Ei koskaan ole lupaus ollut vissimpi ja vilpittömämpi; mutta ah! kuka
aviomies saattaa kätkeä salaisuuden vaimoltaan? Ei suinkaan vedenkantaja
Peregil, herttaisin ja myötäisin kaikista puolisoista. Kotiin tullessaan
tapasi hän vaimonsa syvissä ajatuksissa, kamarin loukossa. "Oikein
hyvä," huudahti vaimo, hänen sisään astuissaan, "jopa viimeinkin toki
tulet kotiin, kupsittuasi siellä täällä näin hiljaan yöhön. Ei muuta
puutu, kuin että taas olet laahannut tänne jonkun Maurilaisen, talon
ystäväksi?" Sitten purskahti hän itkemään, väänteli käsiään, löi
rinnalleen ja huusi: "Voi minua onnetonta naista! Mihinkä joutunenkaan!
Taloni rosvoneet ja ryöstäneet asianajajat ja Alguazilit! Mieheni
laiskuri, joka ei enää hanki leipää taloon, vaan juoksee yöt päivät
kylää uskottomain Maurilaisten kanssa! Voi lapsiani, lapsi parkojani,
mihinkä ne joutuvat! Kerjäläisiksi kaduille, se on meidän osamme."
Siivo Peregiliin pystyi vaimon valitus niin, ettei hän itsekään voinut
olla voivotuksiin puhkeamatta. Hänen sydämensä oli yhtä täynnä, kuin
hänen lakkarinsa, ja sen täytyi päästä purkautumaan. Hän pisti kätensä
taskuun, otti sieltä kolme eli neljä isoa kultarahaa ja laski ne vaimon
poveen. Vaimo rukka katseli miestään suurin silmin eikä voinut ymmärtää
mitä tämä kultasade merkitsi. Ennenkuin hän ennätti tointua
kummastuksistaan, otti pieni Galicialainen kultaketjut, heilutti niitä
hänen silmäinsä edessä, hyppi iloissaan ja levitti suunsa seljälleen,
korvasta toiseen asti.
"Pyhä neitsy, varjele meitä!" huusi hän. "Mitä olet tehnyt, Peregil!
Ethän ainakaan liene murhannut ja ryöstänyt?"
Tuskin oli tämä ajatus ennättänyt nousta vaimoparan sydämeen, ennenkuin
se muuttui täydeksi varmuudeksi. Hän näki vankihuoneen ja hirsipuun
tuonnempana, ja pienen länkisääri Galicialaisen siinä roikkuvan, ja
joutui, kuvas-aistinsa hirveiden näkyin valloissa, puistutuksiin mitä
hirmuisimpiin.
Mitäpä miesraukka taisi tehdä? Hänellä ei ollut muuta keinoa
lohduttaaksen vaimoansa ja karkoittaakseen hänen hirveitä
mielikuvatuksiaan, kuin kertoa koko juttu tästä onnettomasta löydöstä.
Tätä ei hän kumminkaan ennen tehnyt, kuin oli ottanut vaimoltaan sen
juhlallisen lupauksen, ettei tämä kellekään kuolevaiselle mainitsis
tästä tapauksesta.
Selittää vaimon iloa olis mahdotonta. Hän kavahti miehensä kaulaan, ja
oli tukahuttaa hänet hyväilyksillään. "Nyt vaimoseni," huudahti pikku
mies jalosti suurennellen, "mitä sanot Maurilaisen testamentista? Älä
tulekaan vasta torumaan minua, että olen auttanut toista ihmistä
hädässä."
Siivo Galicialainen ryömi lampaannahalleen ja nukkui makeasti kuin
untuva-vuoteella. Eipä niin hänen vaimonsa; hän tyhjensi kaikki mitä
lakkareissa oli lattian matolle, ja istui kaiken yökauden noita
Arabialaisia kultarahoja lukien, koetteli ranne- ja korvarenkaita,
kuvaillen mieleensä kuinka komealta hän tulisi näyttämään, kun saisi
luvan oikein käyttää rikkauttansa.
Aamulla sen jälkeen otti kunnon Galicialainen ison kultarahan, meni
viemään sitä muutaman juveelin-kauppiaan puotiin Zacatinissa, tarjosi
sitä kaupaksi ja sanoi sen löytäneensä Alhambran raunioissa.
Juveelinkauppias näki siinä Arabialaisen päällekirjoituksen ja että
raha oli kultaa mitä puhtainta; mutta ei tarjonnat enempää kuin
kolmannen osan sen arvosta, johonka vedenkantaja hyvin tyytyikin.
Peregil osti nyt uusia vaatteita ja kaikenlaisia leikkikaluja
pienoisilleen, ja mitä hyväksi atriaksi tarvittiin, palasi kotiinsa,
pani kaikki lapset tanssimaan ympärillään, ja hyppi itse ringin
keskellä, isistä onnellisinna.
Vedenkantajan vaimo piti lupauksensa vaiti-olosta, ihmeellisen tarkasti.
Puolitoista päivää liikkui hän töissään salamielisen näköisenä ja sydän
halkeamallaan, mutta piti yhtäkaikki suunsa kiini, vaikka juoksuakkoja
kuhisi hänen ympärillään. Ei malttanut hän kumminkaan olla laillaan
suurentelematta, puolusteli repaleista pukuansa, mainitsi aikovansa
tilata uuden kultareunuksisen ja lasipalloilla koristetun leningin, ja
uuden pitsillisen manttiljan eli kaapusen ja heitteli vihjauksia
miehensä aikomuksesta heittää tuo hänen terveydelleen vahingollinen
vedenkauppa pois. Myös luuli hän heidän kaiken taloutensa kanssa tulevan
kesäksi siirtymään maalle, että lapset saisivat hengittää puhdasta
vuoren-ilmaa, sillä mahdotonta oli muka kestää kaupungissa kuumaa
vuodenaikaa.
Ämmät katselivat toisiaan suurin silmin, luullen naisparan tulleen
mieleltä pois; ja hänen suun-muikisteluistaan ja muhosteluistaan ja
suurentelevasta teeskentelemisestään nousi yleinen nauru ja lystillisyys
hänen ystävissään, samassa kun hän ennätti heihin selin kääntyä.
Mutta jos hän kylällä ollessaan malttoikin mielensä, hän kotona otti
vahinkonsa takaisin, puki hänensä kuin kummitukseksi komeihin,
itämaisista helmistä koottuihin kaulanauhoihin, Maurilaisiin
rannerenkaisin, timanttikoristeihin tukassaan, käveli edes takaisin
huoneessa likaisissa ryysyissään, seisahtuen tuotuostakin
ihastelemaan komeuttaan särjetyn peilinsä hitusessa. Mielettömässä
turhamielisyydessään ei hän malttanut olla kerran akkunasta ulos
kurkistamatta, iloitakseen vaikutuksesta, minkä hänen koreutensa tekisi
sivukulkeviin.
Mutta sallimus ei suonut paremmin käydä, kuin että Pedrillo Pedrugo, tuo
hätähoppuinen parran-ajaja, juuri samalla haavaa istui työttömänä
puodissaan, toisella puolen katua, ja hänen tähystävät silmänsä keksivät
pian nuot kimeltelevät timantit. Paikalla oli hän tirkistys ikkunassaan
katselemassa vedenkantajan ryysyistä, itämaisen morsiamen kaikella
loistolla huoliteltua vaimoa. Tuskin oli hän ennättänyt visusti
tarkastella vaimon koristeita, kun jo täyttä vauhtia mennä heiskutti
Alkaldin luokse. Heti sai nälkäinen Alguazilikin vihin tästä, ja ennen
iltaa laahattiin poloinen Peregil taas tuomareinsa eteen.
"Mitenkäs tämän asian laita on, hurtta?" huusi Alkaldi hurjalla äänellä.
"Sinä sanoit että se Uskoton, joka kuoli huoneesesi, ei jättänyt mitään
jälkeensä, muuta kuin tyhjän rasian, ja nyt kuulen vaimosi leijailevan
ryysyissään helmillä ja timanteilla koristettuna. Katala! hanki heti
paikalla tänne se saalis, jonka olet ryöstänyt onnettomalta uhriltasi,
ja ole valmis roikkumaan siinä hirsipuussa, joka jo on kyllästynyt sinua
odottamaan."
Säikähtynyt vedenkantaja lankesi polvilleen ja antoi juurtajaksaisen
selityksen, kuinka ihmeellisellä tavalla hän oli saanut rikkautensa.
Alkaldi, Alguazili ja kavala parran-ajaja kuuntelivat halukkaasti tätä
Arabialaista satua noidutusta aarteesta. Alguazili lähetettiin noutamaan
Maurilaista, joka oli ollut noituuksessa avullisena. Mahomettilainen
astui sisään melkein mielettömänä säikäyksestä, kun näki olevansa
oikeuden veren-imijäin kynsissä. Nähdessään vedenkantajaa typerän ja
tyrmistyneen käytöksen, ymmärsi hän kohta koko asian. "Sinä katala
ihminen," sanoi hän hänen vieritseen mennessään, "enkö ole varoittanut
sinua vaimosi kielevyydestä?"
Maurilaisen selitys kävi aivan yhteen vedenkantajan selityksen kanssa;
mutta Alkaldi oli olevinaan heikkouskoinen ja uhkaili vankeudella ja
ankaralla tutkinnolla.
"Malttakaa, hyvä Sennor Alkaldi," sanoi Mahomettilainen, joka sillä
aikaa oli saanut tavallisen kekseliäisyytensä ja mielenmalttinsa
jälleen. "Älkäämme joutavilla riidoilla tuhlatko onnettaren suosiota. Ei
kukaan tiedä tätä tapausta, muut kuin me -- pitäkäämme se meidän
yksinomaisena salaisuutena. Ompa rikkautta holvissa kyllä tekemään
meistä kaikista rikkaita miehiä. Luvatkaa kaunis jako, niin kaikki
tuodaan esiin -- älkää luvatko, niin holvi pysyy iäti ummessa."
Alkaldi neuvoitteli syrjässä Alguazilin kanssa. Tämä jälkimäinen oli
vanha kettu ammatissaan. "Luvatkaa jotain," sanoi hän, "kunnes olemme
saaneet aarteen käsiimme. Sitten saatatte vallata kaikkityyni, ja jos
hän ja hänen rikoskumppaninsa rohkenee hiiskua, saatatte uhata heitä
raipoilla ja kaakipuulla, hairauskoisuudesta ja noituudesta."
Alkaldi hyväksyi neuvon. Lempeämmän näköisenä kääntyi hän Maurilaisen
puoleen ja sanoi: "Tämä on juttu kummallinen, ja saattaa osaksi olla
tosikin, mutta minulla täytyy olla siihen silminnähtävä todistus. Tänä
yönä pitää sinun tehdä uudestaan tuo taika minun läsnäollessani. Jos
siellä todellakin on semmoisia aarteita, me ystävällisesti jaamme ne
keskenämme emmekä enää virka mitään tästä asiasta; mutta jos olette
pettäneet minut, niin älkää toivokokaan mitään armoa minun puoleltani.
Siihen asti täytyy teidän jäädä vankeuteen."
Maurilainen ja vedenkantaja suostuivat mielellään tähän välipuheesen,
iloisina siitä että loppu oli vahvistava heidän sanainsa totuuden.
Keski-yön korvilla lähti Alkaldi salaa liikkeelle, Alguazili ja
hätähoppuinen parran-ajaja muassa, kaikki aseilla hyvästi varustettuina.
He kuljettivat Maurilaista ja vedenkantajaa vankeina, ja heillä oli
muassaan vedenkantajan aasikin, odotetun aarteen kantamista varten. He
tulivat tornille, kenenkään näkemättä, kytkivät aasin viikunapuuhun ja
astuivat tornin neljänteen holviin alas.
Pergamentti-kääry otettiin esiin, keltainen vahakynttilän pätkä
sytytettiin ja Maurilainen luki loihtusanat. Maa tärisi niinkuin
ennenkin, lattia aukesi ankarasti jyskäen, ja kaitaiset portaat tulivat
näkyviin. Alkaldi, Alguazili ja parran-ajaja seisoivat säikäyksissään
kuin naulattuina eivätkä tohtineet mennä alas. Maurilainen ja
vedenkantajat astuivat nyt alla olevaan holviin ja tapasivat nuot kaksi
Maurilaista, niinkuin ennenkin, äänettöminä ja liikkumattomina. He
ottivat kaksi astiata, täynnä kultarahoja ja hohtokiviä. Vedenkantaja
kantoi ne ylös, toisen toisensa perään, hartioillaan, mutta vaikka hän
oli jäykkäselkäinen ja takan kantoon tottunut, horjui hän kumminkin
niiden painon alla, ja näki, kun ne rippuivat kahden puolen aasin
seljässä, että niissä oli juuri niin paljo kuin se jaksoi kantaa.
"Olkaamme nyt tyytyväiset," sanoi Maurilainen, "tässä on niin paljo
rikkautta kuin voimme kuljettaakin kenenkään näkemättä, ja kyllä
tekemään meitä niin rikkaiksi kuin sydämemme saattaa halutakin."
"Onko vielä tavaraa tuolla alhaalla?" kysyi Alkaldi.
"On kalliin kaikista," sanoi Maurilainen, "iso rautapitimillä varustettu
arkku, täynnä helmiä ja kalliita hohtokiviä."
"Meidän täytyy välttämättömästi saada auki se arkku," huusi ahnas
Alkaldi.
"En mene enempää noutamaan," vastasi Maurilainen äreällä äänellä, "kyllä
on kyllä järjelliselle miehelle -- enemmässä on liikaa."
"Ja minä," sanoi vedenkantaja, "en rupea enää takkaa sieltä kantamaan ja
aasiparkani selkää taittamaan."
Nähtyään käskyin, uhkausten ja rukousten yhtä vähän auttavan, kääntyi
Alkaldi kahden uskollisen ystävänsä puoleen. "Auttakaa minua," sanoi
hän, "kantamassa arkkua ylös, niin jaamme keskenämme mitä siinä on."
Näin sanoen meni hän portaita alas, Alguazilin ja parran-ajajan vapisten
ja vastahakoisesti häntä seuratessa.
Tuskin oli Maurilainen nähnyt heidän alas ennättäneen kun sammutti tuon
keltaisen vahakynttilän palasen; lattia meni tavallisella ryskeellä
umpeen ja nuot kolme kunnon herra jäivät holviin.
Sitten riensi hän noita kolmia portaita ylös eikä ennen seisahtunut kuin
oli ulkoilmassa. Pieni vedenkantaja seurasi häntä minkä verran hänen
lyhyet säärensä sallivat.
"Mitä olet tehnyt?" huusi Peregil, vähän hengähdettyään, "Alkaldi ja ne
kaksi muuta miestä ovat holviin haudatut."
"Se on Allahn tahto!" vastasi Maurilainen, partaansa pyyhkäisten.
"Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että he pysyvät tenhottuina,
siksi kunnes joku seikkailija tulevaisuudessa purkaa noituuksen.
Tapahtukoon Jumalan tahto!" Näin sanoen nakkasi hän vahakynttilän pätkän
kauas lakson pensaikkoon.
Nyt el ollut yhtään mahdollisuutta auttaa, jonkatähden Maurilainen ja
vedenkantaja riensivät kallista kuormaa kantavan aasin kanssa
kaupunkiin, ja kunnon Peregil ei malttanut olla suutelematta ja
hyväilemättä pitkäkorvaista työkumppaniaan, joka nyt oli annettu hänelle
takaisin ja lain kourista pelastettu, ja vaikeata todellakin on tietää
mikä tällä hetkellä enemmin iloitti tätä siivoa pikkumiestä: vallattu
aarre vaiko hänen jälleen saatu aasinsa.
Maurilainen ja vedenkantaja jakoivat saaliinsa ystävällisesti ja
tunnollisesti, se vaan että edellinen, joka oli kiiltokaluihin hieman
mielistynyt, laitti niin, että hän kasaansa sai useimmat helmet,
hohtokivet ja muut pikkukalut, jota vastoin hän aina, juveelien sijaan,
antoi vedenkantajalle pelkkää kultaa, viisi kertaa sen enemmän, johon
toinen oikein hyvästi tyytyikin. Myös olivat he niin viisaat, etteivät
enää antauneet sen enempiin rettelöihin, vaan siirtyivät pois, muissa
maissa rauhassa rikkauttaan nauttimaan. Maurilainen palasi Afrikaan,
syntymäkaupunkiinsa Tetuaniin, ja Galicialainen vaimoineen ja lapsineen
muutti Portugaliin. Täällä tuli hänestä, vaimonsa vaarinpidon ja
varoitusten kautta, jokseenkin mahtava mies; sillä vaimo sai tämän
siivon pikkumiehen pukemaan pitkän runkonsa ja lyhyet reitensä jakkuun
ja housuihin, asettamaan sulkatöyhdöllä koristetun hatun päähänsä ja
miekan vyölleen, panemaan sukunimensä, Peregil, pois, ja sen sijaan
ottamaan tuon kauniimmalta kuuluvan Don Pedro Gil. Hänen lapsensa
kasvoivat ja vaurastuivat hupaisiksi, iloisiksi, vaikka pieniksi ja
länkisäärisiksi, ja Sennora Gil'istä, kantapäästä kiireesen asti
hipsutetusta, pitsitetystä ja tupsutetusta, kimeltelevillä sormuksilla
jokaisessa sormessaan koristetusta, tuli huolettoman vaatteuksen ja
laaduttomain koristusten malli.
Alkaldi ja hänen molemmat apumiehensä pysyivät Seitsemän Huonekerran
Tornin alla suljettuina, ja ovat siellä noituukseen jääneinä vielä
tänäkin päivänä. Jos Hispanialta joskus tulee puuttumaan parittavia
parran-ajajia, toisen omaa raappovia Alguazileja ja lahjoja ottavia
Alkaldeja, silloin heitä haettakoon; mutta jos heidän täytyy odottaa
kunnes se aika tulee, on peljättävä, että heidän tenhouksensa kestää
tuomiopäivään asti.
Satu Alhambran ruususta.
Joku aika sen jälkeen kun Maurilaiset olivat luovuttaneet Granadan, oli
tämä ihana kaupunki usein Hispanialaisten kuninkaiden mielipaikkana,
kunnes useat peräksyttäin seuraavat maanjäristykset, jotka kukistivat
paljon kartanoita ja täryyttivät Maurilaisia tornia pilalle asti,
säikyttivät heidät pois siirtymään.
Monta monituista vuotta kului sitten, joiden kuluessa Granadaa harvoin
kunnioitettiin kuninkaallisten vieraiden läsnäololla. Aateliston
hovilinnat olivat äänettöminä ja suljettuina, ja Alhambra seisoi, kuin
halveksittu kaunotar, surullisessa yksinäisyydessä, huonosti hoidettuin
puutarhainsa keskellä. Prinsessain torni, ennen muinoin noiden kolmen
ihanan Maurilaisen prinsessan asunto, oli, kuin muutkin paikat, autiona,
ja hämähäkki kutoi verkkoansa kullattuin kattoin poikki, ja yölipakot ja
tarhapöllöt tekivät pesiään sen kammioihin, joita Zaydan, Zoraydan ja
Zorahaydan läsnäolo oli kaunistanut. Tämän tornin huonoon hoitoon lienee
osaksi ollut syynä läheisten asukkaiden taikauskoisuus. Kulkupuheena
oli, että kaunis Zorahayda, joka oli kuollut tähän torniin, liikkui
siinä jälleen ja että hänen hahmunsa usein kuutamolla istui suihkukaivon
vierellä salissa, taikka vaikeroiden vaelteli katolla, ja että hänen
hopeakantelensa helinä sydän-yön aikana kuului niille jotka kulkivat
alapuolella olevan lakson kautta.
Jo viimein kunnioitettiin Granadaa vielä hoviväen läsnäololla. Koko
maailma tietää, että Filippi V oli ensimmäinen Bourboni, joka piti
Hispanialaista valtikkaa; koko maailma tietää niinikään että hän, toisen
kerran naidessaan, otti puolisokseen Parman ihanan prinsessan Elisabetan
eli Isabellan, ja että, näiden tapausten johdosta, eräs Ranskalainen
prinssi ja eräs Italialainen prinsessa yhdessä istuivat Hispanian
valtaistuimella. Tämän loistavan parikunnan vastaanottamista varten
korjattiin ja sisustettiin Alhambra kaikella innolla ja
kiireellisyydellä. Hovilaisten tulo muutti kokonansa sitä ennen aution
hovilinnan näön. Torvien räikkinä ja rumpuin räminä, oriiden kavionkapse
ja korskunta poluilla ja ulkopihoilla, välkkyvät aseet ja liehuvat liput
katonharjoilla ja tornien huipuilla, kaikki muistutti tämän linnan
muinaisia sotaisia ja kunniarikkaita aikoja. Lauhkeampi henki vallitsi
kumminkin tämän kuninkaallisen hovilinnan sisällä. Siellä kuului
silkkileninkien kahina ja kunnioittavain hoviherrain varuisa astunto ja
kuiskivia ääniä vierashuoneista; hovipalvelijoita ja hovineitiä käveli
puutarhoissa ja musiikin helinä kuului avointen akkunain kautta.
Hovin seurueessa oli myöskin eräs kuningattaren mielipalvelija nimeltä
Ruyz de Alarçon. Kun sanomme häntä kuningattaren mielipalvelijaksi, me
vaan harvoilla sanoilla lausumme hänen kiitostansa; sillä joka henki
ihanan Elisabettan seurueessa oli erinomainen sulostaan, ihanuudestaan
ja taitolahjoistaan. Hän oli äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta,
oli keveä ja notkea varreltaan ja ihana kuin nuori Antonio.
Kuningattaren edessä oli hän pelkkä alamaisuus ja kunnioitus, mutta
sydämessään huikenteleva ja kevytmielinen poika, hovinaisten hyväilemä
ja pilaama, ja ikäisekseen kovin tavastunut naisten kanssa
seurustelemaan.
Tämä kevytmielinen hovipalvelija kuljeskeli eräänä aamuna lehdoissa
Generalife-linnan vierellä, josta taisi nähdä Alhambran tiluksille. Hän
oli huvikseen ottanut mukaansa kuningattaren mieluisimman haukan. Tällä
huvikävelyllään näki hän linnun lentävän eräästä pensaasta ulos; hän
sieppasi haukalta päänpeiton pois ja laski sen lentämään. Haukka kohosi
korkealle ilmaan, iski saaliisensa, mutta laukuili pois jälleen, kun ei
saanutkaan sitä kiini, huolimatta hovipalvelijan kutsumisista. Tämä
seuraili liitelevää lintua silmillään, sen oikullisella lennolla, kunnes
näki sen lentävän istumaan erään kaukaisen ja yksinäisen tornin
sakaroille, Alhambran ulkomuurilla, joka torni oli rakettu erään
notkelman partaalle, mikä eroitti kuninkaallisen linnan Generalifen
tiluksista. Tämä juuri oli Kolmen Prinsessan Torni.
Hovipalvelija meni notkelmaan ja läheni tornia, mutta lakson puolelta ei
ollut torniin yhtään porttia. Hän teki sentähden pitkän kaarron sille
puolen porttia, joka oli muurien sisäpuolella.
Vähäinen, ruoko-aidalla ympäröitty, myrttipensaiden varjoama, puutarha
oli tornin edustalla. Hovipalvelija avasi veräjän, ja meni
kukkapenkereiden ja ruusupensaiden välitse portille. Se oli kiini ja
salvattu. Portin raosta silmäsi hän sisäpuolelle. Siellä oli vähäinen
Maurilainen sali, seinät koristetut stukkiteoksilla, ja sali muuten
kaunistettu hoikilla marmoripylväillä ja kukilla ympäröityllä
alabasterilähteellä. Keskellä huonetta rippui kullattu häkki, jossa oli
lintu, ja häkin alla tuolilla makasi kirjava kissa silkkikääryin ja
ompelukaluin keskellä, ja silkkinauhalla varustettu kitarri seisoi
lähdettä vasten pystytettynä.
Ruyz de Alarçon hämmästyi näitä naisellisen sulon ja koristeiden jälkiä
näin yksinäisessä ja, niinkuin hän luuli, autiossa tornissa. Ne
muistuttivat hänelle Alhambrassa kulkevia satuja tenhotuista saleista,
ja tuo kirjava kissa oli luultavasti joku noiduttu prinsessa.
Hän naputti hiljaa ovea. Kauniit kasvot kurkistivat ulos oven päällä
olevasta vähäisestä akkunasta, ja peräysivät samassa. Hän odotteli,
toivoen ovea avattavan, mutta hän odotti turhaan; ei yhtään askelta
kuulunut sisään -- kaikki oli hiljaa. Olivatko hänen aistinsa pettäneet
hänet, vai oliko tuo kaunis näky tornin haltijatar? Hän koputti
uudestaan ja kovemmasti. Vähän ajan perästä nuot heloiset kasvot vielä
kerran kurkistivat ulos; ne olivat kukoistavan viisitoista-vuotiaan
tytön.
Hovipalvelija otti hetikohta sulitetun lakkinsa päästään ja anoi
sanoilla mitä nöyrimmillä saadakseen mennä torniin, haukkaansa hakemaan.
"En tohdi avata ovea, Sennor," vastasi pieni neito punastuen, "tätini on
sen kieltänyt."
"Minä rukoilen sinua, ihana tyttö; se on kuningattaren mielihaukka: minä
en tohdi palata linnaan ilman häntä."
"Te olette siis hoviväkeä?"
"Niin olen, ihana impi, mutta minä menetän kuningattaren armot ja
palvelukseni, jos en voi hankkia haukkaa takaisin."
"Santa Maria! Juuri teille, te hovikavaljeerit, on tätini erittäin
käskenyt minun sulkea oven."
"Häjyille kavaljeereille, tietenkin; mutta minäpä en olekaan semmoinen,
vaan ainoastaan palvelija-parka, joka en tarkoita mitään pahaa, mutta
joudun häviöön ja onnettomuuteen, jos hylkäätte tämän vähäisen
rukoukseni."
Pienen neidon sydän liikkui hovipalvelijan onnettomuudesta. Olisipa
suuri synti tehdä häntä onnettomaksi, kun hän taisi täyttää hänen
vähäisen pyyntönsä. Ei millään muotoa tuo saattanut olla noita
vaarallisia veitikoita, jotka hänen tätinsä oli selittänyt
jonkunlaisiksi ihmistensyöjiksi, jotka alinomaa kulkivat ryöstöllä,
varomattomia tyttöjä pyytelemässä; Hän oli nöyrä ja kohtelias, seisoi
niin rukoilevaisena lakki kädessä ja oli niin kaunis.
Viekas hovipalvelija näki linnueen alkavan epäillä, ja uudisti
rukouksensa niin liikuttavilla sanoilla, ettei mikään tyttö maailmassa
olis voinut kieltää; niinpä tulikin tornin pieni punastuva vartijatar ja
vapisevalla kädellä aukasi oven; ja jos hovipalvelija oli ihastunut
hänen kasvoinsa paljaasta vilahuksesta akkunassa, hurmahtui hän nyt
kokonansa, kun tytön koko hahmu ilmestyi hänelle.
Tytön Andalusialaiset kureliivit ja sievä basquinna ilmaisivat noita
täyteläisiä, mutta tarkkoja sopusuhtaisuuksia hänen varressaan, jotka
tuskin vielä olivat täysin muodostaneet. Hänen kiiltävä tukkansa oli
hyvin huolellisesti jaettuna otsan kohdalla ja, maan tavan mukaan,
ruusulla kaunistettuna. Tosin oli hänen ihonsa vähän tumma eteläisestä
paahtavasta auringosta, mutta tämä vaan sitä enemmin kaunisti hänen
ihanoita, kukoistavia kasvojansa ja antoi vaan lisää heloa hänen
raukeille silmillensä.
Ruyz de Alarçon näki kaiken tämän yhdessä silmänräpäyksessä, sillä hän
ei joutanut viipymään; hän lausui vaan muutamilla sanoilla
kiitollisuutensa, ja juoksi keveästi kiertoportaita ylös, haukkaansa
hakemaan.
Kohta palasi hän tuo karannut lintu käsissä. Tyttö oli sillä aikaa
istunut lähteen vierelle salissa ja keri nyt silkkilankaa, mutta
hämmästyksissään pudotti hän kerän lattialle. Hovipalvelija juoksi ja
otti sen ylös, mutta tarttui käteen, joka oikesi sitä ottamaan, ja
likisti siihen suukkosen, hehkuvamman ja hartaamman, kuin hän koskaan
oli likistänyt kuningattarensa kauniille kädelle.
"Ave Maria, Sennor!" huudahti tyttö, ja punastui aina korviin asti
hämmästyksestä, sillä ei vielä eläissään ollut häntä näin tervehditty.
Ujosteleva hovipalvelija pyysi kaiken mokomin anteeksi, ja vakuutti
tyttöä että tapa oli hovissa tämmöinen kun syvintä kunnioitusta ja
ihastusta osoitettiin.
Tytön vihastus, jos hän semmoista lienee tuntenutkaan, asettui pian,
mutta hänen hämiään ja hurmiotaan kesti yhä, ja hän istui yhä enemmin
punastuen ja silmiään työhönsä kiinittäen ja sekoitti silkin, jota keri.