närkästyksensä vapaasti valloilleen. Kauniit prinsessat punastuivat ja
kalpenivat, ja kalpenivat ja punastuivat, vapisivat ja loivat silmänsä
alas ja katsahtelivat hätäisesti toisiinsa, mutta eivät mitään
virkkaneet. Kaiken tämän ohessa istui ämmä, edes takaisin huojuen,
ankarassa mielenkuohussa, ja huudahti tuotuostakin kiivaasti: "Oi
mokomaa häväistystä mikä minun piti kokea! Minun, joka olen uskollisin
kaikista naispalvelijoista!"
Viimein läheni häntä vanhin prinsessa, joka oli heistä rohkein ja aina
kävi heidän etukynnessään, laski kätensä hauen olalleen ja sanoi: "No
niin, Kadiga, jos olisimme halulliset karkaamaan noiden kristittyin
ritarien kanssa, --olisiko se mahdollista?"
Ämmä herkesi yhtäkkiä suremasta ja katsoi ylös. "Mahdollista," kertoi
hän, "tottapa se mahdollista on. Ovathan ritarit jo lahjoneet
uskonkieltäjän Hussein Baban, vahtimiesten kapteinin, ja sopineet
asiasta? Entä sitten, pettää isänne! Isänne, joka on minuun luottanut!"
Tässä laski ämmä surunsa taas valloilleen, tuutieli edes takaisin ja
hykerteli kämmeniään.
"Mutta eipä ole isämme meihin koskaan luottanut," sanoi vanhin
prinsessa, "vaan on luottanut säppiin ja salpoihin ja kohdellut meitä
kuin vankeja."
"Niin, kyllähän se on tosi," vastasi vanhus, taas herjeten suremasta;
"järjettömästi onkin hän kohdellut teitä, pitänyt teitä täällä
suljettuina, kuluttamassa kukoistavaa nuoruuttanne yksinäisessä,
vanhassa tornissa, juurikuin ruusuja, joiden on annettu lakastua
kukkais-ruukussa. -- Mutta -- paeta syntymämaastanne!"
"Ja onhan maa, johonka aiomme paeta, meidän äitimme syntymämaa, jossa
saamme elää vapaudessa? Ja saammehan itsekukin nuoren kauniin miehen,
vanhan ankaran isää sijaan?"
"Niin, totta on sekin; ja teidän isänne, se täytyy minun tunnustaa, on
sangen hirmuvaltainen; mutta -- tässä alkoi hän taas itkeä ja vaikeroida
-- aiotteko jättää minut tänne, hänen kostonsa esineeksi?"
"Emme sainkaan, Kadigaseni; saatathan sinä karata meidän kanssamme?"
"Aivan oikein, lapseni; ja, totta puhuen, kun minä puhuttelin Hussein
Babaa tästä asiasta, lupasi hän pitää huolen minusta, jos tahtoisin
karata teidän kanssanne; mutta sitten, lapsukaiset, ajatelkaapa,
oletteko valmiit luopumaan isänne uskonnosta?"
"Kristin usko oli meidän äitimme uskonto alusta," sanoi vanhin
prinsessa; "minä olen valmis rupeamaan siihen, ja niinpä luulen
sisartenikin olevan."
"Tosi on sekin!" huudahti uudelleen elostunut vanhus; "se oli teidän
äitinne uskonto alusta, ja hän valitti katkerasti kuolinvuoteellaan,
että oli luopunut siitä. Silloin lupasin hänelle pitää huolta teidän
sieluistanne, ja minä olen iloinani kun näen, että ne nyt ovat hyvällä
tiellä pelastukseen. Niin, lapsukaiseni, minäkin olen kristitty
syntyjäni, olen pysynytkin kristittynä sydämessäni ja olen nyt päättänyt
palata oikeaan uskoon. Minä olen puhunut tästä asiasta Hussein Baban
kanssa, joka on syntyjään Hispanialainen, ja kotoisin eräästä paikasta
likellä syntymäkaupunkiani. Hänkin haluaa yhtä kiihkeästi nähdäkseen
jälleen entisen maansa ja palatakseen kirkon helmaan, ja ritarit ovat
luvanneet että jos me, palattuamme syntymäseutuumme, tahdomme ruveta
mieheksi ja vaimoksi, niin he kunniallisesti pitävät meistä huolen."
Sanalla sanoen, tämä viekas ja edeltäkäsin miettivä ämmä oli
neuvoitellut ritarien ja uskonhylkääjän kanssa, ja pitänyt tuuman heidän
kanssansa karkauksesta. Vanhin prinsessa antoi hetikohta suostumuksensa
siihen, ja hänen esimerkkinsä määräsi, niinkuin tavallisesti, hänen
sisartensakin teon. Tosi on että nuorin epäröitsi, sillä hän oli arka ja
pelkuriluontoinen, ja taistelu nousi hänen sielussaan tyttärellisen
tunnon ja nuorellisen rakkauden välillä: jälkimäinen kumminkin voitti,
niinkuin on tavallista, ja hiljaisuudessa, itkun ja huokausten kanssa
taistellen, hankkiusi hän karkausretkelle.
Jyrkässä kukkulassa, jolle Alhambra oli rakettu, oli muinaisina aikoina
useita maan-alaisia käytäviä, jotka olivat kallioihin hakatut ja
linnasta veivät useihin paikkoihin kaupungissa ja kaukaisille porteille
Darron ja Xenilin rannoilla. Maurilaiset kuninkaat olivat eri ajoin
niitä kaivattaneet, päästäkseen pakenemaan äkillisten kapinain aikana,
ja salaisiksi kulkureijiksi yksityisissä yrityksissä. Useat niistä ovat
nyt kokonaan hävinneet, toisia on vielä jäljellä, muutamat umpeen
muuratut, toiset täynnä soraa ja pärtöä: muistomerkkiä Maurilaisten
kuninkaiden varokeinoista ja sodallisesta kavaluudesta. Yhden tämmöisen
käytävän kautta oli Hussein Baba luvannut viedä prinsessat eräälle
portille kaupungin alapuolella, jossa ritarit seisoivat nopeine
oriineen valmiina, viedäkseen koko joukon toiselle puolen rajaa.
Määrätty yö tuli: prinsessain torni oli salvattu niinkuin tavallisesti,
ja Alhambra oli sikeään uneen vaipuneena. Sydän-yön aikana kuunteli
kavala Kadiga balkongilla erään akkunan ulkopuolella, joka oli
puutarhaan päin. Uskonhylkääjä Hussein Baba oli jo sen alla, ja antoi
sovitun merkin. Kaitsijanainen kiinitti köysiportaiden toisen pään
balkongiin, laski toisen pään puutarhaan ja meni alas. Kaksi vanhempaa
prinsessaa seurasivat häntä jyskävällä sydämellä; mutta kun vuoro tuli
nuorimman prinsessan, Zorahaydan, epäili hän ja vapisi. Useita kertoja
rohkeni hän panna pienen sievän jalkansa tikapuille ja vetäsi sen yhtä
usein takaisin, jota tehdessä hänen kurja sydämensä sitä enemmin
epäröitsi, kuta kauemmin hän viipyi. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen
taaksensa tuohon silkillä koristettuun kamariin; tosin oli hän elänyt
siinä kuin lintu häkissä; mutta sen sisällä oli hän turvattu ja
hätäilemätön: kuka taisi sanoa mitkä vaarat hänellä oli edessään, jos
hän nyt lensi maailmalle! Sitten ajatteli hän urhoollista kristittyä
rakastajaansa, ja hänen pieni jalkansa oli heti tikapuilla; sitten taas
isäänsä, ja hän tempasi jalkansa äkisti takaisin. Mutta turhaan kokisin
kuvailla taistelua näin nuoren ja hellan olennon sydämessä, joka kyllä
rakasti kiihkeästi, mutta oli noin arka ja vähän maailmaa tunteva.
Turhaan rukoilivat hänen sisarensa, turhaan torui kaitsijanainen,
turhaan purki uskonhylkääjä kirouksia balkongin alla; pieni armas
Maurilainen neito seisoi epäröiden ja kahden vaiheilla, juuri
karkaamaisillaan, synnin makeuden kiusaamana, mutta sen vaaroja
peljästyvänä.
Joka silmänräpäys lisäsi ilmisaamisen vaaraa. Askelia kuului etäältä.
"Yövartijat tekevät kiertoansa," huusi uskonhylkääjä; "jos viivymme,
olemme hukassa. Prinsessa, tulkaa alas, muuten jätämme teidät."
Zorahayda oli hetkisen aikaa hirmuisessa hädässä mitä tekisi; sitten
päästi hän köysiportaat irti ja nakkasi ne tuskallisella
päättäväisyydellä alas balkongilta.
"Päätös on tehty," huusi hän; "karkaus ei olekaan enää minun vallassani!
Allah teitä johdattakoon ja siunatkoon, rakkaat sisareni!"
Ne kaksi vanhempaa prinsessaa kauhistuivat ajatellessaan että
jättäisivät hänet torniin ja olisivat mielellään viipyneet, mutta
patrulli likeni; uskonhylkääjä oli vimmoissaan ja he vietiin noihin
maan-alaisiin käytäviin. He hamuilivat erään ihan vuoren sydämeen
hakatun sokkelon kautta ja onnistuivat kenenkään keksimättä pääsemään
eräälle rautaportille, jonka kautta tulivat ulkopuolelle muuria. Täällä
odotti heitä nuot Hispanialaiset ritarit, Maurilaisiksi, vahdissa
oleviksi sotamiehiksi pukeutuneina, joita nyt uskonhylkääjä komensi.
Zorahaydan rakastajan mieli murtui kokonansa, kun hän kuuli tyttönsä
kieltäyneen lähtemästä tornista; mutta ei ollut nyt aikaa hyödyttömiin
vaikeroimisiin tuhlata. Ne kaksi prinsessaa istuivat rakastajainsa
seljän taa, kavala Kadiga istui uskonhylkääjän taa, ja kaikki lähtivät
nyt hyvää juoksua ajamaan Lopen vuorisolalle, joka vie Cordovaan.
He eivät olleet pitkälle ennättäneet, kun kuulivat rumpuin räminän ja
torvien toitotuksen Alhambran linnasta.
"Karkaukseunne on saatu ilmi," sanoi uskonhylkääjä.
"Meillä on nopeat hevoset, yö on pimeä ja me kyllä pääsemme heiltä
pakoon," vastasivat ritarit.
He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat täyttä laukkaa Vegan (lakeuden)
yli. He tulivat Elvira-vuoren juurelle, joka pistää, kuin niemi
lakeudelle ulos. Uskonhylkääjä seisahtui ja kuunteli. "Ei vielä," sanoi
hän, "ole kukaan jäljillämme; ehkäpä pääsemme onnellisesti vuorille
pakoon." Hänen puhuessaan leimahti vaalahka tuli keveästi Alhambran
vartijatornin huipussa.
"Tuhat tulimmaista," huusi uskonhylkääjä, "tuo valkea herättää
vuorensolan vahdit pitämään varaansa. Pois, pois! Kannustakaa
hevosianne, meillä ei ole aikaa siekailla."
He lensivät täyttä nelistä, hevosten kavioiden kopse kaikui kalliosta
kallioon, heidän ratsastaissaan pitkin Elvira-vuorta. Näin laukkaa
ratsastustaan jatkaessaan, näkivät he Alhambran vuorelta näkyvään
vaalahkaan tuleen kaikilta haaroilta vastattavan; tulia leimahteli
ehtimiseen palamaan vuorten vartijatorneissa.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi uskonhylkääjä kiroillen, "sillalle,
ennenkuin hädänmerkki on sinne näkynyt."
He ratsastivat tuon ulospistävän vuoriharjanteen sivu ja tulivat
kuuluisan _Puente del Pinos'en_ näkyville, joka vei suoraan erään
kohisevan virran yli, ja usein oli punattuna kristittyin ja Maurilaisten
verellä. Heidän kauhistuksekseen leimahti valkea sillan tornissa, ja
ratsumiesten sotapukuja välkkyi pimeässä. Uskonhylkääjä seisahutti
oriinsa, nousi jalustimille seisomaan ja katseli ympärilleen vähän
aikaa; sitten viittasi hän ritareille, poikkesi yhtäkkiä tieltä, seurasi
virtaa vähän aikaa ja syöksähti veteen. Ritarit kehoittivat prinsessoja
pitämään heistä kiini, ja syöksähtivät niinikään virtaan. Kohiseva virta
vei heitä kappaleen matkaa alaspäin, aallot hyökyivät heidän
ympärillään, mutta kauniit prinsessat pitivät kiini ritareista, eivätkä
ensinkään vaikeroineet. He pääsivät onnellisesti toiselle rannalle, ja
uskonhylkääjä opasti heitä syrjäisiä, harvoin kuljettuja polkuja myöten
ja jylhiä vuoritienoita pitkin, välttäen kaikkia säännöllisiä
vuorensolia. Sanalla sanoen, heidän onnistui päästä vanhaan Cordovan
kaupunkiin, jossa heidän paluutansa isänmaahan ja ystäväin luokse
kunnioitettiin suurilla ilojuhlilla, sillä he olivat paikkakunnan
jalompiin sukuihin kuuluvat. Kauniit prinsessat otettiin heti kirkon
helmaan, ja sittenkuin heidän kasteensa, kaikkein tapamuotoin mukaan,
oli toimitettu, heistä tuli onnelliset aviopuolisot.
Siinä kiireessä, jolla olemme seuranneet näiden kahden prinsessan pakoa
virran yli ja vuoria ylös, olemme unhottaneet kertoa miten kavalan
Kadigan kävi. Hän oli, Vegan yli paetessa, kuin kissa tarttunut Hussein
Babaan kiini, paraissut joka kerta kun hevonen hypähti ja saattanut
partaniekka uskonhylkääjän monta kertaa kiroamaan. Mutta kun tämä
hankkiusi virtaan syöksähtämään, oli hänen pelkonsa ja tuskansa ollut
aivan rajaton. "Älä purista minua noin hirmuisesti," huusi Hussein Baba,
"pidä vyöstäni kiini äläkä mitään pelkää." Nainen piti molemmin käsin
nahkavyöstä kiini, jolla leveälanteinen uskonhylkääjä oli vyötettynä,
mutta kun tämä seisahtui ritarien kanssa vuoren harjalle,
hengähtääksensä, ei kaitsijanaista sen kovemmin nähty.
"Mihinkä Kadiga on joutunut?" huudahtivat säikähtyneet prinsessat.
"Allah yksinään tiennee," vastasi uskonhylkääjä; "vyöni pääsi keskellä
virtaa irti, ja virta vei Kadigan. Tapahtukoon Allahn tahto! Mutta se
oli kullalla ommeltu vyö ja kallishintainen."
Ei ollut aikaa turhaan vaikeroida: kuitenkin itkivät prinsessat
katkerasti viisaan neuvonantajansa katoamista. Mutta ei tämä kunnon ämmä
kumminkaan hukkunut virtaan: eräs kalastaja, joka veti nuottaa siinä
paikassa, korjasi hänet maalle eikä liene vähää hämmästynyt
kummallisesta saalistaan. Mihinkä viisas Kadiga sittemmin joutui, siitä
historia ei mitään mainitse; varma on, että hän osoitti viekkauttansa
siten, ettei koskaan enää uskaltanut Mohamed Vasenkätisen alueelle.
Yhtä vähän on tietona, mitenkä tämä älykäs kuningas menetteli, saatuansa
tietää tytärtensä karkauksen ja uskollisimman palvelijansa hänelle
tekemän kiepin. Tämä oli ensi kerta kun hän oli toiselta neuvoa kysynyt
eikä tiedetä hänen sen kovemmin tähän heikkouteen vikapääksi käyneen.
Kuitenkin kävi hän toimiinsa ja puuhiinsa pitääkseen varansa kotiin
jääneen tyttären suhteen, joka ei ollut halunnut karata; luullaanpa
tytön salaa katuneenkin ettei mukaan lähtenyt: silloin tällöin nähtiin
hänen nojaavan tornin harjaa vasten ja luovan surullisia silmäyksiä
Cordovan vuorille; ja monasti kuultiin hänen luuttansa eli kantelensa
vierellä virittävän huolilauluja, joissa hän itki rakastajansa menoa ja
sisariansa, ja suri yksinäistä elämäänsä. Hän kuoli nuorena ja
haudattiin, yleisen kulkupuheen mukaan, erääsen holviin tornin alla, ja
hänen aikainen kuolemansa on antanut aihetta useampaan kuin yhteen
satuun, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen.
Vieraita Alhambrassa.
Lähes kolme kuukautta on nyt kulunut siitä, kun rupesin Alhambrassa
asumaan; vuoden-aikain edistymiset ovat sittemmin tehneet monta
muutosta. Tänne tullessani oli kaikki Toukokuun kukoistavassa
kauneudessa; puiden lehdet olivat vielä hennot ja läpikuultavat;
kranaatin hohtavat, tulipunaiset kukat eivät olleet vielä varisseet;
hedelmätarhat Xenilin ja Darron varrella olivat vielä täydessä
kukoistuksessa; kallioilla kasvoi viljelemättömiä kukkasia ja Granada
näytti kokonansa olevan ympäröitty viljelemättömällä ruusupensaikolla,
jossa lukemattomat satakielet, niin öillä kuin kaiket päiväkaudetkin,
virittivät laulujansa.
Kesä on jo kulunut; ruusut ovat lakastuneet ja satakielien lumoavia
lauluja ei kuulu enää; etäisemmät maisemat alkavat näyttää kuivaneilta
ja paahtuneilta; mutta heti kaupungin vieressä ja noissa syvissä,
ahtaissa notkoissa, lumipeittoisten vuorten juurella, vallitsee
vihannuus iäinen.
Alhambrassa on paikkoja, jotka ovat sovitetut enenevän kesäkuumuuden
mukaan, ja joista miltei maan-alaiset kylpykammiot ovat merkillisimmät.
Näillä on vielä vanha itämainen laatunsa, vaikka rapistumisen merkkiä
näissäkin alkaa näkyä. Portin vierellä, josta mennään erääsen pieneen,
ennen muinoin kukilla kaunistettuun pihaan, on sali, ei kyllä suuren
suuri, mutta keveätä ja somaa rakennuslaatua. Sen näkee eräästä
vähäisestä kalterista, jota marmoripylväät ja Maurilaiset kaaret
kannattavat. Alabasteri-kaivo pihalla viskoo vieläkin kimelteleviä
vesisuihkujaan, paikkaa viileänä pitääkseen. Molemmin puolin on syvät,
maasta koholla olevilla lattioilla varustetut alkovit eli uudukot,
joihin kylvystä palanneet paneusivat pulleille polstareille ja tämän
hyvänhajuisen ilman lemuissa ja musiikin suloisilla sävelillä kalterista
unnutettiin hekumalliseen horrokseen. Toisella puolen tätä notkoa on
vieläkin salaisempia kammioita, joihin ei hevillä ketään lasketa, ja
joihin valo pääsi ainoastaan pienistä aukoista niiden kupulaeissa. Nämät
olivat naisellisen yksinäisyyden kaikkein pyhimmät paikat, joissa
haremin kaunottaret uhkeita kylpyjään nauttivat. Lauhkea, salaperäinen
valo vallitsi yltympärinsä; särjetyt kylpypaikat ovat vielä olemassa,
jälkiä muinaisesta loistosta niinikään. Ainainen hiljaisuus ja hämärä on
tehnyt nämät huoneet mielipaikoiksi yölipakoille, jotka päivillä asuvat
pimeissä lokeroissa ja loukoissa, ja, kun heitä säikytetään,
salatemppuisesti rapistelevat näissä hämyisissä kammioissa ja suuresti
lisäävät niiden oneutta ja kamaluutta.
Tässä viileässä ja komeassa, vaikka rapistuneessa huoneessa, jossa on
kuin luolansa vilpas ja rauhallinen olla, kulutin minä viime ajalla
päivän helteiset tunnit ja menin vasta auringon laskettua ulos; öillä
kävin minä suurimmalla pihalla sen isossa vesisäiliössä kylpemässä.
Tällä tavoin onnistui minun vastustaa ilman-alan veltostuttavaa ja
heikonnuttavaa vaikutusta.
Mutta unelmani rajattomasta ylivallasta on ollut ja mennyt. Minut
herätti siitä nykyisin käsikiväärin laukaukset, jotka kajahtelivat
tornista torniin, juurikuin linna olis hätäyttämällä valloitettu. Ulos
riennettyäni tapasin minä vanhan Caballeroa (kavaljeerin, ritarin)
suuren joukon kanssa palvelijoita Lähettien salin herrana. Se on eräs
vanha kreivi, joka on tullut tänne hovilinnastaan Granadassa,
nauttiakseen jonkun ajan Alhambran puhtaampaa ilmaa, ja joka, vanhan,
perin oppineen metsästäjän tavoin, yllyttääkseen ruokahalua
aamuisekseen, on ruvennut balkongilta pääskyjä ampumaan. Tämä oli viaton
huvitus; sillä vaikka hän palvelijainsa nopeuden avulla kivääriä
lataamaan taisi ennättämiseen ampua, en kuitenkaan saata syyttää häntä
yhdenkään pääskyn kuolemasta. Linnut itsekin näyttivät olevan siitä
mielissään ja tekevän pilkkaa hänen osaamattomuudestaan, sillä he
parveilivat ihan likellä balkongeja ja visertivät aina sivu lentäissään.
Tämän vanhan herran tulo on vähän muuttanut asioiden ulkonäköä; mutta
myös antanut ainetta mieluisiin mietteisin. Me olemme ikäänkuin
hiljaisella suostumuksella jakaneet vallan keskenämme, samoin kuin
Granadan viimeiset kuninkaat, paitse että olemme hyvin ystävällisessä
liitossa keskenämme. Hän vallitsee rajattomasti Leijonain pihassa ja sen
läheisissä saleissa, minä sitä vastoin saan rauhassa pitää
kylpylaitokset ja Lindaraxan puutarhan. Me otamme atriamme yhdessä
kaarilakien alla kartanolla, jossa suihkukaivot jäähdyttävät ilmaa ja
vesi poristen virtaa marmorilattian ränneissä.
Iltasilla kokoontuu kotoinen seura jalon kreivin ympärille.
Kreivitär tulee noin viisitoista-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupunkiin.
Sitten saapuu kreivin kotiväki, kappalainen, advokaati eli
asianajaja, sihteeri, hovimestari, ja muuta väkeä hänen avaroilta
maa-omaisuuksiltaan. Näin pitää hän ikäänkuin erinäistä hovia, jossa
kaikki kokevat olla hänelle huviksi, uhraamatta sentään omia
huvituksiansa. Totisesti, sanottakoon mitä sanotaan Hispanialaisesta
ylpeydestä; seurallisessa ja kotoisessa elämässä sitä ei ole ensinkään.
Ei missään kansassa ole keskuus omaisten välillä sydämellisempi,
asiamiesten ja tottelevain välillä vapaampi ja luonnollisempi; näissä
kohden on elanto Hispanian maakunnissa säilyttänyt paljon muinaisten
aikain ylistettyä yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta.
Armahisin olento tässä kotoisessa seurassa on kumminkin kreivin tytär,
ihastuttava, vaikka miltei lapsellinen, pieni Carmen. Hänen
ruumiinrakennuksensa ei ole vielä ennättänyt täyteen vaurauteensa, mutta
siinä on jo tuo erinomainen sopusuhtaisuus ja notkea sulo, joka tässä
maassa on niin yleinen. Hänen siniset silmänsä, ihana ihonsa ja vaalea
tukkansa ovat harvinaisia Andalusiassa ja antavat hänen olennolleen
lempeyden ja armaisuuden, joka pistää erilaiselta Hispanialaisten
kaunotarten tavallista hilpeyttä vasten, mutta sopii täydellisesti
yhteen hänen suoran, viattoman ja tuttavallisen käytöslaatunsa kanssa.
Muuten on hänellä kaikki Hispanian naisten synnynnäiset taitolahjat ja
näppäryys, ja hän laulaa, tanssii ja soittaa kitarria ihmeteltävällä
taidolla.
Kreivi antoi, muutamia päiviä tulonsa jälkeen Alhambraan, nimipäivänään
vähäiset juhlapidot, joihin hän kutsui perheensä jäsenet ja
talonväkensä, ja joihin niinikään useampia vanhoja palvelijoita hänen
kaukaisilta omaisuuksiltaan saapui, osoittamaan hänelle kunnioitustaan
ja käymään komeaan atriaan osallisiksi. Tämä patriarkallinen henki, joka
oli omituinen Hispanian aatelistossa sen varakkuuden päivinä, on
huvennut yhdessä sen rikkauden kanssa; mutta muutamat, joilla niinkuin
kreivillä vielä on vanhat sukukartanonsa, säilyttävät osaksi vieläkin
vanhaa tapaa, antaen vetelehtäväin turvattien tulvailla omaisuuksillaan
ja miltei syödä ne suuhunsa.
Tämän ylevämielisen Hispanialaisen tavan mukaan, jossa aulius ja
Hispanialainen ylpeys ovat yhtä paljon osallisena, vanhaa palvelijaa ei
pantu koskaan palveluksesta pois, vaan hän sai jonkun toimituksen
kaikeksi jäljellä olevaksi elinajakseen; ja mikä vielä enempi oli, hänen
lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja monasti hänen muistakin
sukulaisistaan, kunhan vaan olivat sukulaisia, tuli vähitellen
sukuperintö hänen heimokunnalleen. Tämän tähden olivat Hispanian
aateliston isot hovilinnat, jotka näyttävät niin tyhjän, ylpeän
komeilta, verratessa niiden avaruutta noihin kohtalaisiin ja vähiin
huonekaluihin, Hispanian kultaisina aikoina välttämättömän tarpeelliset
isäntäinsä patriarkallisten tapain tähden. Ne tuskin olivatkaan muuta
kuin isoja kasarmia perimöisten turvattien perheille, jotka lihoittivat
heitänsä Hispanialaisen aatelismiehen kustannuksella. Kunnian-arvoisa
vanha kreivi, jolla on omaisuuksia monessa osassa valtakuntaa, vakuutti
minulle, että useat heistä vaan elättivät kokonaisia laumoja mokomia
pesiintyneitä kotureita (loisia), jotka katsoivat olevansa oikeutetut
maksuttomaan asuntoon ja elatukseen maa-omaisuudella, koska asianlaita
oli ollut useissa sukupolvissa sama heidän esi-isillään.
Kreivin perhekunnallinen juhlallisuus keskeytti tavallista hiljaista
elantoa Alhambrassa; musiiki ja iloisuus kaikui sen muuten niin
hiljaisissa saleissa; vieraita puheli ja huvitteli kaltereissa ja
puutarhoissa, ja toimekkaita palvelijoita kaupungista juoksenteli pihan
poikki, kantaen isoja vateja noista vanhoista köökeistä, joissa taas
kokkia ja piikoja hääläsi ja valkeita liemusi.
Juhlapidot, sillä täydellinen Hispanialainen päivällisatria on
juhlapidot, annettiin ihanassa Maurilaisessa _La Sala de las dos
Hermanas_ (molempain sisarien sali) nimisessä salissa; pöytä notkui
ruokain paljoudesta ja iloinen seurallisuus vallitsi atrialla; sillä
vaikka Hispanialaiset tavallisesti ovat kohtuullinen kansa, he kuitenkin
pidoissa ovat oikeita syömäriä. Minua erittäin miellytti se seikka, että
sain käydä osalliseksi atriaan, jonka Alhambran kuninkaallisissa
saleissa antoi sen miehen jälkeinen, joka oli yksi sen mainioimpia
valloittajia; sillä kunnian-arvoisa kreivi juonsi syntynsä suoraan
alenevaa polvea myöten tuosta "suuresta sotapäälliköstä," kuuluisasta
Gonsalvo de Cordovasta, jonka miekkaa hän tallehtii palatsinsa
arkistoissa Cordovassa.
Atrian päätyttyä lähti seura Lähettien saliin. Täällä vaikutti itsekukin
yleiseksi hupaisuudeksi näyttämällä jotain taitolahjaansa: siellä
laulettiin, puhuttiin, juteltiin kummallisia satuja, tahi tanssittiin
kitarrin, tämän Hispanialaisen ilon yleisesti käytetyn taikakalun
mukaan.
Koko seuran henkenä ja elämänä oli kuitenkin pieni, runsaasti
lahjoitettu Carmen. Hän otti erään osan suorittaakseen jonkun
Hispanialaisen ilvenäytelmän kahdessa tahi kolmessa kohtauksessa, ja
osoitti enempää kuin tavallista näytelmätaitoa; hän osotteli
kansan-mieleisiä Italialaisia naislaulajia, merkillisellä ja
harvinaisella menestyksellä ja tavattoman ihanalla äänellä; hän matki
Mustalaisten ja tienoossa asuvan maaseudun kansan kielimurteita, tanssia
ja ballaadeja, ja toimitti nämät kaikki keveydellä ja luontevuudella,
hemmellä ja sattuvaisuudella, jotka olivat kokonansa lumoavaiset.