sanansaattajan palaavan, mutta turhaan. Hän alkoi syyttää häntä
unhotuksesta, kun auringon laskulla eräänä iltana uskollinen kyyhky tuli
räpistellen hänen huoneesensa, putosi hänen jalkainsa vierelle ja kuoli.
Jonkun ilkkuisen jousimiehen nuoli oli lävistänyt hänen rintansa.
Kuitenkin oli hän pannut jäljellä olevan hengenkipinänsä viimeisen
voiman asiansa ajamiseen. Kun prinssi haikealla mielikarvaudella
kallistui tämän uskollisuuden hellän marttyyrin puoleen, näki hän sen
kaulassa helminauhan, johonka toisen siiven alle vähäinen emailittu
(lasitettu) rintakuva oli ripustettu. Se kuvasi armahista prinsessaa
hänen ikänsä ensimmäisessä kukoistuksessa. Se oli epäilemättä tuo
tuntematon kaunokainen puutarhassa; mutta mikä ja missä oli hän -- ja
miten oli hän ottanut prinssin kirjeen vastaan, ja oliko tämä kuva
lähetetty merkiksi että hän suosi prinssin rakkautta? Kovaksi onneksi
jätti uskollisen kyyhkysen kuolema kaikkityyni eriskummaiseen pimeyteen.
Prinssi katseli kuvaa, kunnes hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän
likisti sitä huulilleen ja sydämelleen, ja istui useita tuntia ja
katseli sitä kiihkeällä hätäisyydellä ja rakkaudella. "Sinä kaunis
kuva," sanoi hän, "ah, sinä olet vaan kuva! mutta itkuiset silmäsi
katsovat minuun hellästi; nämät ruusuhuulet näyttävät kehoittavan minua
rohkeuteen ja luottamukseen. Turha mielikuvatus! Kenties ovat ne yhtä
sulosti hymyilleet jollekulle toisellekin kilpailijalle! Mutta missä
saattanen toivoa löytäväni sinun perikuvasi? Kukapa tietää, mitkä
vuoret, mikä valtakunta on meidän välillämme, mitkä kovat onnet kenties
estävät minua löytämästä sinua? Kenties tungeksii juuri tällä hetkellä
joukko ihastelijoita hänen ympärillään, sillä aikaa kun minä istun
vankina täällä tornissa ja menetän aikani maalattua varjoa
ihaillessani!"
Prinssi Ahmedin päätös oli tehtynä. "Minä karkaan tästä hovilinnasta,"
sanoi hän, "josta on tullut ilkeä vankeus, ja tahdon, rakkauden
pyhiin-vaeltajana, tuntemattomana etsiä prinsessaa koko maailmasta."
Karata tornista päivän aikana, kaikkein valvoessa, oli vaikea asia;
mutta öisin ajoin hovilinnaa ei niin ankarasti vartioittu; sillä ei
kukaan peljännyt mokomaa yritystä prinssiltä, joka aina oli ollut niin
kärsivällinen vankeudessaan. Mutta mitenkä hän osaisi yöllisellä
paollaan kulkea, kun ei ensinkään maata tuntenut? Hänellä johtui mieleen
tarhapöllö, joka oli tottunut öillä lentelemään, ja joka tietysti tunsi
joka syrjätien ja vuorensolan. Hän haki sen käsiinsä hänen
yksinäisyydestään, ja kysyi tunsiko hän maata? Nyt rupesi pöllö oikein
itserakkaan näköiseksi. "Tietäkää, oi prinssi," sanoi hän, "että me
pöllöt olemme hyvin vanhaa ja laajaa sukua, vaikka se suku on monenkin
päiville saattanut, ja että meillä on rapistuneita palatsia ja linnoja
kaikissa Hispanian tienoissa. Tuskin on yhtään tornia vuoristossa,
tuskin yhtään varustetta lakeuksilla, tuskin yhtään vanhaa linnaa
kaupungeissa, jossa ei joku sukuuni kuuluva setä tahi orpana ole
asuntoa; matkoillani, käydessäni noita lukuisia heimolaisiani
tervehtimässä, olen minä tarkoin tutkinut jokaisen kolkan ja kulman, ja
hankkinut tiedon kaikista maan salaisuuksista." Prinssi suuresti
ilahtui, kun kuuli pöllön näin hyvästi tuntevan kaikki maanpaikat,
ilmoitti hänelle kuin ystävälle ainakin hellän mielensä ja päätöksensä
karata, pyytäen häntä kumppanikseen ja neuvon-antajakseen matkalla.
"Onko kuultu kummempia!" sanoi pöllö närkästyneen näköisenä. "Olenko
minä lintu, jota sopii sekoittaa rakkauden vehkeisin? Minä, jonka kaikki
aika on pyhitetty tutkimuksiin ja kuulle?"
"Älä suutu, kunnian-arvoisin kaikista pöllöistä," vastasi prinssi;
"heitä, ajaksi, nuot tutkimuksesi ja auta minua pakoretkelläni, niin
saat mitä sydämesi haluaa."
"Sitä minulla jo on," vastasi pöllö; "muutamissa hiirissä on kyllä minun
kohtalaiselle pöydälleni, ja tuossa muurin kolossa mahdun hyvästi oppia
harjoittamaan; ja mitäpä tietoviisas, minun-laiseni, saattaa enempää
halutakaan?"
"Ajattele, sinä pöllöistä viisahin, että sillä aikaa kun sinä katsella
muljuilet kolossasi ja tirkistelet kuuta, kaikki älysi lahjat ovat
hukassa maailmalta. Minusta tulee vielä kerta hallitseva ruhtinas, ja
minä lupaan ylentää sinut korkeaan arvoon ja kunniaan."
Tarhapöllö, vaikka tietoviisas ja elämän tavallisia tarpeita halveksiva,
ei kumminkaan ollut kunnianhimoton; näin taipui hän viimein karkaamaan
prinssin kanssa ja rupeamaan hänen oppaakseen ja neuvojakseen hänen
vaelluksellaan.
Rakastajan tuumat pannaan tavallisesti äkkipäätä täytäntöön. Prinssi
keräsi kaikki hohtokivensä ja kätki ne vaatteisinsa, matkakulunkia
varten. Samana yönä laskeusi hän vyötä myöten tornin balkongilta maahan,
kiipesi Generalifen ulkomuurin yli ja pääsi, pöllö kumppanina, ennen
aamua onnellisesti vuorille.
Nyt neuvoitteli hän oppaansa kanssa, mitä suuntaa heidän oli kuljettava.
"Jos minun olis valta," sanoi pöllö, "niin käskisin teidän mennä
Sevillaan. Teidän tulee tietää, että minä useita vuosia tätä ennen olin
käymässä erään sedän, erään korkea-arvoisen ja suuressa kunniassa olevan
pöllön luona, joka asui eräässä Sevillan Alcazarin rappioisessa
kylkirakennuksessa. Öisillä lennoillani kaupungissa näin minä kynttilän
palavan muutamassa yksinäisessä tornissa. Jo viimein lennähdin katolle
ja nain että valo tuli erään Arabialaisen noidan lampusta; hän istui
taikakirjainsa keskellä, ja hänen olallaan istui hänen uskollinen
ystävänsä, eräs vanha korppi, joka oli tullut hänen kanssansa Egyptistä.
Minä olen tuttu tämän korpin kanssa, ja olen suureksi osaksi häneltä
saanut sen opin mikä minulla on. Noita on sittemmin kuollut, mutta
korppi asuu vielä samassa tornissa; sillä nämät linnut elävät
ihmeellisen kauan. Minä neuvon sinua, prinssi, hakemaan tätä korppia
tavataksesi, sillä hän on ennustaja ja velho ja harjoittaa noituutta,
josta kaikki korpit, olletikin jotka ovat Egyptistä kotoisin, ovat hyvin
mainioita."
Prinssi ymmärsi tämän neuvon viisaaksi ja suuntasi sentähden kulkunsa
Sevillaan. Hän kulki vaan öisin ajoin, mukautuakseen matkatoveriinsa, ja
nukkui päivällä jossain pimeässä kolossa eli rapistuneessa
vartijatornissa, sillä pöllö tiesi kaikki semmoiset lymypaikat ja oli
oikein kuin muinaiskalujen korjaaja mielistynyt rakennusten jäännöksiin
ja raunioihin.
Jo viimein, eräänä aamuna hämärissä, he saapuivat Sevillaan, jolloin
pöllö, joka vihasi komeutta, ahdinkoa ja hälinää kaduilla, seisahtui
ulkopuolelle kaupunkia ja rupesi eräässä ontossa puussa majailemaan.
Prinssi meni kaupungin portista sisään ja löysi hetikohta tuon taikaisen
tornin, joka kohosi kaupungin huoneiden keskeltä kuin palmupuu
pensaikosta erämaassa; se oli juuri sama torni, joka seisoo siellä vielä
tänäkin päivänä, ja on tunnettu nimellä Giralda, Sevillan mainio
Maurilainen torni.
Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon
salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun,
höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa
tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää
kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä
mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.
Prinssi läheni häntä sillä pelvolla ja kunnioituksella, jota hänen
kunnian-arvoinen näkönsä ja yliluonnollinen viisautensa tietysti
vaikuttivat. "Suo anteeksi, iäkäs ja pimeissä tieteissä oppinut korppi,"
huusi hän, "jos vähäksi aikaa keskeytän nuot tieteistykset, joita
maailma ihmettelee. Sinä näet edessäsi rakkauden oppilaan, joka
mielellään ottais sinulta neuvoa, kuinka hän on saapa taipumuksensa
esineen."
"Toisin sanoen," vastasi korppi mahtavan näköisenä, "sinä tulet
koettelemaan taitoani kädenkatsomisessa. Tule, näytä kätesi, ja anna
minun selittää sinulle sallimuksen salatemppuiset viivat."
"Suo anteeksi," sanoi prinssi, "minä en tulekaan urkkimaan sallimuksen
salaisuuksia, jotka Allah on kätkenyt kuolevaisten silmiltä; minä olen
rakkauden pyhiin-vaeltaja ja etsin vaan johtoa vaellukseni esineen
luokse."
"Ja saatatko olla pulassa esineestä rakkaudenhaluisessa Andalusiassa?"
sanoi korppi-vanhus, katsoa muljottaen häneen toisella silmällään; "ja
olletikin, saatatko olla pulassa siitä vanhassa Sevillassa, jossa
mustasilmäisiä tyttöjä tanssii Zambraa jokaisessa pomeranssi-lehdossa?"
Prinssi punastui ja miltei suuttunut kuullessaan vanhan linnun, jonka
toinen jalka jo oli haudassa, puhuvan noin kevytmielisesti. "Uskokaa
minua," sanoi hän vakaisesti, "en olekaan lähtenyt niin kevytmieliselle
ja irstaiselle vaellukselle, kuin näyt luulevan. Mustasilmäiset tytöt
Andalusiassa, jotka tanssivat pomeranssi-lehdoissa Guadalquivirin
rannoilla, eivät ole mielestäni mitään. Minä haen outoa, saastumatonta
kaunotarta, tämän kuvan perikuvaa; ja minä vannotan sinua, valtavin
korppi, jos se on sinun tietoisi alalla eli taitosi rajoissa, ilmoita
minulle missä hänet löydän."
Harmaapää korppiin pystyi prinssin vakamielisyys.
"Mitäpä minä," vastasi hän, "nuoruudesta ja kauneudesta tietäisin? Minä
käyn vanhain ja kuihtuneiden, enkä kukoistavain ja kauniiden luona
vieraissa. Minä olen sallimuksen sanansaattaja; ronkkumiseni
takkapiipuilta ennustaa kuolemata, ja siipeni räpistelevät sairaiden
akkunain edessä. Sinun täytyy muualta etsii tietoa tuntemattomasta
kaunokaisestasi."
"Ja mistäpä etsin, ellen viisauden pojilta, jotka tuntevat sallimuksen
kirjan. Minä olen kuninkaallinen prinssi, jonka onnenvaiheet tähdet
määräsivät, ja lähetetty salamieliselle seikkailukselle, jonka varassa
valtakuntain onnenvaiheita on."
Korppi, kuultuansa asian olevan hyvin tähdellisen, koska tähdet kävivät
siihen osalliseksi, muutti nyt äänensä ja käytöksensä, ja kuunteli
hartaalla tarkallisuudella prinssin historiaa. Sen loputtua, vastasi
hän: "Tuosta prinsessasta minä itse en saata antaa mitään tietoa, sillä
minä en koskaan lentele puutarhoissa eli naisten lehtimajoissa; mutta
riennä Cordovaan, ja etsi suuren Abderrahmanin palmupuu: sen juurella
tapaat kuuluisan matkailijan, joka on käynyt kaikissa maissa ja hoveissa
ja ollut kuningatarten ja prinsessain lemmikki. Hän antaa sinulle tiedon
tiedustuksesi esineestä."
"Tuhansia kiitoksia tästä kalliista tiedosta," sanoi prinssi. "Hyvästi,
kunnian-arvoisa ennustaja!"
"Hyvästi, rakkauden pyhiin-vaeltaja," sanoi korppi kuivasti, ja alkoi
taas miettiä tuota mittaustieteellistä kuviota.
Prinssi lähti Sevillasta, haki matkakumppaninsa pöllön, joka vielä istui
ontossa puussa torkkumassa, ja painui matkalle Cordovaan.
Hän läheni kaupunkia tietä myöten, joka oli ympäröitty puutarhoilla ja
pomeranssi- ja sitruuni-lehdoilla, pitkin Guadalquivirin kaunista
laksoa. Hänen tultuaan sen portille, lensi pöllö pimeään, muurissa
olevaan reikään, ja prinssi jatkoi kulkuansa, hakemaan suuren
Abderrahmanin muinoin istuttamaa palmupuuta. Se oli keskellä moskean
isoa pihaa, jossa se kohosi pomeranssi- ja sypressi-puiden yli.
Dervishejä ja fakiireja istui ryhmittäin pihan kauniilla poluilla, ja
useat uskollisista toimittivat pesemisiään suihkukaivoilla, ennenkuin
moskeaan menivät.
Palmupuun juurella seisoi väkijoukko, kuunnellen erästä ihmistä, jolta
puhe tuntui käyvän hyvin helposti. "Tuo," sanoi prinssi itsekseen, "on
varmaankin se kuuluisa matkailija, joka antaa minulle tiedon siitä
tuntemattomasta prinsessasta." Hän meni väkijoukkoon, mutta hämmästyi
suuresti, kun näki heidän kaikkein kuuntelevan papukaijaa, joka
loistavassa vihriässä höyhenpuvussaan, nokkaviisaine silmäyksineen ja
pöyheän tupsunsa kanssa niskassa näytti linnulta, joka näkyi olevan
hyvin itseensä mielistynyt.
"Kuinka on mahdollista," sanoi prinssi jollekulle joukossa, "että
vakaisia ihmisiä saattaa huvittaa lärpättävän linnun loruaminen?"
"Ette tiedä kenestä puhutte," sanoi eräs toinen; "tämä papukaija on
mainioimman papukaijan jälkeinen, ja kuuluisa lahjastaan jolla satuja
juttelee. Hänellä on kaikki Itämaan tiedot kielenkärjellään, ja hän osaa
ladella runoelmia yhtä kiireesti kuin puhuu. Hän on käynyt useissa
ulkomaisissa hoveissa, joissa häntä on pidetty monitietoisuuden
orakulina. Myös on hän suuressa suosiossa kauniin sukupuolen luona, joka
hyvin ihastuu oppineisin papukaijoihin, jotka osaavat runoelmia
lasketella."
"Hyvä," sanoi prinssi, "minä tahdon kahden kesken puhutella sitä
oivallista matkailijata."
Hän pyysi päästäkseen kahden kesken puheille ja esitti asiansa. Tuskin
oli hän ennättänyt mainita sitä, ennenkuin papukaija purskahti suureen
ja kuivaan nauruun, niin että vedet lähtivät hänen silmistään. "Suokaa
anteeksi tämä iloisuuteni," sanoi hän, "mutta minä en saata kuulla
rakkautta mainittavan, nauruun remahtamatta."
Prinssi loukkautui tästä sopimattomasta ilosta. "Eikö rakkaus," sanoi
hän, "ole luonnon suuri salaisuus, elämän salainen perisyy,
myötätuntoisuuden yhdistys-side?"
"Ra la la!" huudahti papukaija, keskeyttäen häneltä puheen; "prinssi
kulta, mistä olet oppinut tuota herkkätuntoista hulpatusta? Usko minua,
rakkaus on nyt kokonaan muotista poissa; ylhäisissä ja sivistyneissä
seuroissa siitä ei kuulla enää puhuttavankaan."
Prinssi huokasi muistaessaan kyyhkyn erilaisen puheen.
"Mutta tuo papukaija," ajatteli hän, "on elänyt hoveissa, hän on
olevinaan sukkelapuheinen ja sivistynyt, hänellä ei olekaan käsitystä
siitä mitä rakkaudeksi sanotaan." Koska hänen mielensä meni pahaksi
kuulemasta tunnetta, joka täytti hänen sielunsa, yhä edelleen
pilkattavan, alkoi hän kuulustella täällä käyntinsä varsinaista
esinettä.
"Sano minulle," sanoi hän, "sinä papukaijoista sivistynein, joka yleensä
olet saanut käydä kaunotarten salaisimmissa lehtimajoissa, oletko
matkoillasi koskaan tavannut tämän kuvan perikaavaa?"
Papukaija otti kuvan kynsiinsä, käänteli päätänsä sinne tänne ja katseli
sitä tarkasti yhdellä silmällä aina kerrallaan. "Kunniani puolesta,"
sanoi hän, "sievät kasvot, oikein sievät; mutta minä olen nähnyt niin
paljon kauniita kasvoja matkoillani, että tuskin taidan -- mutta äläpäs!
-- no tuhat tulimmaista! -- kun tätä oikein katselen -- tämä ei saata
olla kukaan muu kuin prinsessa Aldegonda. Kuinkapa olisinkaan saattanut
häntä unhottaa, joka on paraita ystäviäni?"
"Prinsessa Aldegonda!" kertoi prinssi, "ja missä hänet löydän?"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi papukaija, "tämä kaunotar on helpompi löytää,
kuin saada. Hän on erään kristityn, Toledossa hallitsevan kuninkaan
ainoa tytär, ja häntä on aina seitsemänteentoista syntymäpäiväänsä asti
pidetty maailmasta erillään hätäisten tähteinselittäjäin ennustuksen
tähden. Et saa nähdä hänestä vilahustakaan -- ei kukaan ihminen saa
häntä nähdä. Minut he laskivat hänen luoksensa huvittelemaan häntä, ja
minä vakuutan papukaijan kunnian ja uskollisuuden puolesta, papukaijan,
joka on nähnyt maailmata, että olen puhutellut paljon tyhmempiä
prinsessoja päivinäni."
"Yksi sana kahden kesken puhuttu, hyvä papukaijaseni," sanoi prinssi;
"minä olen kuningaskunnan perillinen ja tulen kerta valtaistuimelle
astumaan. Minä näen että sinä olet lahjoilla varustetta lintu, ja että
ymmärrät maailman menoa. Auta minua saamaan tuo prinsessa, niin ylennän
sinut mahtavaan virkaan hovissani."
"Kaikesta sydämestäni," vastasi papukaija, "mutta tulkoon se virka
kaiken mokomin olemaan tyhjäntoimitusta, sillä meitä älyjä työ oikein
inhottaa."
Tarpeellisiin valmistuksiin ruvettiin heti; prinssi lähti Cordovasta
saman portin kautta, josta oli tullutkin, huusi pöllöä tulemaan muurin
kolosta alas, esitti hänelle uuden matkakumppaninsa, sanoen häntä
oppineeksi mieheksi, jonka tehtyä he kohta lähtivät matkalle.
He matkustivat paljoa vitkempaan kuin prinssin malttamattomuus myönsi,
mutta papukaija oli tottunut ylhäiseen elantoon eikä suvainut että häntä
varhain aamusilla häirittiin. Pöllö sitä vastoin tahtoi mielellään
nukkua puolenpäivän aikana, ja hukkasi paljon aikaa pitkillä
_siestoillaan_ (päivällis-nukkumisillaan). Myös oli hänen halunsa
muinaiskaluihin ja jäännöksiin haitaksi, sillä hän vaati seisahtumaan
jokaiselle rakennuksen rauniolle ja sitä tarkoin tutkimaan, ja hänellä
oli pitkiä satuja kerrottavana jokaisesta vanhasta tornista ja linnasta.
Prinssi oli odottanut että pöllö ja papukaija, koska molemmat olivat
oppineita lintuja, mielistyisivät toistensa seuraan, mutta ei koskaan
ollut hän pahemmin pettynyt. He jankkasivat alinomaa; toinen oli
kokkapuheinen, toinen tietoviisas. Papukaija lateli runoelmia, arvosteli
uusia lukutoisintoja ja levitteli opillisuuttaan mitättömyyksistä; pöllö
sitä vastoin piti kaikkea tuota tietoa joutavana eikä huolinut muusta
kuin metafysiikasta. Sitten vielä lauloi papukaija viisuja, matki
kokkapuheita, purki pilkkapuheita mahtavaa kumppaniaan kohtaan ja
kahahteli pilkkanauruun omille sutkasanoilleen, jota kaikkea pöllö
katsoi arvoisuutensa loukkaukseksi, näytteli nyreyttä, ynseyttä ja
äreyttä eikä avannut suutansa päiväkausiin. Prinssi ei pitänyt vaarilla
matkakumppaniensa jankkaa, koska oli vajonnut omiin mielikuvatuksiinsa
ja kauniin prinsessansa kuvan katselemiseen. Tällä tavoin matkustivat he
Sierra Morenan autioiden vuorensolain kautta, La Manchan ja Castilian
päivän paahtamain lakeuksien yli ja pitkin "Kultaisen Tajon" rantoja,
joka koukerrellen kulkee puolen Hispanian ja Portugalin läpi. Jo viimein
saivat linnoitetun kaupungin muurinensa ja torninensa näkyviin,
ulospistävälle kalliolle raketun, jonka juurella Tajo mutkitteli
kohisevia aaltojansa.
"Katsopas," huudahti pöllö, "tuossa on se vanha ja
muinaisjäännöksistään kuuluisa Toledon kaupunki. Katsopa noita
kunnian-arvoisia kupukattoja ja tornia, aikain kuluessa harmaantuneita,
saduissa ja legendoissa ylistettyjä, ja joissa niin moni esi-isäni on
vajonnut syvällisiin tutkimuksiin."
"Vaiti!" huusi papukaija, keskeyttäen hänen juhlallisen ihastuksensa
muinaisjäännöksiin, "mitä meillä on tekemistä muinaisjäännösten, satuin
ja teidän esi-isäinne kanssa? Katsopas, mikä tässä enemmän asiaan kuuluu
-- katso nuoruuden ja kauneuden kotoa -- katso jo vihdoinkin,
prinssiseni, kauan etsityn prinsessasi asuntoa."
Prinssi tirkisti sille suunnalle jota papukaija oli osoittanut, ja näki
ihanassa, vihannassa niityssä Tajon rannalla komean hovilinnan, joka
kohosi keskeltä lehtoja, uhkeassa puutarhassa. Se oli juuri sen paikan
näköinen, jonka kyyhky oli hänelle selittänyt olevan prinsessan asunnon.
Hän katseli sitä sydämellä sykkivällä. "Kenties tällä hetkellä,"
ajatteli hän, "leikkii prinsessa noissa varjoisissa lehtimajoissa, eli
astuu kevein askelin noilla komeilla penkereillä, taikka lepäilee noiden
korkeiden kattoin alla." Tarkemmin silmäillessään näki hän että
puutarhan muuri oli niin korkea, että oli mahdotonta päästä sen yli, ja
että lukuisa, aseilla varustettu vartijajoukko käveli vahdissa sen
ympärillä.
Prinssi kääntyi papukaijan puoleen. "Täydellisin linnuista," sanoi hän,
"sinulla on se lahja että osaat puhua ihmisten kielellä. Riennä tuohon
puutarhaan, etsi minun sieluni epäjumala ja sano hänelle, että prinssi
Ahmed, eräs rakkauden pyhiinvaeltaja, jota tähdet johtavat häntä
hakemaan, on tullut Tajon kukoistaville rannoille."
Ylpeillen lähettitoimestaan, lensi papukaija puutarhaan, leijahti
korkean muurin yli, ja, vähän aikaa lehtokujain ja lehtimajain päällä
laukuiltuaan, istui erään huvihuoneen balkongille, joen rannalla. Täällä
kurkisti hän akkunasta sisään, ja näki prinsessan makaavan vuoteella,
silmät johonkin paperiin luotuina, jolla aikaa kyynel kyyneleen perään
herahti hänen kalpeille kasvoilleen.
Papukaija nyppi sulkiaan vähän aikaa, laitteli vihriää pukuaan oikeaan
kuntoon, kohautti tupsua päälaellaan, lensi hänen vierelleen
sievistelevällä katsannolla, ja sanoi hellällä ja suloisella äänellä:
"Pyyhi kyynelesi, ihanin prinsessoista; minä tuon lohdutusta
sydämellesi."
Prinsessa kavahti kuultuaan äänen näin likeltä, mutta kun hän kääntyi
päin eikä nähnyt ketään muuta kuin pienen vihriän linnun, joka kumarteli
ja pokkuroitsi hänelle, sanoi hän: "Ah, mitäpä lohdutusta sinä, mitätön
papukaija, voit minulle antaa?"
Papukaija suuttui tästä kysymyksestä. "Olenpa lohduttanut useampaa kuin
yhtä neitoa päivinäni," sanoi hän, "mutta se asia sinään. Nyt tulen minä
kuninkaallisen prinssin lähettinä. Tiedä siis että Ahmed, Granadan
prinssi, on tullut sinua etsimään, ja juuri nyt on sijoittunut Tajon
kukkaisille rannoille."
Kauniin prinsessan silmät kiiluivat näiden sanain johdosta kirkkaammin
kuin timantit hänen pienoisessa kruunussaan. "Oi armahin papukaija,"
huudahti hän, "ilahuttavaiset totisesti ovat sinun sanomasi, sillä minä
olen voivuksissa ja heikkona, ja miltei kuollakseni kipeänä epäilyksestä
olisiko Ahmed uskollinen. Riennä takaisin ja sano hänelle että hänen
kirjeensä sisällys on syvälle painuneena sydämessäni, ja että hänen
värsynsä ovat olleet suloisin ravinto sielulleni. Sano hänelle myöskin
että hänen tulee valmistauta osoittamaan rakkauttaan aseky'yllä;
huomenna on minun seitsemästoista syntymäpäiväni, jolloin kuningas,
minun isäni, pitää suuret keihäiset; monta prinssiä aikoo astua
taistelukentälle ja sydämeni on määrätty voittajalle palkinnoksi."
Papukaija nosti taas siipensä, ja lensi kahisten lehtoin kautta jälleen
sinne, missä prinssi odotti hänen paluutansa. Ahmedin ihastuksen, kun
hän oli löytänyt epäjumaloitun kuvansa perikaavan, ja kun tiesi tämän
pysyneen hänelle hellänä ja uskollisena, voi ainoastaan se suosittu
kuolevainen käsittää, jolla on se onni ollut että on nähnyt
mielikuvatuksensa toteutuneen ja varjon muuttuneen olennaisuudeksi.
Yhtähyvin oli yksi asia joka turmeli hänen iloaan -- nuot edessä olevat
keihäispelit. Tajon rannat jo kimeltelivät aseista ja torvet räikkivät
noista lukuisista ritarijoukoista, jotka loistavain saattokuntain kanssa
uljailla oriillaan samosivat Toledoon, juhlallisuuteen osallisiksi
käymään. Sama tähti, joka oli ohjannut prinssin onnenvaiheita, oli
vaikuttanut prinsessankin kohtaloihin, ja aina seitsemänteentoista
vuoteensa asti oli häntä kätketty maailmalta, varjellakseen häntä
rakkauden hellästä intohimosta. Maine hänen kauneudestaan oli kumminkin
pikemmin enennyt kuin vähennyt hänen salpaamisestaan. Moni valtava
ruhtinas oli pyytänyt häntä puolisokseen, ja hänen isänsä, joka oli
erinomaisen viekas kuningas ja luuli välttävänsä heidän vihansa siten,
ettei ollut kenenkään puolta pitävinään, oli saanut heidät aseilla
riitaa ratkaisemaan.
Kilpailijoissa oli useita voimastaan ja urhoollisuudestaan mainioita.
Mikä pula poloiselle Ahmedille, joka ei ollut varustettu minkäänlaisilla
aseilla ja oli ihan harjaumaton ritarillisiin harjoituksiin. "Voi minua
poloista prinssiä," huusi hän, "minkätähden minua kasvatettiin erilläni
maailmasta, tietoviisaan hoidettavana? Mitä algebra ja viisaustiede
rakkauden asioissa auttavat? Ah, Eben Bonabben! Minkä tähden et
harjoittanut minua aseita pitelemään?" Tässä pöllö otti jotain
virkkaaksensa, ja aloitti puheensa hurskaalla huudahduksella, sillä hän
oli hyvin hurskas Mahomettilainen.
"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huusi hän; "hänen käsissään ovat kaikki
salaisuudet kätkettyinä -- hän yksinään ohjaa prinssin onnenvaiheet!
Tiedä, oi prinssi, että tämä maa on täynnä salaisuuksia, kaikilta
kätketyitä, paitse niiltä jotka, niinkuin minä, saattavat pimeissä
tietoja hamuilla. Tiedä siis, että vuoristossa, tässä likellä, on luola,
ja siinä luolassa rautainen pöytä, ja pöydällä täydellinen, taiottu
sotapuku, ja pöydän vierellä seisoo niinikään taiottu orit, joka on
ollut siellä suljettuna useita miespolvia."
Prinssi seisoi äänettömänä hämmästyksestä, mutta pöllö vilkutti isoja,
pyöreitä silmiään, korvat pystyssä kuin sarvet; ja jatkoi: