täydellinen haluttomuutensa tahtoakseen loistaa lahjoillansa. Hän ei
näyttänyt tietävänkään kuinka monipuoliset hänen lahjansa ovat, ja
tavallisesti hän ainoastaan silloin tällöin, ja täydellisellä lapsen
viattomuudella, harjoittaakin niitä kotiväen huviksi. Tottapa hänen
havaintokykynsä ja osaavaisuutensa ovat ylenmäärin pikaiset ja tarkat,
sillä hän ei ole koskaan ollut perheestä poissa, ja on vaan
satunnaisesti ja sivumennen tainnut ottaa onkeen niitä moninaisia
luonteita ja omituisuuksia, jotka hän, seura-ilon viehättämänä, suoraa
päätä hetken huviksi esittää. Iloista on nähdä sitä rakkautta ja
ihastusta, jolla jokainen perheesen kuuluva häntä kohtelee; häntä ei
kutsu kukaan, ei palkka väkikään, muuksi kuin _La Ninna'ksi_ (lapseksi),
nimitys, jossa, näin käytettynä, Hispanian kielen mukaan on jotain
suloista ja hellää.
En tule koskaan muistamaan Alhambraa, ajattelematta samalla tätä pientä
armasta Carmenia, kuinka hän sen marmorisaleissa leikitsi onnellisena,
viattomana ja iloisena, tanssasi Maurilaisten kastanjisten
näpsytykselle, ja sulautti äänensä hopeahelyn suihkukaivoin lorinan
kanssa yhteen.
Tässä juhlallisessa tilassa kerrottiin monta kummallista ja hupaista
satua ja juttua, joista useita olen unhottanut, mutta yksi niistä pystyi
erittäin mieleeni, ja minä tahdon koettaa sitä juttelemalla huvittaa
lukijoitani.
Satu prinssi Ahmed Al Kamel'ista
eli
rakkauden pyhiin vaeltaja.
Oli kerran eräs Maurilainen kuningas Granadassa, jolla vaan oli yksi
poika, jonka hän kutsui Ahmediksi, mutta jolle hänen hoviherransa,
niistä erinomaisten luonnonlahjain merkeiltä, joita he hänen piennä
lasna vielä ollessaan hänessä huomasivat, antoivat liikanimen _Al
Kamel_, eli Täydellinen.
Tähtein selittäjät vahvistivat heitä heidän toiveissaan ja ennustivat
hänestä kaikkea hyvää, mikä tekee prinssin täydelliseksi ja kuninkaan
onnelliseksi. Ainoastaan yksi pilvi peitti hänen onnenvaiheitaan, mutta
ruusunvärinen oli sekin. Hänestä oli tuleva armasluontoinen, ja tämän
hellän intohimon tähden oli hän joutuva suuriin vaaroihin. Jos häntä
kumminkin kävisi rakkauden viettelyksistä varjeleminen kunnes täyteen
ikään ennättäisi, nämät vaarat poistuisivat ja koko hänen elämiinsä
tulis olemaan keskeymätöntä onnellisuutta.
Estääkseen kaikkia tällaisia vaaroja tulemasta, päätti kuningas
viisaudessaan kasvattaa prinssiä jossain etäisessä paikassa, jossa tämä
el koskaan saisi nähdä naisellisia kasvoja eli edes kuulla rakkaudesta
mainittavan. Tätä varten rakensi hän kauniin hovilinnan kukkulan
huipulle vastapäätä Alhambraa, ihanain, mutta korkeilla muureilla
ympäröittyin puutarhain keskelle, joka hovilinna oli juuri sama palatsi,
mikä nyt on tunnettu Generalifen nimellä. Tähän palatsiin suljettiin
nyt nuori prinssi ja uskottiin Eben Bonabben'in hoitoon ja opetukseen,
joka oli oppineimpia ja kuivimpia Arabialaisia tietoviisaita, oli ollut
enimmän osan elämäänsä Egyptissä, jossa oli tutkinut hieroglyfeja ja
urkkinut haudoissa ja pyramideissä, ja enemmin mielistyi Egyptiläiseen
muumiaan kuin viehättävimpään elävään kaunottareehen. Tämä viisas mies
sai käskyn opettaa prinssille kaikkia mahdollisia tietoja, paitse yhtä
-- hän oli pidettävä täydellisessä tietämättömyydessä rakkaudesta.
"Käytä kaikkia mahdollisia varokeinoja, jotka katsot tarpeellisiksi
tähän tarkoitukseen," sanoi kuningas, "ja muista, Eben Bonabben, että
jos poikani oppii jotain kielletystä tiedosta, sinun hoidossa ollessaan,
niin saat hengelläsi vastata siitä." Raukea hymy levisi viisaan
Bonabbenin kuiville kasvoille tämän uhkauksen johdosta. "Olkoon sinun
kuninkaallinen sydämesi yhtä huoleti pojasta, kuin minä olen päästäni:
näytänkö minä mieheltä semmoiselta, joka antaisin opetusta tuohon
halpaan kiihkohimoon?"
Tietoviisaan valppaan katsannon alla kasvoi prinssi palatsin ja sen
puutarhaan yksinäisyydessä. Hänellä oli mustia orjia paasareinaan,
julman-näköisiä ja mykkiä, jotka eivät rakkaudesta mitään tienneet,
taikka jos tiesivätkin, eivät kyenneet sanoilla ilmoittamaan mitä
tiesivät. Eben Bonabben oli erinomaisen huolellinen kehittääksensä hänen
mielenlahjojaan, ja koki tutustuttaa häntä Egyptin salaisiin oppeihin;
mutta näissä prinssi ei suuresti edistynyt, ja kohta huomattiin, ettei
hänellä ollut taipumusta tietoviisauteen.
Kuitenkin oli hän nuoreksi prinssiksi erinomaisen kuuliainen, valmis
seuraamaan jokaista neuvoa ja aina viimeisen neuvonantajan käskyä
noudattava. Hän hillitsi haukotuksensa ja kuunteli maltillisesti Eben
Bonabbenin pitkiä ja opillisia kanssapuheita, joista hän sai
pintapuolisen tiedon useissa opinhaaroissa, ja näin ennätti hän
onnellisesti kahdenteenkymmenenteen vuoteensa, ruhtinaallisen viisauden
ihmeenä -- mutta perin tietämättömänä rakkaudesta.
Tällä ajalla huomattiin kumminkin jonkunlainen muutos prinssin
käytöksessä. Hän keitti opintonsa kokonaan pois, alkoi kävellä
puutarhoissa ja istui aateksivaisena suihkukaivoilla. Muiden taitoin
muassa oli hän oppinut vähän soitantoakin, tämä vei nyt häneltä suuren
osan hänen aikaansa, ja jonkunlainen runoudenkin lahja huomattiin
hänessä. Viisas Eben Bonabben tuli nyt ylen levottomaksi ja koetti
ankaralla algebrallisella (puustavi-laskullisella) kurssilla eli
jaksolla karkoittaa noita joutavia mielikuvatuksia --mutta prinssi
kääntyi siitä inhostuen pois. "Minä en suvaitse algebraa," sanoi hän,
"se on minun vihani. Minä tarvitsen jotain, mikä paremmin sydäntä
puhuttelee."
Viisas Eben Bonabben pudisti harmaata päätänsä näille sanoille. "Tuli
loppu tietoviisaudelle," sanoi hän. "Prinssi on keksinyt että hänellä on
sydän." Hän piti nyt oppilastaan ankaralla silmällä, ja näki että hänen
sydämensä luonnollinen hellyys salaa alkoi käydä vaikuttavaiseksi, ja
että vaan sen esine häneltä puuttui. Prinssi käveli Generalifen
puutarhoissa tunteiden hurmoksissa, joiden syytä hän ei tainnut
selittää. Välistä istui hän suloisiin unelmiin vajonneena; sitten otti
hän luuttunsa ja näpäytteli siitä säveliä mitä liikuttavimpia, nakkasi
sen sitten syrjään ja alkoi huokailla ja huudahdella.
Kohta alkoi tämä lemmellinen mieliala ulottua hengettömiin esineihin,
hänellä oli mielikukkasensa, joita hän hoiti hellällä innolla, sitten
kiintyi hänen mielensä muutamiin puihin, ja erittäinkin mielistyi hän
yhteen puuhun, joka oli soma muodoltaan ja synkkä lehviltään, leikkasi
nimensä sen kuoreen, koristi sen oksat kiehkaroilla ja lauloi,
kanteleellaan säistäen, värsyjä sen kunniaksi.
Viisasta Eben Bonabbenia huoletti tämä hänen hoidokkaansa kuohuinen
mielentila. Hän näki hänen olevan tuon kielletyn tiedon partaalla --
vähinkin vihjaus taisi ilmaista hänelle tuon turmaatuottavan
salaisuuden. Huolissaan prinssin onnesta ja omaa päänsä vakuudesta,
riensi hän tempaamaan häntä pois puutarhan viettelyksistä, ja sulki
hänet korkeimpaan torniin Generalifessa. Tässä tornissa oli huoneet
erinomaisen kauniit ja siitä taisi nähdä miltei äärettömiin, matta se
oli korkealla noiden lemuavain ja lumoavain lehtoin ilmakehästä, jotka
olivat niin vaaralliset herkästi viehtyvän Ahmedin tunteille.
Mitä oli nyt Eben Bonabbenin tehtävä, saadakseen häntä tyytymään
vankeuteensa ja noita ikäviä aikoja jollain kuluttamaan. Prinssi oli
juurtajaksain ammentanut kaikki hupaiset tiedot, ja algebraa ei ollut
mainitsemistakaan. Onneksi oli Eben Bonabben, Egyptissä ollessaan,
saanut oppia lintuin kieltä eräältä Juutalaiselta rabbinilta
(kirjan-oppineelta), joka oli oppinut sen suoraan alenevaa polvea myöten
viisaalta Salomolta, jolle kuningatar Sabasta oli sen opettanut. Viisas
mies tuskin oli ennättänyt mainita tätä opinhaaraa, ennenkuin prinssin
silmät kiiluivat halusta, ja tämä ahkeroitsi nyt sitä semmoisella
innolla, että kohta oli yhtä oppinut kuin opettajansa.
Generalifen torni ei nyt enää ollut yksinäinen paikka; hänellä oli
seuraa tykönään, jonka kanssa hän taisi haastella. Hänen ensimmäinen
tuttavansa oli haukka, joka oli tehnyt pesänsä katonharjan halkeamaan,
josta se lenteli avaralle tienoosen saalista hakemaan. Prinssistä tämä
tuttavuus ei kumminkaan ollut oikein mieleinen, eikä arvollinenkaan. Se
oli oikea rosvo ilmassa, paisunut ja kerskuva, ja sen haastelu koski
vaan rosvouksia, murhaa ja hurjia urotekoja.
Hänen ensimmäinen tuttavansa sen jälkeen oli tarhapöllö, vallan viisaan
näköinen, isopäinen rengas-silmä lintu, joka istui silmiään vilkuttaen
ja tihruttaen kaiken päivän jossain muurin kolossa, mutta öillä
vauhkaili ulkona. Tämä oli hyvin viisas olevinaan, puhui paljon tähtein
selitys-opissa ja kuusta, ja oli salaisetkin tieteet tuntevinaan; mutta
erittäinkin halustunut oli se metafysiikaan, ja prinssistä oli sen
lörpötys vielä ikävämpää kuin Eben Bonabbenin.
Sitten oli siellä eräs yölipakko, joka kaiken päivän rippui jaloistaan
erään holvin pimeässä nurkassa, mutta hämärissä lähti ulos,
kannantaukset läntällään. Tällä ei kumminkaan ollut kuin hämäräisiä
aatteita kaikissa aineissa, se teki pilkkaa asioista, joista sillä vaan
oli vajanainen tieto, eikä näyttänyt häntä mikään huvittavan.
Paitse näitä oli siellä myös pääskynen, johonka prinssi alussa hyvin
ihastui. Tämä oli liukas kieleltään, mutta ei pysynyt koskaan yhdessä
kohti, vaan oli levoton, ja harvoin niin kauan kotona, että olis tainnut
oikeasta kanssapuheesta tulla mitään. Kohtapa näkyikin, ettei hän ollut
muu kuin puolioppinut pintapuolinen loruaja, joka vaan uiskenteli asiain
pinnalla, ollen kuitenkin kaikki tietävinään, vaikka oikeastaan ei ollut
juurtajaksainen missään.
Nämät olivat ainoat höyheniset ystävät, joiden kanssa prinssi oli
tilaisuudessa opetella tuota uutta kieltä; torni oli kovin korkea muiden
lintuin käydä siellä. Hän kyllästyi kohta uusiin tuttaviinsa, joiden
kanssapuheesta oli päälle niin vähän hyötyä eikä sydämelle ensinkään, ja
vaipui jälleen entisiin, syviin ajatuksiinsa. Talvi kului, kevät
kukkineen, nurmineen, hyvänhajuisille lemuineen oli käsissä, ja se
onnellinen aika tuli, jolloin linnut parittelevat ja pesiään laittavat.
Ennen pitkää kaikui yleinen laulu ja soinnollisuus Generalifen lehdoissa
ja puutarhoissa, ja kuului prinssillekin hänen yksinäisessä tornissaan.
Yleensä kuultiin samaa pääainetta: rakkautta! rakkautta! rakkautta!
laulettavan ja vastattavan kaikilla sanain ja sävelten muutoksilla mitkä
ovat mahdollisia. Prinssi kuunteli hiljaa ja hämmästyneenä. "Mitä
tarkoitetaan tuolla rakkaudella," ajatteli hän, "jolla koko maailma
näyttää olevan täytettynä, ja josta minä en tiedä mitään?" Hän kääntyi
ystävänsä haukan puoleen, saadakseen häneltä tietoa tästä. Tämä riiviö
linnukseen vastasi ylenkatseellisella äänellä: "Teidän täytyy," sanoi
hän, "kysyä noilta aikaisemmilta rauhallisilta linnuilta maan päällä,
jotka ovat luodut saaliiksi meille, ilman ruhtinaille. Ammattini on
sota, ja tappelu korkein huvitukseni. Sanalla sanoen, minä olen soturi,
enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi kääntyi inholla hänestä pois, ja haki tarhapöllön hänen
kolostaan. "Hän on," sanoi hän, "rauhallinen lintu, ja varmaan osaa
vastata kysymykseeni." Niin pyysi hän nyt pöllöä sanomaan hänelle mitä
tuo rakkaus oli, josta kaikki linnut lehdoissa heidän allansa
lakkaamatta lauloivat.
Tämän kysymyksen kuultuaan yrehtyi tarhapöllö loukatusta arvoisuudestaan
nähtävästi. "Minun yöni," sanoi hän, "kuluvat opinnossa ja
tutkimuksissa, ja päiväni niinikään ajatellessani kaikkea mitä olen
oppinut. Mitä noihin laululintuihin tulee, joista puhutte, niin heitä en
koskaan kuuntele, minä halveksin heitä ja heidän satujaan. Allah olkoon
kiitetty, minä en osaa laulaa; minä olen tietoviisas enkä tiedä mitään
siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi meni holviin, jossa hänen ystävänsä yölipakko rippui jaloistaan,
ja teki saman kysymyksen. Yölipakko nyrpisti suutansa, kovin
niipastuneen näköisenä. "Miksi häiritsette minua aamu-unessani noin
mitättömällä kysymyksellä?" sanoi hän vihaisesti. "Minä lennän vaan
hämärissä ulos, muiden lintuin nukkuissa, enkä milloinkaan huoli heidän
asioistaan. En ole lintu enkä kala, ja siitä kiitän luojaani. Minä
tunnen ne konniksi kaikkityyni ja kauhistun heitä kaikkia. Sanalla
sanoen, minä olen lintuin vihaaja -- enkä tiedä mitään siitä asiasta,
jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi seisoi pettyneenä toivossaan ja epäileväisenä, mutta hänen
uteliaisuutensa yltyi vielä enemmin tästä vaikeudesta saada se
tyydytetyksi. Hänen tällä mielellä ollessaan astui hänen vanha
opettajansa, torniin. Prinssi astui kiihkeästi häntä kohti. "Oi viisas
Eben Bonabben," huudahti hän, "sinä olet ilmoittanut minulle paljon
maapiirin viisaudesta; mutta vielä on yksi asia, josta en tiedä
mitikään, ja josta mielelläni tahtoisin saada jotain tietoa."
"Prinssi esittäköön vaan kysymyksensä, ja kaikki mitä on hänen
palvelijansa ymmärryksen ahtaalla alalla on hänen palveluksekseen."
"Sanosta siis, sinä syvällisin kaikista viisaista, minkälainen on sen
asian luonto, jota sanotaan rakkaudeksi?"
Viisas Eben Bonabben seisoi kuin ukon-nuolen iskemänä. Hän vapisi ja
valjehtui, ja hänestä tuntui niinkuin hänen päänsä jo olis aivan
löyhässä hänen hartioillaan.
"Mikä on voinut antaa prinssilleni aihetta semmoiseen kysymykseen --
missä mokoma halpa sana on kuultu?"
Prinssi vei hänet tornin akkunaan. "Kuuntele, oi Eben Bonabben," sanoi
hän. Tietoviisas kuunteli. Satakieli istui pensas-aidassa tornin alla ja
lauloi lemmetyiselleen, orjantappuran ruusulle; jokaiselta kukkivalta
oksalta ja jokaisesta lemuavasta lehdosta laukuili yhteensointuvia
säveliä, ja rakkaus! rakkaus! rakkaus! oli nyt niinkuin ennenkin se
aine, jota kaikki lauloivat.
"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huudahti viisas Bonabben. "Kuka on niin
rohkea, että tahtoo kätkeä tätä salaisuutta ihmisten sydämiltä, koska
linnutkin ilmassa liittäyvät yhteen sitä ilmoittamaan."
Sitten kääntyi hän Ahmedin puoleen ja sanoi: "Oi prinssi, sulje korvasi
noille viekoitteleville sävelille. Älä salli tuon vaarallisen tiedon
sieluusi päästä. Tiedä, että tuo rakkaus on syynä puoleen katalan
ihmiskunnan onnettomuuksia. Se juuri synnyttää vihaa ja toraa veljesten
ja ystäväin välillä, se juuri yllyttää kavaloihin murhatekoihin ja
nostaa hävittäviä sotia. Huolet ja murheet, ikävät päivät ja unettomat
yöt ovat sen kumppaneja. Se kalvaa nuoruuden kukoistuksen, kuivaa sen
huvitusten lähteen ja mättää sen päälle kaikki ennenaikaisen vanhuuden
onnettomuudet. Allah pitäköön sinua, prinssiseni, täydellisessä
tietämättömyydessä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan."
Viisas Eben Bonabben meni kiireesti tiehensä, jättäen prinssin vielä
syvempään kahdapäisyyteen. Turhaan koki tämä poistaa tätä ainetta
mielestään; se oli aina hänen ajatustensa etevimpänä esineenä, ja
kiusasi ja vaivasi häntä hyödyttömillä arvauksilla. "Ah," sanoi hän
itsekseen, kuunnellessaan lintuin sulo-äänisiä lauluja, "eipä olekaan
surua noissa sävelissä; kaikissa tuntuu hellyys ja ilo. Jos rakkaus
tuottaa niin paljon onnettomuuksia ja taisteluja, minkä tähden ei nuot
linnut kuihdu yksinäisyydessä, eli miksi he eivät revi palasiksi
toisiaan, vaan sen sijaan iloisina lentelevät lehdoissa ja leikitsevät
keskenään kukkasten keskellä?"
Hän makasi eräänä aamuna vuoteellaan, ajatellen tätä pulmallista
ainetta. Hänen akkunansa oli auki suloiselle aamutuulelle, joka toi
muassaan orangsi-kukkain tuoksuja Darron laksosta. Satakielen ääni
kuului hiljaa, yhä vieläkin laulava samaa ainetta. Prinssin kuunnellessa
ja huokaillessa, kuului yhtäkkiä suhina ilmasta, kaunis kyyhky, jota
haukka ajeli, syöksähti akkunan kautta sisään ja putosi läähättäen
lattialle, jolla aikaa sen takaa-ajaja, toivossaan saaliista pettyneenä,
laukuili pois vuorten yli.
Prinssi otti läähättävän kyyhkyn ylös, hyväili sitä, siveli hiljaa sen
siipiä ja likisti sitä rintaansa vasten. Asetettuaan sen pelvon
hyväilyksillään, pani hän sen kultaiseen häkkiin ja antoi sille omasta
kädestään nisunjyviä mitä valkoisimpia ja kauniimpia ja vettä mitä
kirkkahinta. Lintu ei kumminkaan tahtonut ruokaa vastaanottaa, istui
surullisena ja alakuloisena, ja äännähti vaan silloin tällöin
vaikeroivasti.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Ahmed. "Eikö ole sinulla kaikkea mitä
sydämesi saattaa haluta?"
"Ah, ei!" vastasi kyyhky; "minä olen eroitettuna sydämeni toisesta
puolesta, ja eroitettuna juuri kevään onnellisena aikana, juuri
rakkauden aikana."
"Rakkauden!" toisti Ahmed; "ole hyvä, kaunis kyyhkyseni, ja sano minulle
mikä rakkaus on?"
"Tottapa sanon, prinssi kulta. Se on tuska yhdelle, onni kahdelle ja
taistelu ja vihollisuus kolmelle. Se on lumousvoima, joka vetää kahta
olentoa toisiinsa, yhdistää heidät suloisella yksimielisyydellä, ja
tekee heidän yhdistyksensä onneksi, mutta heidän eronsa onnettomuudeksi.
Eikö ole yhtään olentoa, johon tunnet itses vedetyksi näillä hellän
uskollisuuden siteillä?"
"Minä rakastan vanhaa opettajaani Eben Bonabbenia enemmän kuin ketään
monta olentoa; mutta hän on monasti ikävä, ja välistä tunnen itseni
onnellisemmaksi ilman hänen seurattansa."
"Senlaista yksimielisyyttä en tarkoitakaan. Minä puhun rakkaudesta,
elämän suuresta salaisuudesta ja perisyystä, nuoruuden hurmaavaisimmasta
huvituksesta, vanhuuden maltillisimmasta ilosta. Katso ulos, prinssi, ja
näe kuinka tänä onnellisena vuoden-aikana koko luonto on täynnä
rakkautta. Jokaisella luodulla olennolla on puolisonsa; vähäisinkin
lintu laulaa lemmetyiselleen: yksin hyönteinenkin kosii naarastaan
tomussa, ja nuot perhoset, joiden näet tornin päällä liipoittelevan ja
ilmassa leikitsevän, ovat keskinäisestä rakkaudestaan onnelliset. Ah,
prinssiseni! oletko tuhlannut noin paljon kalliita nuoruuden päiviä,
tuntematta mitään rakkaudesta? Eikö ole yhtään toiseen sukupuoleen
kuuluvata armasta olentoa, eikö yhtään ihanata prinsessaa eli armahista
neitoa, joka on viehättänyt sydämesi ja täyttänyt sielusi suloisilla
kivuilla ja hellillä haluilla?"
"Minä alan ymmärtää," sanoi prinssi huoaten: "semmoista levottomuutta
olen useammin kuin kerran tuntenut, tietämättä syytä siihen; ja mistä,
tässä kamalassa yksinäisyydessäni, etsisin minä esinettä semmoista kuin
sinä selität?"
Kanssapuhetta jatkettiin vähän aikaa, ja prinssin ensimmäinen
opetustunti oli päättynyt.
"Ah!" sanoi hän, "jos rakkaus on semmoinen riemu ja sen hukka semmoinen
onnettomuus, niin varjelkoon Allah minua häiritsemästä kenenkään sen
ihailijan iloa!" Hän avasi häkin, otti kyyhkyn ulos, suuteli ja hyväili
häntä hellästi, vei hänet akkunan luoksi ja sanoi: "lennä, onnellinen
lintu, iloitse sydämesi ystävän kanssa nuoruuden ja kevään päivinä.
Miksi tekisin sinut kanssa-vangikseni tässä hirmuisessa tornissa, johon
rakkaus ei ikänä voi päästä?"
Ihastunut kyyhky räpisteli siipiään, lennähti ilmaan ja meni kuin
nuolena alas Darron kukoistaviin lehtoihin.
Prinssi noudatti häntä silmillään, ja alkoi sitten katkerasti surra.
Lintuin laulu, joka ennen ihastutti häntä, lisäsi nyt hänen kipujaan.
Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Voi poloista nuorukaista! Nyt ymmärsi hän
nuot sävelet!
Hänen silmänsä säihkyivät tulta, kun hän näki viisaan Bonabbenin. "Minkä
tähden olet pitänyt minua tässä häpeällisessä tietämättömyydessä?"
huudahti hän. "Minkä tähden olet salannut minulta elämän suuren
salaisuuden ja perisyyn, jonka, niinkuin näen, pieninkin lintu tietää?
Katso, koko luonto elää hurmoksissa onnellisuudesta. Jokainen luotu
olento iloitsee puolisonsa kanssa. Tuo, tuo on rakkaus, jossa tahdon
oppia saada. Minkä tähden olen yksinäni sen nautintoa vailla? Minkä
tähden on niin paljo nuoruuttani tuhlattu tietämättömyydessä sen
riemuista?"
Viisas Bonabben näki kaiken enemmän varovaisuuden turhaksi työksi; sillä
prinssi oli nyt saanut tuon vaarallisen ja kielletyn opin. Hän ilmoitti
siis hänelle tähtein selittäjäin ennustukset ja ne varokeinot joihin oli
käyty hänen kasvatuksessaan, noiden uhkaavain onnettomuuksien
poistamiseksi. "Ja nyt, prinssiseni," sanoi hän, "on henkeni sinun
vallassasi. Anna kuninkaan, sinun isäsi, tietää, että sinä minun
hoidossani olet saanut oppia mikä rakkaus on, ja minun täytyy hengelläni
vastata siitä."
Prinssi oli järjellinen, niinkuin useimmat hänen ikäisensä nuoret miehet
ovat, ja kuunteli mielellään johtajansa varoituksia, kun ei niissä
mitään moitittavaa ollut. Muutenkin hän paljon pitikin Bonabbenista, ja
koska hän vasta tietopuolisesti vaan tunsi rakkauden, lupasi hän kätkeä
tämän tiedon omaan poveensa, ennemmin kuin saattaa viisaan miehen päätä
vaaraan.
Hänen jalomielisyytensä pantiin kumminkin vielä useammille koetteille.
Muutamia aamuja sen jälkeen, hänen tornin harjalla ajatuksissaan
istuessaan, tuli sama kyyhky, jonka hän oli irralle laskenut, liidellen
ilmassa, ja istui pelkäämättä hänen olkapäälleen.
Prinssi likisti häntä sydäntään vasten. "Onnellinen lintu," sanoi hän,
"joka vapailla siivillä saat lentää vaikka maan äärimmäisiin tienoihin!
Missä olet ollut, sittenkun erosimme?"
"Kaukaisessa maassa, prinssiseni, josta nyt, palkinnoksi vapaudestani,
tuon sinulle sanomia. Kaukaisilla lennoillani, jotka ulottuivat vuorten
ja lakeuksien yli, näin minä, ilmassa laukuillessani, ihanan puutarhan
allani kaikenlaisine hedelmineen ja kukkineen. Se oli vihannassa
niityssä, erään mutkistelevan virran rannalla, ja keskellä puutarhaa oli
komea linna. Minä lensin sen lehtimajaan, levähtääkseni väsyttävästä
lennostani. Vihannalla rannalla vähän alempana istui ihana prinsessa
heloittavassa nuoruudessa ja kauneudessa. Hänen ympärillään oli
naispalvelijoita, jotka niinkuin hänkin olivat nuoruuden kukoistuksessa
ja koristelivat häntä kukkakiehkuroilla ja köynnöksillä; mutta ei yhtään
kukkasta puutarhassa eikä kedolla sopinut häneen verrata kauneudessa ja
ihanuudessa. Täällä hän kumminkin kukoisti salaisuudessa, sillä puutarha
oli ympäröitty korkeilla muureilla, eikä kellään kuolevaisella ollut
lupaa mennä siihen. Nähdessäni tämän ihanan neidon, noin nuoren ja
viattoman, noin maailmasta saastumattoman, ajattelin minä: tuossa on se
olento, jonka taivas on luonut, prinssissäni nostattamaan rakkauden
tunteita."
Tämä selitys oli tulenkipinä Ahmedin herkästi syttyvässä sydämessä. Koko
hänen sielunsa hartahin halu oli nyt äkisti löytänyt esineen, ja hän
rakastui mitä kiihkeimmästi tuohon prinsessaan. Hän kirjoitti kirjeen
mitä intoisimmilla lauselmilla, joissa tulinen viehtymys hehkui, mutta
joissa hän samalla valitti onnetonta vankeuttaan, joka esti hänet
etsimästä prinsessaa ja polvistumasta hänen eteensä. Hän liitti
kirjeesensä värsyjä, sanoilleen mitä hellimpiä ja liikuttavaisimpia,
sillä hän oli runoilija luonnoltaan ja nyt rakkautta hehkuva. Hän
kirjoitti kirjeen ulkopuolelle: "Tuntemattomalle Kaunottarelle
vangitulta Ahmed prinssiltä," tuoksutti sen myskin ja ruusun hajuilla ja
antoi kyyhkylle.
"Lennä, sinä uskollisin sanansaattajista," sanoi hän, "lennä vuorten ja
laksoin, virtain ja lakeuksien yli; älä levähdä ensimmäisessä lehdossa,
älä laske jalkaasi maahan ennenkuin olet antanut tämän kirjeen sydämeni
valtiattarelle."
Kyyhky lennähti korkealle ilmaan, suuntasi kulkunsa, lensi yhtä suoraan
ja katosi kaukaisuuteen. Prinssi seurasi häntä silmillään, kunnes se
näytti vaan pieneltä pilkulta pilvessä ja vähitellen katosi vuoren taa.