matkustaissaan ja maatilojaan katsastaissaan, jolloin asuimme siinä
luolassa, ja sillä tavoin opin minä sen salaisuuden tuntemaan.
Suvussamme käy se puhe, jonka kuulin isän-isältäni, ollessani vielä
pieni kakara, että se asu oli ollut erään Maurilaisen velhon, joka
pakeni siihen luolaan, kun kristityt valloittivat Toledon. Hän kuoli
siinä ja jätti aseensa ja oriinsa salaiseen tenhoukseen, ettei niitä
kukaan muu käyttäisi kuin joku Maurilainen prinssi, ja tämäkin vaan
auringon noususta puoleenpäivään. Joka sillä ajalla niitä käyttää,
voittaa vaikka minkä vastustajan."
"Hyvä, käykäämme siinä luolassa!" huudahti Ahmed.
Tarutietoisen ohjaajansa opastamana prinssi löysi luolan, joka oli
eräässä sangen autiossa erämaassa niiden vuorten keskellä, jotka ovat
Toledon ympärillä; ei kukaan muu kuin pöllön tähystävä silmä olis
keksinyt sen suuta. Hautalamppu, jonka öljy ei koskaan loppunut, levitti
juhlallista valoa tässä maan-alaisessa palatsissa. Rautaisella pöydällä
luolassa oli nuot tenhotut tamineet; keihäs seisoi pöytää vasten ja sen
vierellä Arabialainen orit, täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana
kuin kuvapatsas. Aseet olivat kirkkaat ja tahrattomat, ja yhtä loistavat
kuin muinaisina aikoina; orit yhtä hyvässä lihassa kuin jos vastikään
olis tullut hyötyisimmältä laitumelta, ja kun Ahmed laski kätensä sen
kaulalle, kuopi se maata ja hirnui ilosta, niin että luolan laki raikui
siitä. Näin komeasti hevosella ja aseilla varustettuna päätti prinssi
seuraavana päivänä käydä kiistakentälle.
Ratkaiseva aamu tuli. Keihästelypaikka oli laitettu Vegalle eli
lakeudelle, juuri alapuolelle Toledon kallioille rakettuja muuria, ja
luosia ja parvia, komeilla matoilla peitettyjä ja silkkitelteillä
auringolta suojattuja, oli rakettu katselijoille. Kaikki maan
kaunottaret olivat näille parveille kokoontuneet, ja siellä alhaalla
ylvästeli, palvelijainsa ja aseenkantajainsa ympäröiminä, rautalakkisia
ritareita, joista merkillisimmät olivat ne prinssit, jotka aikoivat
kilpailla keihästelyssä. Kaikki maan kaunottaret joutuivat kumminkin
takavarjoon, kun prinsessa Aldegonda astui kuninkaalliseen huvihuoneesen
ja ensi kerran ilmestyi maailman hämmästyviin silmiin. Ihastuksen hälinä
kuultiin joukosta, kun nähtiin hänen harvinainen ihanuutensa, ja
prinssit, jotka ainoastaan hänen hempensä maineen tähden olivat tulleet
hänestä kilpailemaan, hehkuivat nyt kymmentä vertaa kiihkeämpää
kilpailemisen halua.
Prinsessa itse oli kumminkin levottoman ja murheellisen näköinen. Hänen
kasvonsa vuorottain punastuivat ja kalpenivat, ja hänen silmänsä
vilkkuivat levottoman ja tyytymättömän näköisinä rautalakkisiin
ritarijoukkoihin. Torvien piti juuri taisteluksi kajahtaa, kun julistaja
ilmoitti muukalaisen ritarin tulon ja Ahmed ratsasti kentälle.
Teräksinen, kalliilla kivillä koristettu kypäri kohosi hänen
käärelakistaan; hänen rautapaitansa oli kullalla tilkoitettu; hänen
sapelinsa ja väkipuukkonsa olivat Fez'in työpajoista ja kimeltelivät
kalliista hohtokivistä. Pyöreä kilpi rippui hänen olallaan, ja kädessä
oli hänellä tuo taiottu keihäs. Hänen Arabialaisen oriinsa loimi oli
komeasti viirusteltu ja laahasi maata pitkin, ja uljas eläin liikkui
tanssien ja korskuen, ja hirnui ilosta, kun sai nähdä aseisilla oltavan.
Prinssin uljas ja jalo ryhti viehätti kaikkein silmiä, ja kun hänen
nimensä "Rakkauden pyhiinvaeltaja" julaistiin, alkoi yleinen liike ja
levottomuus kaunottarissa parvilla.
Ahmedin tullessa ottelukentälle, tämä kumminkin suljettiin hänelle;
hänelle vastattiin että vaan prinssit pääsivät kilpailemaan. Hän sanoi
nimensä ja arvonsa. Sitä pahempi! hän oli Mahomettilainen eikä
saanutkaan käydä keihäisleikkiin osalliseksi, jossa kristitty prinsessa
oli palkintona.
Kilpailevat prinssit keräysivät hänen ympärilleen suurellisesti ja
uhkaavasti liikehtien, ja yksi heistä, julkea eljeilleen ja Herkules
ruumiinrakennukselleen, naurahteli ylenkatseellisesti hänen hoikalle ja
nuorelliselle varrelleen, ja herjasi häntä hänen liikanimestään
"Rakkauden pyhiinvaeltaja." Prinssi syttyi vihaan. Hän vaati
kilpailijaansa taisteluun. He ratsastivat toistensa ympäri kerran,
syöksähtivät yhteen, ja taiotun keihään ensimäisellä sysäyksellä
heitettiin roteva pilkkaaja satulasta kenttään. Tähän olis prinssi Ahmed
mielellään tyytynyt, mutta ah! hänellä oli noiduttu hevonen ja asu --
hänen kerta taisteluun ryhdyttyään ei mikään voinut sitä hillitä.
Arabialainen orit hyökkäsi tiheimpään tungokseen; keihäs paiskasi maahan
jokaisen, joka teki vastarintaa; hiljainen prinssi temmattiin
ottelukentälle, löi kumoon ylhäistä ja alhaista, aatelista ja
aatelitonta, tyytymätönnä omiin, vastenmielisiin urotekoihinsa. Kuningas
rajusi ja raivosi tästä vieraidensa ja alamaistensa häpeästä. Hän
komensi esiin kaiken henkivartionsa -- ne heitettiin ratsailta heti
tultuansa. Kuningas riisui pukunsa päältään, sieppasi kilven ja keihään
ja ratsasti esiin, säpsähyttääkseen muukalaista itse majesteetin
läsnäololla. Ah! majesteetin kävi yhtä pahasti kuin rahvaan -- orit ja
keihäs eivät miestä katsoneetkaan, ja Ahmedin suureksi harmiksi hän
vietiin täyttä laukkaa kuningasta kohti, ja silmänräpäyksessä
keikahtivat kuninkaalliset sääret ilmaan ja kruunu vierähti multaan.
Juuri tällä hetkellä oli aurinko puolenpäivän korkeudessa; taikaus
rupesi taas valtoihinsa, Arabialainen orit laukkasi kentän poikki,
hyppäsi aidan yli, syöksähti Tajoon ja sen purskuviin aaltoihin, kantoi
hengästyneen ja kauhistuneen prinssin luolaan ja rupesi taas entiseen
asentoonsa, kuin kuvapatsaaksi, rautaisen pöydän vierelle. Prinssi astui
oikein iloisena alas, ja laski aseet paikoilleen, odottamaan sallimuksen
tulevaisia päätöksiä. Sitten istui hän luolaan ja mietti sitä
tuskallista tilaa, johonka noiduttu orit ja asu oli hänet saattanut. El
koskaan enää tainnut hän rohjeta näyttäytä Toledossa, tehtyään mokoman
häpeän sen ritaristolle ja sen kuninkaalle noin törkeän loukkauksen. Ja
ilmankin, mitä prinsessa ajattelisi noin raakamaisesta ja rajusta
uroteosta? Huolissaan lähetti hän siivelliset sanansaattajansa tietoja
hankkimaan. Papukaija meni kaikille yleisille paikoille ja kaikkiin
kokouspaikkoihin kaupungissa, missä paljo väkeä liikkui, ja palasi
kohta, koko joukko juoru-uutisia muassansa. Koko Toledon kaupunki oli
häiriössä ja hämmästyksissä. Prinsessa oli pyörtynyt ja viety jälleen
palatsiin; keihästely oli päättynyt huiskin haiskin; kaikki ihmiset
puhuivat Mahomettilaisen ritarin äkillisestä ilmaumisesta, ihmeellisistä
uroteoista ja kummallisesta katoamisesta. Muutamat sanoivat häntä
Maurilaiseksi noidaksi; toiset luulivat häntä itse paholaiseksi, joka
oli ruvennut ihmisen muotoon, jota vastoin toiset juttelivat satuja
noidutuista sotijoista, joita oli piilossa vuorten rommakoissa, arvellen
jonkun näistä äkisti syöksähtäneen salaisesta asunnostaan esiin. Kaikki
olivat siinä yksimieliset, ettei mikään tavallinen kuolevainen voinut
tehdä semmoisia ihmeitä ja heittää noin täydellisiä ja urhoollisia
ritareita satulasta.
Pöllö lensi yöllä ulos, laukuili pimeän kaupungin päällä, ja istuskeli
katoilla ja takkapiipuilla. Sitten ohjasi hän lentonsa kuninkaalliselle
hovilinnalle, joka oli Toledon kallioisella kukkulalla, lentää räpisteli
sen palttain ja kattoin ympärillä, kuunteli jokaisen halkeaman suulla ja
kurkisteli suurilla mulkosilmillään jokaisesta akkunasta sisään, mistä
valkea näkyi, niin että kaksi eli kolme hoviryökynää roikahti
pyörryksiin. Vasta päivänkoiton alkaessa vuorten päällä pilkoittaa,
palasi hän vakoilijalennoiltaan ja kertoi prinssille mitä oli nähnyt.
"Lennellessäni palatsin korkeimman tornin ympäri," sanoi hän, "näin minä
akkunan kautta kauniin prinsessan. Hän makasi leposijallaan,
naispalvelijoita ja lääkäriä ympärillä, mutta ei halunnut näiden
palvelusta ja apua. Heidän jätettyään hänet yksinään, näin minä hänen
ottavan kirjeen povestaan, suutelevan ja lukevan sitä, ja kuulin hänen
isoon ääneen valittavan, josta, niin tietoviisas kuin olenkin, en
saattanut olla suuresti liikkumatta."
Ahmedin hellä sydän täyttyi surulla näistä sanomista. "Ah, aivan todet
olivat sanasi, viisas Eben Bonabben," huusi hän; "huolet, surut ja
unettomat yöt ovat rakastavien osa. Allah varjelkoon prinsessaa sen
onnettomasta vaikutuksesta jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."
Toledosta edelleen tulleet sanomat vahvistivat pöllön kertomuksen.
Kaupunki oli kokonansa levottomuuden ja häiriön vallassa. Prinsessa
vietiin hovilinnan korkeimpaan torniin, jonka ovia mitä ankarimmasti
vartioittiin. Sillä välin oli hivuttava sydäntauti häneen ruvennut,
jonka syytä ei kukaan ihminen voinut keksiä; hän ei ottanut ruokaa
ensinkään eikä kuunnellut jos häntä lohdutettiin. Taitavimmat lääkärit
olivat turhaan käyttäneet kaikkia taidon välikappaleita, luultiin
noituutta häntä vastaan käytetyn, ja kuningas antoi yleisen kuulutuksen,
että joka osasi paluuttaa prinsessan terveyden, se oli saapa kalliimman
hohtokiven kuninkaallisesta aartehistosta. Kun tarhapöllö, joka istui
loukossaan ja torkkui, kuuli tästä kuulutuksesta puhuttavan, mulkoili
hän suurilla silmillään ja oli salamielisemmän näköinen kuin koskaan
ennen.
"Allah Akbar!" huusi hän, "onnellinen se mies, joka osaa panna tuon
parannuksen toimeen, kun vaan tietäisi mikä hänen tulee valita
kuninkaallisesta aartehistosta."
"Mitä tarkoitat, kunnian-arvoisin pöllö?" sanoi Ahmed.
"Kuuntele, oi prinssi, mitä olen kertova. Tiedä, että me pöllöt olemme
oppinut ammattikunta ja hyvin halukkaat pimeihin ja pölyisiin
tutkimuksiin. Viime yönä lennellessäni Toledon kupukattoin ja tornien
vaiheilla, näin minä yhteiskunnan pöllöjä, jotka työskentelivät
muinaisjäännösten tutkimisessa ja pitivät vähäisiä kokouksia isossa
tornissa, jossa kuninkaallista aartehistoa talletetaan. Täällä
selittivät he niiden vanhain hohtokivien, kulta- ja hopea-astiain
muotoa, päällekirjoituksia ja merkkiä, jotka, erilaisia erinäisten
aikain ja maiden aistin mukaan, ovat kerättyinä kuninkaallisessa
rahastohuoneessa. Mutta erittäinkin he viipyivät muutamain
pyhänjäännösten ja taikakaluin selittämisessä, jotka ovat olleet
rahastohuoneessa aina Götiläisen Roderikin ajalta asti. Näissä oli
santelipuusta tehty teräsvanteinen lipas, Itämaista tekolaatua ja
salaisella päällekirjoituksella varustettu, jonka merkitystä ainoastaan
harvat oppineet tunsivat. Tämä lipas ja siihen piirretty kirjoitus oli
antanut tälle seuralle tekemistä useissa kokouksissa ja aihetta pitkiin
ja vakaisiin väitöksiin. Tornissa juuri käydessäni istui siellä eräs
vallan vanha pöllö, joka äskettäin oli tullut Egyptistä, kannella, tutki
kirjoitusta ja näytti siitä todeksi, että lipas sisälsi sen
silkkihuivin, jolla viisaan Salomon valtaistuin oli peitettynä, ja että
epäilemättä sen olivat Toledoon vieneet ne Juutalaiset, jotka
Jerusalemin hävityksen jälkeen sinne pakenivat."
Pöllön lopetettua muinaistieteisen puheensa, prinssi seisoi vähän aikaa
syvissä ajatuksissa. "Minä olen," sanoi hän, "kuullut viisaan Eben
Bonabbenin mainitsevan sen ihmeellisen taikakalun omaisuuksia, joka
katosi Jerusalemin hävityksessä ja luultiin iäti menneeksi
ihmiskunnalta. Epäilemättä se on lukittu salaisuus Toledon kristityille.
Jos saan sen taikakalun haltuuni, niin onneni on valmis."
Päivällä sen jälkeen laski prinssi komean pukunsa syrjään ja pukeutui
hyvin yksinkertaisesti, niinkuin erämaan Arabialainen. Hän maalasi
kasvonsa keltaruskeaksi, eikä voinut kukaan tuntea häntä siksi
loistavaksi sotijaksi, joka oli nostanut niin paljon kummastusta ja
hämminkiä keihäispeleissä. Sauva kädessä, pussi kupeella ja vähäinen
paimenpilli muassa, tuli hän Toledoon, meni kuninkaallisen hovilinnan
portille ja ilmoitutti olevansa semmoinen joka tahtois ansaita
prinsessan parantamisesta luvatun palkinnon. Vahdit tahtoivat lyöden ja
pieksäin ajaa häntä pois. "Mitä Arabialainen mieronkiertäjä, mokoma kuta
sinä olet, voisi toimittaa," he sanoivat, "asiassa, josta maan
oppineimpain miesten täytyy tunnustaa tietämättömyytensä?" Mutta
kuningas, joka oli kuullut tämän rähinän, käski laskea Arabialaisen
sisään.
"Suurivaltaisin kuningas," sanoi Ahmed, "sinä näet edessäsi erämaan
Arabialaisen, joka on elänyt enimmän osan aikaansa erämaan
yksinäisimmissä tienoissa. Ne tienoot ovat, niinkuin jokainen tietää,
pahain henkien pesäpaikkoja, jotka kiusaavat meitä, paimen-parkoja,
yksinäisillä vaelluksillamme, menevät karjoihimme ja rääkkäävät niitä ja
välistä panevat yksin kärsivällisen kameelinkin vimmaan; ja meillä on
lauluja ja viisuja, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen, ja joita me
laulamme ja soitamme, noita pahoja henkiä karkoittaaksemme. Minä kuulun
hyvillä luonnonlahjoilla siunattuun heimokuntaan ja minulla on tämä kyky
täydessä voimassaan. Jos joku paha vaikutus sitä laatua on saattanut
noituuksen tyttäreesi, niin panen pääni panttiin siitä, että pelastan
hänet sen vallasta."
Kuningas, joka oli ymmärtäväinen mies ja tiesi ne ihmeelliset
salaisuudet, joita Arabialaisilla oli, alkoi luottamuksesta, jolla
prinssi puhui, toivoa. Hän vei hänet hetikohta useampain ovien kautta
korkealle siihen torniin, jossa prinsessan kamari oli. Akkunat olivat
eräälle käsipuilla varustetulle paltalle päin, josta näki Toledon ja sen
ympäristöt. Niissä on kartiinit, sillä prinsessa makasi huoneessa kovin
hivuttavan surun valloissa, eikä ottanut minkäänlaista lievennystä
vastaan.
Prinssi istui paltalle ja soitti paimenhuilullaan muutamia hurjia
Arabialaisia lauluja, jotka hän oli oppinut palvelijaltaan Granadan
Generalifessä. Prinsessa pysyi yhä tunnottomuudessaan, ja läsnäolevat
lääkärit puistelivat päätänsä epäilevästi ja ylenkatseellisesti
naurahdellen. Jo viimein pani prinssi paimenhuilun pois ja lauloi
mutkattomalla nuotilla ne värsyt, joissa hän prinsessalle
kirjoittaessaan oli ilmoittanut rakkautensa.
Prinsessa tunsi sanat; äkillinen riemu lennähti hänen sydämeensä; hän
nousi ylös ja kuunteli; kyyneliä nousi hänen silmiinsä ja vieri hänen
kasvoillensa; hänen rintansa kohoili ankarasta mielenkuohusta.
Mielellään olis hän käskettänyt laulajan sisälle, mutta neidollinen
kainous pidätti hänet. Kuningas arvasi mitä hän halusi, ja Ahmed vietiin
hänen käskystään prinsessan kamariin. Nämät toisiaan rakastavat olivat
varovaisia: he vaihtoivat vaan silmäyksiä; mutta nämät puhuivat paremmin
kuin tuhannet sanat. Ei milloinkaan ollut musiikin riemuvoitto
täydellisempi. Ruusut palasivat prinsessan kalvettuneille kasvoille,
verevyys hänen huulilleen ja heloittava kirkkaus hänen raukeihin
silmiinsä.
Kaikki läsnäolevat lääkärit katsoivat toisiinsa hämmästyksellä.
Kuningas katseli Arabialaista laulajaa ihmetellen ja hämmästellen.
"Ihmeellinen nuorukainen," huudahti hän, "sinä tulet tästedes olemaan
etevin lääkäri minun hovissani, ja muita lääkkeen-määräyksiä en aio
käyttää, kuin sinun lauluasi. Ota nyt, täksi kerraksi, kalliin hohtokivi
rahastohuoneestani."
"Oi kuningas," vastasi Ahmed; "en halaja kultaa enkä hopeaa, enkä
kalliita kiviäkään. Rahastohuoneessasi on eräs pyhänjäännös, jonka ne
Mahomettilaiset ovat perinnöksi jättäneet, jotka muinoin vallitsivat
Toledossa -- santelipuinen lipas, jossa on silkkihuivi; anna minulle se
lipas, ja minä olen tyytyväinen."
Kaikki läsnäolevat hämmästyivät Ahmedin kohtuullisesta vaatimuksesta, ja
vielä enemmin kun lipas tuotiin esiin ja silkkihuivi siitä otettiin. Se
oli hienoa vihriätä silkkivaatetta ja täynnä Hebrealaisia ja
Kaldealaisia puustaveja. Hovilääkärit katsoivat toisiinsa, nykäyttelivät
hartioitaan, ja nauroivat uuden lääkärin yksinkertaisuudelle, joka
tyytyi noin halpaan palkintoon.
"Tämä huivi," sanoi prinssi, "peitti ennen muinoin viisaan Salomon
valtaistuinta, se ansaitsee että pannaan kaunottaren jalkain alle."
Näin puhein levitti hän sen paltalle turkkilaisen sohvan alle, joka oli
prinsessan mukavuudeksi kannettu ulos; sitten istui hän prinsessan
jalkain juurelle ja sanoi:
"Kuka voi vastusta sitä mitä Sallimuksen kirjaan on kirjoitettuna?
Katso, tähtein selittäjäin ennustukset ovat toteen käyneet. Tiedä, oi
kuningas, että tyttäresi ja minä kauan olemme rakastaneet toisiamme
salaisesti. Näe minussa Rakkauden pyhiinvaeltaja."
Tuskin olivat nämät sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun huivi kohosi
ilmaan ja vei prinssin ja prinsessan pois. Kuningas ja lääkärit katsella
ammottivat heitä suu auki ja silmät seljällään, kunnes huivi oli kuin
vähäinen pilkku erään pilvenhattaran valkoisella pohjalla ja sitten
katosi taivaan sinilakeen.
Kuningas kutsui, vihaa vimmassa, rahavartijansa luoksensa.
"Kuinka," sanoi hän, "olet sinä antanut uskottoman ihmisen saada
tuommoisen taikakalun?"
"Ah herra! me emme tunteneet sen omaisuuksia, emmekä myöskään osanneet
lukea lippaan päällekirjoitusta. Jos se tosiaankin oli se huivi, joka on
peittänyt viisaan Salomon valtaistuinta, niin siinä on taikavoima ja se
voi siirtää omistajansa paikasta paikkaan ilman läpi."
Kuningas keräsi lukuisan sotajoukon ja samosi hetikohta Granadaan,
pakolaisia takaa ajamaan. Hänen retkensä oli pitkä ja vaivaloinen. Hän
teki leirinsä Vegalle ja lähetti sanansaattajan, vaatimaan tytärtä
takaisin. Kuningas itse tuli kaiken hoviväkensä kanssa häntä kohtaamaan.
Tämän kuninkaan tunsi hän juuri tuoksi laulajaksi, sillä Ahmed oli,
isänsä kuoltua, tullut kuninkaaksi hänen jälkeensä, ja kaunis Aldegonda
oli nyt hänen sulttaanittarensa.
Kristitty kuningas saatiin helposti leppymään, kun kuuli ettei hänen
tytärtään pakoitettu luopumaan uskostaan; ei juuri sentähden että oli
niin erinomaisen jumalinen, vaan uskonto on aina ylpeyden ja
säädyllisyyden asia ruhtinaissa. Veristen tappeluiden sijasta seurasi
nyt juhlapitoja ja huvituksia toista toisensa perään, jonka perästä
kuningas palasi hyvin tyytyväisenä Toledoon, ja uusi parikunta hallitsi
sitten yhtä viisaasti kuin onnellisesti Alhambrassa.
Vielä sopinee lisätä, että tarhapöllö ja papukaija olivat eri teitä
seuranneet prinssiä Granadaan; edellinen matkusti öillä ja viipyi
useissa hänen sukunsa maa-omaisuuksissa; jälkimäinen sitä vastoin
vikuleerasi kaikissa seuroissa, joka kaupungissa ja linnassa, mitkä
hänen tiellään olivat.
Ahmed palkitsi heille kiitollisesti heidän hänelle hänen vaelluksellaan
tekemänsä hyvät teot. Hän nimitti pöllön ensimmäiseksi ministerikseen
ja papukaijan seremonian-mestariksi. Liikanaista on lisätä, että
valtakuntaa ei koskaan ole hallittu viisammasti, eikä seremonioita
missään hovissa tarkemmin noudatettu.
Maurilaisen testamentti.
Satu.
Alhambran linnassa, vastapäätä kuninkaallista palatsia, on leveä
avonainen esplanaatti, nimeltä _la Plaza de los Algibes_, eli
Vesisäilöin tori; tämän nimen on se saanut siitä että sen alla on
useampia näkymättömiä vesisäilöjä, jotka ovat aina Maurilaisten
aikaisia. Yhdessä nurkassa on Maurilainen, kovaan kallioon hakattu,
hämmästyttävän syvä kaivo, jonka vesi on kylmää kuin jää ja kirkasta
kuin kristalli. Maurilaisten tekemiä kaivoja pitävät kaikki hyvin
hyvinä, sillä yleisesti tunnettu on, mihin vaivaan he rupesivat
saadakseen oikein puhtaita ja hyviä lähteitä ja kaivoja. Se, josta nyt
puhumme, on mainio koko Granadassa, sentähden että veden kantajat,
muutamilla isot vesiruukut olalla, toiset saviastioilla kuormattuja
aaseja edellään häätäen, alinomaa kulkevat ylös ja alas noita jyrkkiä,
varjoisia mäkiä Alhambraan, varhain aamusta, hiljaiseen yöhön.
Lähteitä ja kaivoja on, aina Pyhän raamatun ajoilta, aina kuvailtu
kuumain ilman-alain juorupaikoiksi, ja tämän nyt puheena olevan luona on
ikäänkuin alinomainen seura, pitkin Jumalan pitkää päivää, invaliiteja,
vanhoja akkoja ja muuta uteliasta ja joutilasta väkeä linnasta, jotka
istuvat kivipenkeillä kaivon päälle levitetyssä teltassa, jaarittelevat
päivän tapauksista linnassa, kyselevät jokaiselta kaupungista tulevalta
vedenkantajalta kaupungin uutisia ja tekevät pitkiä selityksiä kaikesta
mitä kuulevat ja näkevät. Joka tunti päivällä nähdään täällä juoruakkain
ja joutilaiden palvelustyttöin, saviruukku kädessä tahi pään päällä,
kuuntelevan tämän kunnon seuran loppumatonta lorua.
Niiden vedenkantajain joukossa, jotka ennen vanhaan kävivät tällä
kaivolla, oli muuan pieni, jäykkä, hartiokas ja länkisääri mies, nimeltä
Pedro Gil, mutta jota lyhyyden vuoksi aina sanottiin Peregiliksi. Koska
oli vedenkantaja, hän tietysti oli Gallego (Galicialainen). Luonto näkyy
muodostaneen muutamia ihmissuvun rotuja, samoin kuin eläinkunnan,
erilaisiin kinaustöihin. Ranskanmaalla ovat kaikki kengänsiivoitsijat
Savoyalaisia, kaikki portinvahdit Schweitsiläisiä, ja pönkkähameiden ja
tukkajauhon aikana Englannissa ei osannut kukaan muu, kuin pitkäsäärinen
Irlantilainen, oikein kiikuttaa kantoistuinta. Samaten ovat
Hispaniassakin veden- ja takankantajat kaikki pieniä, lujia miehiä
Galiciasta. Ei kukaan ihminen sano: "hanki minulle kantaja," vaan:
"kutsu tänne joku Gallego."