ammattinsa ainoastaan isolla saviruukulla, jota hän olallaan kantoi;
vähitellen kohosi hän yhä ylemmä ja näki kykenevänsä ostamaan apulaisen
vastaavaisesta eläinluokasta, nimittäin vahvan, pörhöisen aasin. Tämän
pitkäkorvaisen ajutantin seljässä rippui molemmin puolin jonkunlaisissa
vasuissa hänen vesiruukkunsa, viikunanlehdillä peitettyinä, suojaksi
auringon hellettä vastaan. Koko Granadassa ei ollut vireämpää
vedenkantajaa, eikä iloisempaakaan. Kadut kajahtelivat hänen iloista
ääntänsä, kun hän vaelteli aasinsa jäljessä, laulellen tuota tavallista
kesälaulua, joka kuullaan kaikissa Hispanian kaupungeissa: "_Quien
quiere agua_ -- _agua mas fria que la nieve_"? "Kuka haluaa vettä
Alhambran kaivosta, kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli"?
Ojentaessaan lasillisen vettä jollekin ostajalleen, hän teki sen
enimmiten jollain lystillisellä kokkapuheella, joka pani nauramaan; ja
jos ostaja sattui olemaan joku kaunotar eli hymyilevä, kuoppaposkinen
tyttö, hän aina teki sen narrinparisesti naurahdellen ja sanoen jonkun
kohteliaan sievän sanan hänen kauneudestaan, joka oli vastustamaton.
Näin oli Galicialainen Peregil tunnettu koko Granadassa mieheksi, joka
oli kohteliaimpia, iloisimpia ja onnellisimpia ihmisiä koko
paikkakunnassa. Mutta eipä aina ole äänekkäimmästi laulavalla ja
leikillisimmällä kevein sydän. Vaikka näin hupaisa ja ulkonäöltään
iloinen, ei kunnon Peregil ollut huolittansa ja murheittansa. Hänellä
oli koko joukko ryysyisiä lapsia elätettävänä, jotka huusivat ja
uikuttivat, niinkuin pojat pääskysen pesässä, ja jotka, joka ilta kun
hän tuli kotiin, ympäröitsivät ja kiusasivat häntä huutamalla leipää ja
ravintoa. Hänellä oli vaimokin, jonka piti olla hänen apunsa, mutta
josta hänellä oli kaikkea muuta vaan ei apua. Vaimo oli ennen naimistaan
ollut kylän etevin kaunotar ja tunnettu taidostaan tanssia Boleroa ja
näpsyttää kastanjisia; hän piti vaimonakin entiset mielitekonsa,
hurvitteli siivon Peregilin työllä ja hiellä ansaitut pennit
koristeisin, ottipa usein hänen aasinsakin takavarikkoon, käydäkseen
maalla lystäilemässä sunnuntaipäivinä, juhlapäivinä ja noina
lukemattomina pyhäpäivinä, jotka Hispaniassa ovat useammat kuin viikon
päivät. Kaiken tämän kukkuraksi hän oli siivoton ja maltiton, oivallinen
laiskuttelija, mutta erittäinkin kaikkein aimollisin juoruakka, joka ei
huolinut lapsista, ei taloudesta etkä mistään, kun vaan sai juosta
linttakengässä talosta taloon ja kannella kieliä naapureiden kesken.
Mutta hän, joka lauhentaa tuulen keritylle lampaalle, sovittaa
avioliitonkin ikeen notkistuvan niskan mukaan. Peregil kantoi tätä kovaa
osaa, että hänellä oli tämmöinen vaimo ja näin monta lasta, yhtä
suurella kestäväisyydellä kuin hänen aasinsa kantoi vesiruukkuja; ja
vaikka hän salaa monasti pudisti päätänsä, ei hän toki koskaan rohjennut
panna maltittoman vaimonsa taloushyveitä kysymykseen.
Muutenkin hän rakasti lapsiansa, aivan niinkuin pöllö rakastaa
poikiansa, koska näissä näkee oman kuvansa monistettuna ja
ikuisennettuna; sillä hekin olivat kaikki vahvoja, länkäsäärisiä ja
hartiokkaita. Myös oli siivo Peregilin paraita huvituksia se, että hän,
saatuansa muutamia maravedejä säästetyksi, joskus lähti huvittelemaan ja
otti koko sarjan mukaansa, muutamat käsivarsilleen, toiset hänen
takinhelmassaan rippumaan ja taas toiset hänen kintereillään juoksemaan;
antoi heidän juoksennella Vegan hedelmätarhoissa ja syöttää heille
hedelmiä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa tanssi fandangoa pyhäseuransa
kanssa Darro-lakson Angosturoilla (lehtokujilla).
Oli myöhäinen kesä-yö, ja useimmat vedenkantajat olivat jo lopettaneet
vaivaloisen työnsä. Päivä oli ollut tavattoman kuuma; yö oli yksi noita
ihanoita kuutamo-öitä, jotka kutsuvat eteläisten ilman-alain asukkaita
ottamaan, vihannassa kävelemällä, vahinkonsa päivän helteestä ja
työttömyydestä jälleen, ja vielä kotvan keski-yönkin jälkeen nauttimaan
tuota raitistuttavaa viileyttä. Vedenostajia oli sentähden vielä ulkona.
Peregil, tämä pieni ymmärtäväinen, väsymätön perheen-isä, ajatteli
pienokaisiaan. "Vielä yksi matkustus kaivolle," sanoi hän itsekseen,
"ansaitsemaan pucheroa (putinkia) pienille kultanuppusilleni,
sunnuntaiksi." Näin sanoen kiipesi hän miehuullisesti Alhambran jyrkkää
mäkeä ylös, hyräili jotain laulua matkalla, sivaltaen aasiaan silloin
tällöin aikalailla, joko laulua säistelläkseen, tahi eläintä
kivoittaaksensa; sillä selkään annetaan Hispaniassa kaikille
vetoeläimille, rehun sijasta.
Kaivolle tultuansa hän ei tavannut siellä yhtään ihmistä, paitse yhden
yksinäisen muukalaisen Maurilaisessa puvussa, joka kuutamossa istui
eräällä kivipenkillä. Peregil jäi alaksi seisomaan ja katseli häntä
kummastellen, vähän peljätenkin, mutta Maurilainen viittasi häntä
astumaan likemmä. "Minä olen heikko ja sairas," sanoi hän, "auta minua
kaupunkiin pääsemään, niin maksan sinulle kahta vertaa enemmän koin
minkä voisit ansaita, jos täytät nuot vesiruukkusi."
Siivon vedenkantajan sydän liikkui sääliväisyyteen muukalaisen
rukouksesta. "Jumala varjelkoon minua," sanoi hän, "vaatimasta maksua
eli palkkiota niin mitättömästä asiasta." Hän auttoi hetikohta
Maurilaisen aasinsa selkään ja lähti verkasti Granadaan palaamaan, sillä
tuo Maurilais-raukka oli niin heikko, että hänen täytyi pitää häntä
kiini aasinsa seljässä, estääkseen häntä putoamasta.
Heidän kaupunkiin tultuansa kysyi vedenkantaja minne hänen piti viedä
hänet. "Ah," sanoi Maurilainen heikolla äänellä, "ei ole minulla kotoa
eikä kartanoa; minä olen muukalainen maassa. Salli minun täksi yöksi
kallistaa pääni levolle sinun majassasi, niin minä kunniallisesti
palkitsen sinut."
Siivo Peregil oli nyt täten odottamatta saanut uskottoman vieraan
vaivoiksensa, mutta hän oli siksi inhimillinen ettei kieltänyt yömajaa
mieheltä, joka oli noin surkeassa tilassa, ja niin vei hän Maurilaisen
asuntoonsa. Lapset, jotka, niinkuin tavallisesti, olivat avosuin
juosseet häntä kohtaamaan, kuultuaan aasin askeleet, juoksivat takaisin
peljästyksissä, nähtyänsä käärylakkisen muukalaisen, ja lymysivät äitin
taa. Tämä sitä vastoin meni pelkäämättä ulos, kuin kaakottava kana
poikainsa edellä, mieron koiran lähetessä.
"Mikä uskoton veitikka se on," huusi hän, "jota sinä tuot kotiin näin
myöhään, kääntääkses meihin inkvisitionin huomiota?"
"Malta, vaimoseni," vastasi Gallego, "tämä on sairas muukalais-raukka,
ystävittä ja koditta; hennotko käskeä häntä pois, ja antaa hänen kadulle
kuolla?"
Vaimon olis tehnyt mieli vielä väitellä; sillä vaikka hän asui
viheliäisessä hökkelissä, oli hän kumminkin hyvin huolellinen perheen
arvosta; mutta pieni vedenkantaja piti tällä kertaa varsin vakaisesti
puoltansa, eikä näyttänyt ensinkään aikovan taivuttaa päätänsä ikeen
alle. Hän autti Maurilais-paran astumaan ratsailta, ja levitti hänelle
maton lampaannahalle lattialle, huoneen viileimmassä osassa; sillä muuta
sänkyä hänellä köyhyytensä tähden ei ollut tarjota.
Ennen pitkää sai Maurilainen ankaroita puistutuksia, joihin
vedenkantajan taito sairaanhoitajana ei auttanut mitään. Sairasraukan
silmä osoitti hänen kiitollisuuttaan. Tuskain kerran helpottaessa,
käski hän hänet luoksensa ja sanoi matalalla äänellä: "Pelkään että
viimeinen hetkeni on tullut. Jos kuolen, niin testamenttaan sinulle
tämän rasian, laupiutesi palkinnoksi." Näin sanoen, aukasi hän
levättinsä, ja näytti vähäistä santelipuista rasiata, joka rippui
vyötäisille punotussa nahkavyössä. "Jumala suokoon teidän," vastasi
pieni siivo Galicialainen, "vielä elää monta vuotta ja nauttia
tavaraanne, olkoon se mikä hyvänsä." Maurilainen puisteli päätänsä; hän
laski kätensä rasialle ja aikoi sanoa siitä jotain enemmän, mutta hänen
puistatuksensa tulivat yhä ankarammiksi, ja vähän ajan perästä sen
jälkeen heitti hän henkensä.
Vedenkantajan vaimo tuli nyt kuin mieleltään pois. "Se tulee sinun
tyhmästä, hyvästä sydämestäsi," sanoi hän, "joka aina saattaa sinut
vastuksiin, tahtoessasi muita auttaa. Mihinkä joudumme, jos ruumis
tavataan meidän huoneessamme? Me pannaan vankeuteen murhaajina, ja jos
saamme henkemme pitää, niin Asianajajat ja Alguazilit hävittävät
meidät."
Peregil-parka oli yhtä paljon huolissaan, ja miltei katunut hyvää
tekoansa. Viimein pisti hänelle jotain päähän. "Ei ole vielä päivä,"
sanoi hän; "minä saatan kantaa ruumiin pois kaupungista ja haudata sen
hietaan Xenilin rannalle. Ei kukaan ole nähnyt Maurilaisen tulevan
huoneeseni eikä saa kukaan tietää mitään hänen kuolemastaan."
Tuumista toimiin. Hänen vaimonsa autti häntä; he käärivät onnettoman
Mahomettilaisen lattianmattoon, jolle hän oli kuollut, panivat hänet
poikkipäin aasin selkään, ja Peregil lähti astumaan virran rannalle.
Kovaksi onneksi asui vedenkantajaa vastapäätä eräs parran-ajaja, nimeltä
Pedrillo Pedrugo; uteliain, kielevin koko tuossa juoru-ammatissa, aina
valmis rakentamaan riitoja ja juonia, kissan naama, hoikkasäärinen,
liukas ja luikerteleva konna. Mainio Sevillan parran-ajaja ei käynyt yli
hänen tarkassa tiedossa maiden ihmisten oloista ja asioista, ja yhtä
vähän kuin seula taisi hän mitään tykönään pitää. Sanottiinpa hänen
nukkuvankin ainoastaan yksi silmä kerrallaan ummessa, ja pitävän toista
korvaa aina peitosta poissa, taitaakseen nähdä ja kuulla mitä tapahtui.
Se vaan on vissi, että hän tavallaan oli Granadan uutisten-onkijain
oikea tietopussi, ja että hänen luonaan kävi enempi parran ja tukan
ajattajia kuin kenenkään muun luona hänen ammatissaan.
Tämä häiläkkä parran-ajajakseen kuuli Peregilin tulevan kotiin
tavattomalla ajalla yötä ja hänen vaimonsa ja lapsensa voivottavan.
Hetikohta oli pää ulkona akkunasta, joka oli hänellä kurkistusreikänä,
ja hän näki naapurinsa auttavan erästä miestä Maurilaisissa vaatteissa
majaan sisälle. Tämä oli niin tavaton asia, että Pedrillo Pedrugo ei
saanut vähintäkään unta sinä yönä silmiinsä. Joka viides minuutti oli
hän reiällään kurkistamassa, tähysteli valkeanvaloa joka pilkoitti hänen
naapurinsa oven raoista, ja näki Peregilin ennen päivänkoittoa lähtevän
aasinsa kanssa matkaan, harvinainen kuorma sen seljässä.
Tähystelevä parran-ajaja tali hirmuisen levottomaksi; hän pisti vaatteet
päällensä, puikahti hiljaa ulos, seurasi vedenkantajaa kaukaapitäin,
kunnes näki hänen kaivavan kuopan Xenilin hietaiseen rantaan ja panevan
siihen jotain kuolleen ihmisen näköistä.
Parran-ajaja riensi kotiinsa, häälyi puodissaan kuin elävä hopea, pannen
kaikki paikat nurin narin, kunnes aurinko nousi. Nyt otti hän maljan
kainaloonsa ja kiirehti jokapäiväisen parran-ajattajansa, Alkaldin
(tuomarin) kotiin.
Alkaldi oli vastikään noussut ylös. Pedrillo Pedrugo asetti hänet
tuolille, kääräsi pyyheliinan hänen kaulaansa, piti maljaa, jossa oli
lämmintä vettä, hänen leukansa alla ja alkoi sormin pehmitellä partaa.
"Merkillisiä tapauksia!" sanoi Pedrugo, joka yhtä haavaa toimitti
parran-ajajan ja uudiskauppiaan virkaa. "Lystisti kylässä eletään!
Rosvoutta, murhaa ja hautausta, kaikki yhtenä yönä!"
"Mitä -- mitä sanotte?" huudahti Alkaldi.
"Sanon vaan," vastasi parran-ajaja, hieroen Alkaldin leukaa
saipuapalasella -- sillä Hispanialainen parran-ajaja veisaa viisi
harjasta -- "sanon vaan että Galicialainen Peregil on rosvonut ja
murhannut erään Maurilaisen Mahomettiläisen ja haudannut hänet, juuri
tänä Jumalan yönä, _Maldita sea la Noche_ -- kirottu olkoon tämä yö."
"Mutta kuinka sen tiedätte?" kysyi Alkaldi.
"Malttakaa, Sennor, niin saatte kuulla kaikki," vastasi Pedrillo, kävi
häntä nenään käsin ja pyyhkäsi partaveitsellä hänen leukaansa. Sitten
kertoi hän kaikki mitä oli nähnyt, ja teki molemmat tehtävät yhtä
haavaa: ajoi partaa, pesi leukaa ja pyyhki häntä likaisella
käsiliinalla, samalla kun rosvosi, murhasi ja hautasi Mahomettilaista.
Nyt oli niin asia, että tämä Alkaldi oli väkivaltaisin ja samalla ahnain
ja ilkein kansan-nylkijä koko Granadassa. Ei käy kuitenkaan kieltäminen
että hän piti oikeutta suuressa arvossa, sillä hän möi sitä
kullan-vaa'alla. Hän arvasi hetikohta että puheen-alainen asia koski
murhaa ja rosvousta; epäilemättä oli runsas saalis saatu; kuinka oli
tämä saatava lain oikeutettuihin käsiin? Sillä saada vaan rikoksentekijä
kiini --se olis vaan saaliin saaminen hirsipuulle; mutta saada saalis
käsiinsä -- se olis tuomarin hyöty, ja tämä oli, hänen lujan uskonsa
mukaan, oikeuden suuri tarkoitusperä. Näin ajatteli hän ja käsketti
luoksensa uskollisimman Alguazilinsa (kaupungin palvelijan), erään
päivettyneen konnan, nälistyneen näköisen, säätynsä tavan makaan
vanhassa Hispanialaisessa puvussa, laajassa mustassa hatussa, jonka
lierit olivat ylöskäännetyt, hienossa kaula-raajissa, pienoinen musta
kaapu hartioilla, likaiset mustat alusvaatteet, jotka vielä enemmin
ilmaisivat hänen laihaa pitkänroikeloa aluslaitostaan, ja kädessä kapea
valkoinen sauva, hänen virka-arvonsa kammottava merkki. Tämmöinen oli
tämä lain vainukoira vanhaa Hispanialaista rotua, jota hän usutti
poloisen vedenkantajan jäljille, ja niin suuri oli tämän hoppuisuus ja
niin tarkka hänen vainunsa, että oli Peregil-paran kintereillä,
ennenkuin tämä oli vielä kotiinsa palannutkaan, ja saatti sekä hänet
että hänen aasinsa oikeuden jakajan eteen.
Alkaldi loi häneen yhden noita hirvittäviä silmäyksiään. "Kuulepa,
hurtta," karjasi hän hänelle äänellä, jonka julmuudesta pienen
Galicialaisen polvet alkoivat horjua, "kuulepa, hurtta! älä yritäkään
rikostasi kieltämään; minä tiedän jo kaikki. Hirsipuu on tekosi oikea
palkka, mutta minä olen laupias ja annan minuani puhutella. Se mies,
joka huoneessasi murhattiin, oli Maurilainen, uskoton, kaupunkimme
vihollinen. Tottapa olet jumalisen innon viehätyksissä tappanut hänet.
Minä tahdon sentähden olla lempeä sinulle; anna tänne mitä olet
ryövännyt, niin painamme asian alas."
Onneton vedenkantaja kutsui kaikki pyhät todistajiksi viattomuuteensa;
ah, eipä yksikään heistä tullut, ja jos olisivatkin sen tehneet, Alkaldi
epäilemättä olis lyönyt kaikki heidän puheensa tyhjäksi. Vedenkantaja
kertoi miten Maurilainen oli kuollut, totuuden kaikella
mutkattomuudella, mutta kaikki oli turhaa.
"Aiotko pysyä väitöksessäsi," kysyi Alkaldi, "että tällä Maurilaisella
ei ollut kultaa eikä kalliita kiviä, ahneutesi esineenä?"
"Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani, Teidän Armonne," vastasi
vedenkantaja, "hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi santelipuinen
rasia, jonka hän testamenttasi minulle palkinnoksi hyvistä teoistani."
"Santelipuinen rasia! Santelipuinen rasia!" huudahti Alkaldi, säihkyvin
silmin, kalliita kiviä ajatellen. "Ja missä on se rasia? Minne olet sen
kätkenyt?"
"Teidän Armonne tarpeeksi," vastasi vedenkantaja, "se on eräässä
hevos-aasini vasussa, ja minä olen oikein sydämestäni antava sen Teidän
Armollenne."
Tuskin oli hän ehtinyt näin sanoa, kun innokas Alguazil syöksähti ulos
ja tuota pikaa toi tuon salaperäisen santelipuisen rasian. Alkaldi avasi
sen kiihkeästi ja vapisevin käsin; kaikki tonkivat esiin, katsoa
ällöttämään niitä tavaroita, joita siinä luultiin olevan, kun, heidän
harmikseen, siinä ei mitään muuta ollut kuin yksi pergamentti-kääry,
täyteen kirjoitettu Arabialaisia kirjaimia, ja yksi vahakynttilän
palanen.
Kun vangin syylliseksi näyttämisestä ei ole mitään ansion toivoa, on
oikeus, yksin Hispaniassakin, enimmiten puolenpitämätön. Sittenkuin
Alkaldi oli tointunut tyhjään menneistä toiveistaan ja nähnyt ettei
mitään arvollista ollut rasiassa, kuunteli hän maltillisesti
vedenkantajan selitystä, jonka hänen vaimonsa todistus vahvisti.
Saatuaan siis visseyden hänen viattomuudestaan, laski hän hänet irti
vankeudesta; sallipa hänen päällisiksi ottaa mukaansa Maurilaisen
testamentinkin: tuon santelipuisen rasian ja mitä siinä oli, hyvin
ansaituksi palkinnoksi hänen sääliväisyydestään, mutta piti hänen
aasinsa oikeudenkäynnin kustannusten korvaukseksi.
Me näemme siis onnettoman, pienen Galicialaisen vieläkin kerran
saatettuna välttämättömyyteen olla oma vedenkantajansa ja retostaa
Alhambran kaivolle iso saviruukku seljässä.
Eräänä kuumana kesäpäivänä vaivaloisesti rehkiessään kukkulata ylöspäin,
menetti hän tavallisen hyvän mielensä. "Mikä iiliäinen Alkaldiksi!"
huudahti hän, "kun ryöstää köyhältä raukalta hänen toimeentulonsa
välikappaleen, paraan ystävän mikä hänellä tässä maailmassa oli!"
Sitten, hänen muistellessaan tätä rakastettua osan-ottajaa kaikessa
hänen työssään ja kinauksessaan, puhkesi koko hänen luonteensa hyvyys
ilmi. "Ah sinä uskollinen, sinä armas aasini," valitti hän, laski
takkansa kivelle ja pyyhki hien otsastaan, "sinä ystäväni armahisin! Ah,
tottapa nyt ajattelet entistä isäntääsi! Niin, niin, sinä kaipaat
vesiruukkujasi -- elukka parka!"
Kukkuraksi hänen murheilleen otti hänen vaimonsa hänet, hänen kotiin
tullessaan, napinalla ja nuhteilla vastaan; vaimolla oli
silminnähtävästi voitto puolellaan, sillä hän oli varoittanut miestä
tuosta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta, joka nyt oli tuottanut
hänelle kaikki nuot onnettomuudet; ja koska hän oli viekas nainen,
käytti hän jokaista tilaisuutta antaakseen miehensä tuntea hänen
etevämpää mielevyyttään. Kun hänen lapsillaan ei ollut ruokaa taikka he
tarvitsivat uusia vaatteita, hän monasti sanoi herjaten: "Menkää isän
luoksi -- hän saa periä Ghico kuninkaan Alhambrassa; käskekää häntä
raottamaan Maurilaista rahalipasta."
Onko kurjaa kuolevaista koskaan näin kovasti rangaistu hyvästä teosta?
Kovaonninen Peregil kävi allapäin pahoilla mielin, mutta suvaitsi vielä
kärsivällisesti vaimonsa herjauksia. Jo viimein, kun vaimo eräänä
iltana, hänen kuuman päivän riehnattuaan ja vaivaa nähtyään,
tavallisuutensa mukaan härsytti häntä, menetti hän kaiken
kärsivällisyyden. Ei hän tohtinut maksaa hänelle samalla mitalla, mutta
hänen silmänsä tähtäsivät santelipuista rasiaa, joka oli jakkaralla
kansi raollaan, ikäänkuin pilkkaa tehden hänen kärsimisestään. Hän otti
ja paiskasi sen vihoissaan lattiaan: "onneton oli se päivä, jona
ensikerran loin sinuun silmäni," huusi hän, "ja suojelin isäntääsi
kattoni alla."
Rasian pudottua lattiaan, lensi kansi kokonaan auki, ja
pergamentti-kääry vierähti ulos, Peregil istui ja katseli sitä, synkässä
hiljaisuudessa. Viimein sai hän ajatuksensa kootuksi; "kukapa tietää,"
ajatteli hän, "eikö tämä kirjoitus saata olla tähdellinenkin, koska
Maurilainen semmoisella huolella talletti sitä?" Hän otti sen ylös ja
pisti poveensa, ja aamulla sen jälkeen, vettä kaduilla huutaen
tarjoillessaan, seisahtui hän muutaman puodin eteen, jota piti eräs
Tangerista oleva Maurilainen, joka möi koristeita ja haju-aineita
Zacatinissa, ja pyysi tätä selittämään sisällystä.
Maurilainen luki kääryn tarkallisuudella, pyyhkäsi partaansa ja
naurahti. "Tämä käsikirjoitus," sanoi hän, "sisältää loihtusanat, joilla
kätketyitä, mahtavan noituuksen alaisina olevia aarteita löydetään.
Siinä sanotaan olevan semmoisen voiman, että vankimmatkin salvat ja
teljet, niinpä timanttikalliokin väistyy sen edestä."
"Viisi siitä!" huudahti pieni Galicialainen, "mitäpä se minua auttaa?
Minä en ole taikuri, enkä tiedä yhtään maahan kaivettua aarretta." Niin
puhein nosti hän vesiruukkunsa olalleen, jätti kääryn Maurilaisen
käsiin, ja astui edelleen vettä tarjoillen.
Samana iltana, hämärissä Alhambran kaivon luona lepäillessään, tapasi
hän siellä tuon tavallisen lörpöttelijä-seuran, jonka pakina enimmiten,
tänä aikana vuorokautta, koski vanhoja satuja ja ihmeellisiä
kertomuksia. Koska kaikki seuran jäsenet olivat köyhiä kuin rotat,
haastelivat he enimmiten ja mieluisimmin tuosta tavallisesta aineesta,
kätketyistä aarteista, joita Maurilaiset olivat jättäneet Alhambran eri
paikkoihin. Erittäinkin olivat he siinä kaikki yksimielisiä, että suuria
tavaroita oli kätkettynä syvällä maassa, Seitsemän Huonekerran Tornin
alla.
Nämät sadut tekivät kummallisen vaikutuksen kunnon Peregilin mieleen, ja
pystyivät yhä syvemmälle hänen sieluunsa, kun hän sieltä palasi synkkiä
lehtokujia pitkin. "Mitäs jos aarteita todellakin olisi kätkettynä tuon
tornin alla -- ja jos kääry, jonka jätin Maurilaiselle, tekis minulle
mahdolliseksi saada ne käsiini!" Siinä ankarassa mielenkuohussa, johonka
tämä ajatus saatti hänet, oli hän miltei pudottaa vesiruukkunsa.
Tänä yönä heittelehti hän sinne tänne vuoteellansa, ja tuskin sai
silmiään umpeen, ajatuksilta, jotka hänen aivojaan häiritsivät. Varhain
aamulla meni hän Maurilaisen puotiin ja kertoi hänelle kaikki mitä hänen
sielussaan tapahtui. "Sinä osaat lukea Arabian kieltä," sanoi hän,
"menkäämme yhdessä torniin ja koetelkaamme tuon noituuden voimaa; jos ei
se onnistu, meille ei käy pahemmin kuin ennenkään, mutta, jos se
onnistun, me jaamme kahtia kaikki aarteet, jotka löydämme."
"Seis," vastasi Maurilainen; "tämä kirjoitus ei riitäkään itsestään; se
on luettava sydän-yöllä, omituisella tavalla kokoonpannun ja valmistetun
vahakynttilän valossa, jonka aineksien saaminen ei ole minun vallassani.
Ilman sellaista kynttilää käärystä ei ole mitään hyötyä."
"Hyvä, hyvä," huudahti pieni Galicialainen, "minulla on sellainen
vahakynttilä käsillä, ja minä tuon sen tuossa paikassa tänne." Näin
sanottuaan riensi hän kotiin ja toikin kohta keltaisen vahakynttilän
palasen, jonka oli löytänyt tuosta santelipuisesta rasiasta.
Maurilainen hypisteli ja haisteli sitä. "Tähän keltaiseen vahaan," sanoi
hän, "on harvinainen ja kallis suitsutus yhdistettynä. Semmoisesta
tuossa kääryssä puhutaan. Sen palaessa lujimmatkin muurit ja
salaisimmatkin luolat aukeavat. Onneton kuitenkin se, joka viipyy siellä
sisällä kunnes se sammuu. Hän jää sinne, noidutuksi, ynnä aarteen
kanssa."
He sopivat nyt että koettelisivat noituutta sinä yönä; he lähtivät siis
hyvin hiljan, kun ei ketään muita enää liikkeellä ollut kuin
tarhapöllöjä ja yölipakoita, Alhambran metsäistä kukkulaa ylöspäin, ja
lähenivät tuota salatemppuista tornia, joka oli puiden kätkössä, ja
jonka kamaluutta lisäsi niin monet sadut ja kummalliset kertomukset.
Lyhdyn valossa tulivat he hamuillen, pensaiden läpi ja maahan
romahtaneiden kivien yli, erääsen holviin tornin alla. Peljäten ja
vapisten astuivat he kallioon hakatuita portaita alas, jotka veivät
tyhjään, nuoskeaan ja kamalaan kammioon, josta uudet portaat veivät
vielä syvempään holviin. Täällä menivät he neljiä eri portaita alas,
jotka kaikki menivät yhtä moneen holviin, joista yksi oli toisensa
päällä, mutta neljännessä oli luja lattia; ja vaikka, puheen mukaan,
vielä kolme holvia oli yhä syvemmällä, niin oli kumminkin mahdotonta
päästä niihin, koska olivat suljetut taikauksella mitä tehokkaimmalla.
Ilma tässä holvissa oli nuoskea ja kolkko, ja haisi maalta, ja kynttilä
levitti vaan vaivoin muutamia himeitä säteitä. He seisahtuivat tänne
vähäksi aikaa, niin peljästyksissä että tuskin hengittää taisivat,
kunnes kuulivat vartijatornin kellon lyövän kahtatoista; he sitten
sytyttivät vahakynttilän, joka levitti mirhamin, pyhän savun ja
hyvänhajuisen pihkan lemua.
Maurilainen alkoi lukea vakaisella äänellä. Hän oli juuri lopettanut,
kun kuului jytinä, niinkuin maan alta. Maa tärisi, lattia aukesi ja sen
alta näkyi portaat. Kauhistuksesta vapisten astuivat he alas ja näkivät,
lyhdyn valossa, että jo olivat toisessa holvissa, joka oli täynnä
Arabialaisia päällekirjoituksia. Keskellä lattiata oli iso arkku,
seitsemällä rautapitimellä varustettu, ja kummassakin päässä arkkua
istui tenhottu Maurilainen täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana
kuin kuvapatsas, tuon mahtavan taikauksen tähden. Arkun edessä oli
monenlaisia astioita, täynnä kultaa ja hopeata ja kalliita kiviä. He
pistivät kätensä suurimpaan niistä, aina kyynärpäähän asti, ja joka
kerta nostivat he siitä kourallisen isoja keltaisia Maurilaisia
kultarahoja, taikka rannerenkaita ja koristeita samasta kalliista
metallista, jonka ohessa silloin tällöin joku Itämaisia helmiä pitävä
kaulanauha tarttui heidän sormiensa väliin. Yhtä kaikki he lakkareitaan
saaliilla täyttäessään vapisivat ja lyhyeen hengittivät, ja pelvoissaan
katselivat noita kahta noiduttua Maurilaista, jotka tuimina ja
liikkumattomina istuen tuijottavin silmin heitä katselivat. Viimein
säikähtivät he mahdottomasti jotain jytäkkätä, jonka luulivat
kuulevansa, syöksähtivät portaita ylös, kuppuroitsivat toinen toisensa
kanssa ylemmässä huoneessa, kaasivat ja sammuttivat vahakynttilän, jonka
perästä lattia taas ummistui julmalla paukkeella.
Pelvosta vapisten he eivät ennen pysähtyneet, kuin olivat hamuilleet
tornista ulos ja näkivät tähtien vilkkuvan puiden välitse. Nyt istuivat
he ruohikkoon ja jakoivat saaliin, vakaasti päättäen tällä kertaa tyytyä
tähän ensimmäiseen saaliiseen, mutta jonakin muuna yönä palata ja
tyhjentää astiat pohjaa myöten. Ollakseen vakuutetut toistensa
rehellisyydestä, he jakoivat taikakalutkin keskenään ja ottivat, toinen
pergamentti-kääryn, toinen vahakynttilän-palasen; tämän tehtyään
lähtivät he lakkarit pullollaan ja sydämet keveinä Granadaan jälleen.
Heidän mennessään rinnettä alas, kuiskasi viekas Maurilainen pari
varoittavaa sanaa pienelle yksinkertaiselle vedenkantajalle.
"Peregil ystäväni," sanoi hän, "tämän asian pitää pysyä syvimpänä
salaisuutena, kunnes olemme vallanneet aarteen ja saaneet sen
luotettavaan paikkaan. Jos Alkaldi saapi siitä pienintäkään vihiä, me
olemme hukassa."
"Tottapa niin," vastasi Galicialainen; "ei mikään asia ole todempi."
"Peregil ystäväiseni, sinä olet ymmärtäväinen mies, enkä epäile sinun
saattavan pitää salaisuuden salaisuutena; mutta sinulla on vaimo."
"Hän ei saa tietää sanaakaan," vastasi pieni vedenkantaja lujalla
äänellä.