunnin, alkoi vesi lähteessä jälleen liikkua ja
kuohua, kunnes Maurilainen nainen taas tuli näkyviin. Hän oli nuori ja
ihana; hänen puvussaan oli runsaasti kalliita kiviä, ja kädessä oli
hänellä hopeakannel. Jacinta vapisi ja oli pyörtyä, mutta tointui
jälleen kuullessaan haamun lempeän ja vaikeroivan äänen ja nähdessään
suloisen mielen-ilmauksen hänen vaaleissa, surullisissa kasvoissaan.
"Kuolevaisen tytär," sanoi hän, "mitä puuttuu sinulta? Minkätähden
kyynelesi sameuttavat lähdettäni, ja miksi huokauksesi ja valituksesi
häiritsevät yön hiljaista lepoa?"
"Minä itken erään miehen uskottomuutta ja suren yksinäistä ja hyljättyä
tilaani."
"Lohduta mieltäsi, surulles on loppu tuleva. Sinä näet minussa
Maurilaisen prinsessan, joka, niinkuin sinäkin, on ollut onneton
rakkaudessaan. Eräs kristitty ritari, sinun kantaisäsi, voitti sydämeni
ja olis tahtonut viedä minut syntymäseudullen ja kirkon helmaan.
Sydämessäni olin minä kristin-uskoon kääntynyt; mutta minulta puuttui
rohkeutta yhtä lujaa kuin uskoni oli, ja minä olen tuomittu olemaan
noiduttuna tässä tornissa, kunnes puhdas kristitty purkaa noituuksen.
Rohkenetko koettaa sitä?"
"Rohkenen," vastasi tyttö vapisten.
"Niin tule tänne äläkä pelkää; pistä kätesi lähteesen, ripsuttele vettä
päälleni ja kasta minut, uskosi säännön mukaan; silloin noituus lakkaa
ja rauhaton sieluni saa levon."
Tyttö läheni horjuvin askelin, pisti kätensä lähteesen, otti vettä
kouraansa ja ripsutteli sitä haamun kalpeille kasvoille.
Tämä hymyili sanomattoman lempeästi. Hän laski hopeakantelensa Jacintan
jalkain eteen, pani kädet kainaloihinsa ja hupeni vähitellen
näkymättömäksi, niin että näytti niinkuin vaan utua olis lähteesen
satanut.
Jacinta lähti salista kamalalla ja kummallisella mielellä. Hän tuskin
sai silmiään umpeen sinä yönä; mutta kun hän, levottomasti torkuttuaan,
heräsi päivän koitteella, näytti hänestä kaikkityyni vaan sekavalta
unennäöltä. Hänen mentyään saliin, näyn todellisuus kumminkin vahvistui,
sillä lähteen vierellä tapasi hän hopeakantelen auringon paisteessa
hohtamassa.
Hän riensi tätinsä luoksi, kertomaan kaikkea mitä oli tapahtunut, ja
pyysi häntä katsomaan kannelta, todistaakseen kertomuksensa
todenmukaisuutta. Jos kunnon naisella vielä oli epäilyksiä, nämät kohta
haihtuivat, kun Jacinta kosketteli soitinta; sillä hän otti siitä ääniä
niin viehättäviä, että yksin saastumattoman Fredegondankin jäittynyt
sydän, tämä iäisen talven pesä, sulautui kyynelten lauhkeaksi sateeksi.
Ainoastaan yliluonnollinen soitanto voi tehdä moisen vaikutuksen.
Kantelen erinomainen teho ilmaantui päivä päivältä. Vaeltaja, joka kulki
tornin sivu, seisahtui kuin sanomattomasta ihastuksesta hurmahtuneena.
Yksin lintusetkin parveilivat läheisissä puissa, unhottivat omat
laulunsa ja kuuntelivat, ihastuksesta äänettöminä.
Maine tästä levisi kohta edemmä. Granadan asukkaat riensivät Alhambraan,
kuullakseen muutamiakaan säveliä tuosta taivaallisesta soitannosta, joka
nyt helisi prinsessain tornista.
Armas pieni soittajatar pelastui viimein yksinäisyydestään. Rikkaat ja
mahtavat maassa kilpailivat saadakseen osoittaa hänelle kaikenmoista
kunnioitusta, eli pikemmin, tullakseen visseytetyiksi hänen lumoavan
kantelensa omistuksesta, että täten saisivat ylhäiset seurat saleihinsa
houkutelluiksi. Minne ikänä hän lähti, piti hänen valpas tätinsä, joka
aina oli hänen vierellään, häntä tarkalla vaarilla ja niin peljästytti
pois ne monet viehtyneet ihastelijat, jotka hurmoksissaan kuuntelivat
hänen säveliään. Maine hänen ihmeellisistä lahjoistaan levisi
kaupungista kaupunkiin. Malaga, Sevilla, Cordova, kaikki tulivat yksi
toisensa perään ihastuksesta hulluksi; koko Andalusiassa ei muusta
puhuttukaan kuin Alhambran ihanasta soittajattaresta. Ja kuinkapa toisin
taisi ollakaan niin soitonhaluisessa ja herkkätunteisessa väestössä,
kuin Andalusialaiset ovat, kun kantelessa oli lumousvoima ja
soittajatarta itseään rakkaus innostutti?
Sitä vastoin että kaikki Andalusiassa näin olivat soitantoon
hullustuneet, vallitsi perin toisenlainen mieliala Hispanian hovissa.
Filippi Viides oli, niinkuin yleisesti tietään, vaivattu
synkkämielisyydellä mitä hirveimmällä ja kaikenlaisilla houreilla.
Välistä makasi hän vuoteella viikottain yhtä menoa, tuhonsa luultuja
kipuja kärsien. Välistä päätti hän luopua valtaistuimelta, suureksi
suruksi hänen kuninkaalliselle puolisolleen, joka oli kovin viehtynyt
hovin komeuteen ja kruunun loistoon, ja kokeneella ja vakavalla kädellä
piti heikon ja kivuloisen puolisonsa valtikkaa.
Ei mitään havaittu niin tehokkaaksi haihduttamaan kuninkaan haaveita,
kuin musiiki; kuningatar koki siis houkutella hoviin paraita
soittoniekkoja ja laulajia, ja piti mainiota Italialaista laulajaa
Farinellia, jonkunlaisena kuninkaallisena lääkärinä, hovissa.
Siihen aikaan, josta nyt puhumme, oli kuitenkin tämä viisas ja kuuluisa
Bourboni saanut houreen, joka kävi yli kaikista hänen entisistä
haaveistansa. Pitkällisen luulotaudin perästä, joka ei huolinut
minkäänlaisista Farinellin sävelistä eikä koko hovisoittokunnan
neuvoitteluista, tämä yksinvaltias sai sen houreen että hän oli henkensä
heittänyt ja piti hänensä toden totta kuolleena.
Tämä ei juuri olis ollut mitään vaarallista, olisipa ollut
kuningattaresta ja hoviväestä hyväkin, jos hän olis tyytynyt pysymään
siinä hiljaisuudessa ja levollisuudessa mikä kuolleelle sopii; mutta
heidän kauhistuksekseen vaati hän yksipintaisesti hautausmenoja
toimitettaviksi, ja rupesi, heille vielä enemmäksi kiusaksi,
kärsimättömäksi ja kovin hirmuisesti kohtelemaan heitä heidän
epäkunnioituksestaan ja huolettomuudestaan, kun antoivat hänen maata
hautaamattomana. Mitä oli tehtävä? Tehdä kuninkaan selvästi antamia
käskyjä vastaan oli kauheata kuuliaisten hoviherrain mielestä, hovissa,
jossa seremoniat niin tarkasti vaarinotettiin -- totella taas ja elävänä
haudata hänet olis ollut julkinen kuninkaanmurha.
Hoviväen ollessa näin hirmuisessa pulassa, maine kulki sinnekin tuosta
naisellisesta taideniekasta, joka oli ihastuttanut koko Andalusian.
Kuningatar lähetti niin kiireesti kuin mahdollista lentoviestin viemään
käskyä että sen piti tulla Sanct Ildefonseen, jossa hovi silloin oli.
Muutamia päiviä sen perästä, kun kuningatar hovineitineen käveli lystiä
noissa komeissa puutarhoissa, jotka lehtokujineen, palttoineen ja
suihkulähteineen tulivat jättämään loistoisan Versailles'inkin
takavarjoon, astui pieni kuuluisa soittajatar hänen eteensä.
Kuninkaallinen Elisabetta hämmästyi nähdessään tämän pienen, nuoren,
nöyrän olennon, joka oli saattanut puolen Hispaniata houruksi. Tyttö oli
kuvan-ihanassa Andalusialaisessa puvussaan, hopeakannel kädessä, ja
seisoi silmiään kainosti maahan luoden, mutta yksinkertaisessa ja
kukoistavassa kauneudessa, joka vieläkin osoitti että hän oli "Alhambran
Ruusu."
Niinkuin tavallista, oli hänen muassaan nytkin tuo valpas Fredegonda,
joka kertoi koko historian hänen suvustaan ja syntyperästään uteliaalle
kuningattarelle. Jos kuninkaallinen Elisabetta oli mieltynyt Jacintan
ulkonäköön, vaikutti hänessä vielä enempää osanottavaisuutta se seikka,
että hän kuuli hänen olevan ansiollista, vaikka köyhää sukua, ja hänen
isänsä urhoollisena kaatuneen kruunun palveluksessa. "Jos kykysi vastaa
mainettasi," sanoi hän, "ja sinä voit karkoittaa sen pahan hengen, joka
kuninkaassa vallitsee, niin on onnesi tästälähtiin oleva minun suotuisin
esineeni, ja kunnian-osoitukset ja rikkaus odottavat sinua."
Malttamatonna saada koetella hänen taitoansa, vei hän hänet hetikohta
houreellisen kuninkaan luokse.
Jacinta seurasi häntä, silmät alaspäin luotuina, vartijain rivien ja
tungeksivain hoviherrain välitse. He tulivat viimein suureen, mustiin
verhottuun kamariin. Akkunain edessä oli luukut päivänvalon
poistamiseksi; koko joukko vahakynttilöitä hopeajaloilla levitti kamalaa
valoa, jonka synkissä säteissä voi eroittaa useampia murhepuvussa
olevia palvelijoita ja hoviherroja, jotka hiljaisin askelin ja
tuskallisen näköisenä astuivat edes takaisin huoneessa. Murhe- eli
paraatti-vuoteella makasi, kädet rinnan päällä yhteen näpistettyinä, ja
vaan nenänpää näkyvissä, hautaustaan ikävöitsevä yksinvaltias pitkänään.
Kuningatar astui hiljaa kamariin, osoitti eräässä pimeässä nurkassa
olevaa jakkaraa ja antoi Jacintalle käskyn istua ja aloittaa.
Alussa näppi hän kannelta epävakaisella kädellä; mutta vähitellen
rohkasi hän mielensä, kiihkeni kiihkenemistään, ja otti niin suloisia,
taivaallisia ääniä, että kaikki läsnäolevat tuskin uskoivatkaan häntä
kuolevaiseksi. Kuningas sitä vastoin, joka jo luuli olevansa
hengellisessä maailmassa, luuli kuulevansa enkelien ääniä. Vähitellen
muuttui pääjuonne ja soittajan ääni mukautui soittimeen. Hän lauloi
erään vanhan kertomalaulun Alhambran muinaisesta kunniasta ja
Maurilaisten uroteoista. Koko hänen sielunsa ilmestyi laulussa, sillä
Alhambran muistoon yhdistyi myöskin muisto hänen rakkaudestaan.
Hautauskamari kaikui noita elähyttäviä säveliä. Ne tunkivat
synkkämielisen kuninkaan murheelliseen sydämeen. Hän nosti päänsä ja
katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä
kirkastuivat -- jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja
miekkaa.
Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen;
raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen
tavallaan henkiin saatettu. Haudankaltaisen kamarin akkunat sysättiin
seljälleen; ihana, loistoisa, Hispanialainen päivänvalo virtasi entiseen
kuolonkammioon. Kaikkein silmät etsivät armasta lumoajatarta; mutta
kannel oli pudonnut hänen käsistään, hän oli maahan lauennut ja
likistettiin heti sen jälkeen Ruyz de Alarçon rintaa vasten.
Onnellisen parikunnan häät vietettiin kohta sen jälkeen suurella
komulla; mutta seis -- minä kuulen lukijan kysyvän: kuinka Ruyz de
Alarçon selitti pitkällisen poissa-olonsa? Oih, kaikesta tällaisesta
syytettiin vanhaa, kopeata ja itsepäistä isää; ilmankin nuoret ihmiset,
jotka todella rakastavat toisiaan, pian sopivat jälleen ja peittävät,
kun kerta toisensa tapaavat, kaikki entiset eripuraisuudet iäiseen
unhotukseen.
Mutta kuinka vanha itsepintainen isä saatiin tähän naimiseen tyytymään?
Oh, hänen vastaväitöksensä voitettiin pian parilla kuningattaren
sanalla, olletikin kun virkoja ja palkintoja syytämällä annettiin
kuningattaren kukoistavalle lemmikille. Olihan muutenkin, niinkuin
tietään, Jacintan kantelessa lumoava voima, joka voitti
yksipintaisimmankin pään ja kovimmankin sydämen.
Ja minne joutui tenhottu kannel?
Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän
historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta
varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin
luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen. Hänen kuoltuaan joutui se
toisiin käsiin Italiassa, jotka eivät tienneet sen lumoavaa voimaa,
sulattivat hopean ja panivat kielet erääsen vanhaan Cremonalaiseen.
Kielissä on vieläkin vähä niiden lumoavia omaisuuksia. Vielä sananen
lukijan korvaan, matta älköön se sen edemmä menkö: tämä Cremonalainen
ihastuttaa nyt koko maailmaa -- se on Paganinin viulu!
Sotavanhus.
Tuttavissani, joita olen saanut linnassa kuljeksiessani, on myöskin eräs
urhoollinen, rikkiammuttu, vanha invaliiti-översti, joka, kuin haukka,
on pesiytynyt muutamaan Maurilaiseen torniin. Hänen historiansa, jonka
hän hyvin mielellään kertoo, on täynnä seikkailuksia, onnettomuuksia ja
vastuksia semmoisia, jotka tekevät pian jokaisen mahtavan Hispanialaisen
elämän yhtä kirjavaksi ja ihmeelliseksi, kuin Gil Blas'in romaani on.