hänen sohvilla lepäävät sisarensa olivat siestassaan eli
paivällis-unessaan. Hänen huomioonsa oli pystynyt eräs vene, jota
soudettiin pitkin rantaa, mutta määräisillä vedoilla. Sen lähemmä
tultua, näki hän sen olevan aseellisia miehiä täynnä. Vene laski
ankkuriin tornin juurelle; joukko Maurilaisia sotamiehiä nousi maalle,
tuolle kapealle rannalle, tuoden muassaan useampia kristityitä vankia.
Utelias Zorayda herätti sisarensa, ja kaikki kolme tirkistelivät
varovasti tiheiden varjostimien valitse, jotka kaihtivat heitä tulijain
silmiltä. Vankein joukossa oli kolme hispanialaista ritaria komeissa
puvuissa. He olivat nuoruuden kukoistuksessa ja jalon näköiset, ja ylevä
ryhti heidän käytöksessään, vaikka olivat kahleissa ja vihollistensa
vallassa, osoitti uljasta sielua. Prinsessat katselivat heitä säälivin
ja sykkivin sydämin. Koska heitä tässä linnassa oli pidetty palvelevain
naisorjain joukkoon suljettuina, ja ketään muita miehellisestä
sukupuolesta näkemättä, kuin mustia orjia ja raakoja kalastajia
rannalla, niin eipä ollut kumma että, kun he näkivät kolme ritaria
nuoruuden ja miehuullisen kauneuden kukoistuksessa, tämä vaikutti heissä
ankaran mielenkuohun.
"Onko koskaan jalompi olento tallannut maata, kuin tuo punapukuinen
ritari on?" huudahti Zayda, vanhin sisarista. "Katsokaapa kuinka
uljaasti hän liikkuu, juurikuin kaikki hänen ympärillään olisivat
orjia!"
"Entäs tuo keltapukuinen!" huudahti Zorayda. "Mikä iha! mikä sievyys!
mikä ylevyys!"
Hellä Zorahayda ei virkkanut mitään, mutta salaa hän katsoi
vihriäpukuisen etevimmäksi.
Prinsessat viipyivät akkunoissa, kunnes vangit olivat menneet heidän
näkyvistään; sitten vetivät he syviä huokauksia, katsoivat toisiinsa
vähän aikaa ja istuivat, aateksivaisina ja surullisina, sohvilleen.
Viekas Kadiga tapasi heidät tässä tilassa, he kertoivat hänelle mitä
olivat nähneet, ja yksin tuon vanhan apunaisenkin sydän lämpeni.
"Nuorukais-raukkoja!" huudahti hän, "lyön veikan, että heidän
vankiutensa saattaa monen kauniin ja ylhäisen naisen sydämen pakahtumaan
heidän isänmaassansa! Ah lapsukaiseni! Tuskin saatatte ajatellakaan
minkäkaltaista elämätä nuot ritarit elävät heidän omassa maassansa.
Kuinka komeita ne keihäispelit ovat! Mikä viehtymys naisiin! Kuinka
helliä puheita, kuinka ihanoita serenaateja!"
Zaydan uteliaisuus tuli nyt oikein kiihkeäksi, hän oli kyselemään
kyllästymätön ja houkutteli vanhalta apunaiselta mitä viehättävimpiä
selityksiä tämän nuoruuden seikoista ja syntymämaasta. Kaunis Zorayda
nousi istumasta ja katseli ylpeästi kuvaansa peilissä, kun
Hispanialaisten naisten kauneus ja hempeys tuli puheeksi, jota vastoin
Zorahayda hillitsi nousevaa huokausta, kun selitettiin serenaateja
kuutamessa.
Joka päivä kyseli utelias Zayda noita samoja asioita, ja joka päivä
jutteli viekas apunainen kertomuksensa uudelleen, joita kaunottaret
kuuntelivat osanottavaisuudella mitä hartahimmalla, vaikka silloin
tällöin huokauksiin puhkeillen. Viekas vanhus alkoi viimein miettiä mitä
vallattomuutta hän oli hankkeille panemassa. Hän oli tottunut
ajattelemaan näitä prinsessoja ainoastaan lapsiksi, mutta ne olivat
huomaamatta vaurastuneet hänen hoidossaan ja esiintyivät nyt kolmena
kukoistavana naima-ikäisenä neitona. Jo on aika, ajatteli palvelija,
että annan kuninkaalle tiedon.
Mohamed Vasenkätinen istui eräänä aamuna sohvallaan muutamassa
viileässä salissa Alhambrassa, kun orja tuli Salobrenna-linnasta,
sanansaattajana viisaalta Kadigalta, joka toivotti hänelle onnea hänen
syntymäpäiväkseen. Orja ojensi samassa kuninkaalle pienoisen sievän
korin, täynnä kukkia, joiden seassa, viini- ja viikunapuun lehtiä
alustana, oli persikka kukkansa kanssa, aprikka untuvineen ja nektariini
suloisen kasteensa kanssa, ja nämät kaikki houkuttelevan kypsyyden
aikaisessa iässä. Kuningas tunsi Itämaisen kukkais- ja hedelmäkielen ja
arvasi hetikohta lahjan tarkoituksen.
"Niin on siis," sanoi hän, "tähtein selittäjäin osoittama vaarallinen
ajankohta tullut; tyttäreni ovat naima-iässä. Mitä pitää minun tehdä? He
ovat kätkössä miesten silmiltä; he ovat viisaan Kadigan katsannossa --
kaikki hyvin hyvästi -- mutta he eivät ole minun omassa hoidossani,
niinkuin tähtein selittäjät sääsivät. Minun täytyy koota heidät siipeini
alle, enkä saa minä luottaa kenenkään toisen valppauteen."
Sitten antoi kuningas käskyn että yksi torni Alhambrassa oli kuntoon
pantava prinsessoja varten, ja lähti henkivartionsa etunenässä
Salobrenna-linnaan, itse omassa korkeassa persoonassaan viedäkseen heitä
heidän uuteen kotiinsa.
Kolmen vuoden paikoille oli kulunut siitä kun Mohamed oli tyttäriään
nähnyt, ja tuskin taisi hän silmiään uskoa nähdessään sen ihmeellisen
muutoksen, mikä tällä lyhyellä ajalla oli heidän näössään tapahtunut.
Tällä ajalla olivat he käyneet tuon ihmeellisen rajalinjan yli
naisellisessa elämässä, joka eroittaa huiman, sivistymättömän ja
ajattelemattoman tytön kukoistavasta, kainosta ja ajattelevaisesta
naisesta. Se on ikäänkuin tulla La Manchan aukeilta, harmailta ja
ikäviltä lakeuksilta Andalusian uhkeihin laksoihin ja kukoistaville
kunnaille.
Zayda oli pitkä ja sirovartinen, ryhti jalo ja silmä läpipystyvä. Hän
astui sisään uljaasti ja luontevasti, teki syvän kumarruksen
Mohamedille, ja kohteli häntä pikemmin kuninkaanansa kuin isänänsä.
Zorayda oli varrelleen kohtalainen, silmä viehättäväinen, käytös
luonteva ja ihana ja kauneus erinomainen, koristeilla mitä kauniimmilla
ylennetty. Hän läheni isäänsä hymysuin, suuteli hänen kättänsä ja
tervehti häntä muutamilla säijejaksoilla eräältä yleisesti mieleiseltä
Arabialaiselta runoilijalta, mikä hyvin kelpasi kuninkaalle. Zorahayda
oli arka ja pelkuri, pienempi sisariaan, ja hänen kauneutensa sitä
hellää ja lauhkeata laatua, joka etsii rakkautta ja suojelusta. Hän ei
ollut niinkuin hänen vanhempi sisarensa vallitsemaan luotu, eikä
niinkuin toinen lumoamaan, vaan oli luontoaan pikemmin määrätty
miehellisen rakkauden rintaan turvaumaan; siihen perehtymään ja siinä
onnellinen olemaan. Hän läheni isäänsä pelvon alaisena, miltei horjuvin
askelin, ja yritti ottamaan hänen kättänsä suudellakseen; mutta kun hän
katsoi isäänsä silmiin ja näki niissä isällisen hymyn heloittavan,
puhkesi hänen luonteensa hellyys ilmi ja hän kävi sylin hänen kaulaansa.
Mohamed Vasenkätinen katseli kukoistavia tyttäriään tunteella, jossa oli
sekä ylpeyttä että hätäisyyttä; sillä iloitessaan heidän kauneudelleen
muisti hän samalla tähtein selittäjäin ennustuksen. "Kolme tytärtä!
kolme tytärtä!" kertoi hän itsekseen, "ja kaikki naima-iässä. Tässä on
houkuttelevia Hesperian hedelmiä, jotka tarvitsevat hirviötä
vartijakseen."
Hän aikoi nyt lähteä paluumatkalleen Granadaan, lähetti sanansaattajia
edeltäkäsin viemään käskyä, että jokaisen piti pysyä poissa siltä tieltä
jota hän aikoi matkustaa, ja että kaikki ovet ja akkunat olivat
suljettavat prinsessain lähetessä. Sitten lähti hän matkaan, mustan,
hirveän-näköisen, loisteisiin sota-asuihin puetun ratsastaja-joukon
saattelemana.
Prinsessat, keveästi verhottuina, ratsastivat kuninkaan rinnalla,
valkoisilla, kauniilla hevosilla, joiden kullalla ommellut samettiset
satulavaipat pitkin maata laahasivat; suitset ja jalustimet olivat
kullasta ja silkkiohjakset koristetut helmillä ja kalliilla kivillä.
Hevosilla oli niinikään pienet hopeakellot, jotka, hevosten verkalleen
liikkuessa, hyvä-äänisesti kilisivät. Onneton se, joka viipyi tiellä,
kuultuaan nämät helisevät kellot! Ratsastajilla oli käsky armotta hakata
hänet maahan.
Lähetessään Granadaa tämä loistoisa kulkue saavutti Xenil-joen rannoilla
vähäisen joukon Maurilaisia sotamiehiä, jotka kuljettivat muutamia
vankeja. Sotamiehet eivät ennättäneet päästä tieltä pois, jonkatähden he
heittäysivät kasvoilleen maahan, käskien vankinsa tehdä samaten. Vankien
joukossa oli juuri nuot kolme ritaria, jotka prinsessat olivat
huvihuoneesta nähneet. Nämät eivät käskyä ymmärtäneet, taikka olivat
liian ylpeät sitä totellakseen, he jäivät seisomaan ja katselivat
tarkasti tuota lähenevää kulkuetta.
Kuningas leimahti vihaan tästä käskyinsä ylenkatseesta. Hän paljasti
miekkansa, ratsasti luoksi ja oli juuri antaa vasenkätisen iskun, joka
ainakin yhdelle ritarille olis tuottanut surman, kun prinsessat tuota
pikaa riennähtivät hänen ympärilleen ja rukoilivat armoa vankeille;
yksin pelkoinen Zorahaydakin unhotti arkuutensa ja käytti kaikkea
sulopuheisuuttaan heidän pelastuksekseen. Mohamed malttoi mielensä, kun
joukon johtaja heittäysi hänen jalkainsa juurelle.
"Älä anna viekoitella sinuas, oi kuningas, tekemään tekoa, josta voisi
syntyä paljo pahennusta valtakunnassasi. Nämät ovat kolme urhoollista
ja jalosukuista Hispanialaista, jotka otettiin vangiksi tappelussa,
jossa ottelivat kuin leijonat, he ovat korkeata sukua ja kykenevät
antamaan sinulle runsaat lunnaat." -- "Hyvä," sanoi kuningas, "minä
säästän heidän henkensä, mutta rankaisen heidän rohkeutensa, -- lähetä
heidät niihin punaisiin torniin, orjina työtä tekemään."
Mohamed teki nyt yhden noita tavallisia vasenkätisiä haira-iskujaan.
Tässä häiriöisessä kohtauksessa olivat prinsessain hunnut heilahtaneet
niskoille, ja heidän heleä kauneutensa paljastunut; ja puhettaan
jatkaessaan oli kuningas antanut tälle kauneudelle aikaa tehdä täyden
vaikutuksensa. Siihen aikaan rakastuivat ihmiset paljoa pikemmin kuin
nyt, jonka näkee kaikista vanhoista kertomuksista; ei siis kumma että
kolmen ritaria sydämet hetikohta voitettiin, olletikin kun kiitollisuus
enensi heidän ihastustaan. Vähän kumma on kuitenkin, vaikka kyllä varma,
ettei yksikään heistä viehtynyt yhteen ja samaan prinsessaan, vaan kukin
rakasti omaansa. Prinsessat puoleltaan olivat enemmin kuin koskaan ennen
ihastuksissaan vankien ylevään käytökseen, ja kätkivät sydämeensä kaikki
mitä olivat kuulleet heidän urhoollisuudestaan ja ylhäisestä synnystään.
Matkue jatkoi kulkuaan; nuot kolme prinsessaa ratsastivat aateksivaisina
kelloilla huolitelluilla jalkojillaan, luoden silloin tällöin salaisen
silmäyksen taaksensa noihin kristittyihin vankeihin, joita kuljetettiin
heille määrättyyn vankihuoneesen punaisissa torneissa.
Prinsessoille valittu asunto oli loistoista minkä voi mieleen kuvailla.
Se oli eräässä tornissa kappaleen matkaa Alhambran suuresta linnasta,
vaikka oli saman suuren muurin sisällä, joka ympäröitsi koko kukkulaa.
Sen toinen puoli antoi linnaan päin, ja tällä puolen, sen juurella, oli
vähäinen, harvinaisilla kukilla koristettu puutarha. Toiselta puolen
näkyi syvä notko, joka eroitti Alhambran tilukset Generalifen
tiluksista. Tornin sisäpuoli oli jaettu pieniksi ihanoiksi, keveään
Arabialaiseen laatuun somasti koristetuiksi kamareiksi, jotka
ympäröitsivät korkeata salia, jonka kupulaki ylettyi liki
tornin huippua. Salin seinät ja laudoitus olivat kaunistetut
lehdityskuvauksilla ja koholeikkauksilla, joissa kultaa ja hohtavia
värejä välkkyi. Keskellä lattiata oli suihkukaivo alabasterista,
ympäröitty lemuavilla pensailla ja kukilla, ja vettä suihkuttava, joka
vesi viilistytti koko rakennuksen, levittäen suloista lorinata
ympärinsä. Seinillä rippui yleensä kulta- ja hopealankaisia
linnunhäkkiä, laululintuineen, jotka välkkyivät lukemattomilla väreillä
ja pitivät viserrystä mitä suloisinta.
Puheena oli käynyt että prinsessat, ollessaan Salobrenna-linnassa,
olivat olleet erinomaisen ilomielisiä, kuningas oli sentähden luullut
heidän kokonansa ihastuvan Alhambraan. Hänen hämmästyksekseen alkoivat
he murehtia ja käydä alakuloisiksi ja tyytymättömiksi kaikkeen mitä
heidän ympärillään oli. Kukat eivät haisseet heille hyvältä, satakielen
laulu häiritsi heiltä yölevon, ja alabasterilähteen iäinen lorina ja
loiskina aamusta iltaan ja illasta aamuun tuskastutti heidät kokonansa.
Kuningas, joka oli kärty- ja kiivasluontoinen, otti ensin tämän kovin
pahaksensa; mutta hän huomasi tytärten nyt tulleen siihen ikään, jolloin
naisen sielu lähtee ylemmä lentämään ja jolloin hänen toivomustensa ala
avartuu. "He eivät ole enää lapsia," sanoi hän itsekseen, "he ovat
vaurastuneet ja tarvitsevat esineitä, jotka heitä miellyttävät." Hän
lähetti nyt käskemään luoksensa kaikki räätälit, juveelisepät, ja
kulta- ja hopeasepät Granadan Zacatinista, ja prinsessoille annettiin
ylenmäärin silkkisiä, kultavaatteisia ja prokaattisia leninkejä,
kasmiri-saaleja, helmi- ja timanttikaularihmoja, sormuksia,
rannerenkaita, ja muita kalliita kaluja jos minkälaisia.
Ei mistään apua; prinsessat, vaikka kaikella tällä koreudella
ympäröityt, pysyivät yhä kalpeina ja kuihtuvina, ollen kuin kolme samaan
varteen lakastunutta ruusunuppusta. Kuningas ei tiennyt miten
menettelisi. Hänellä oli tavallisesti kiitettävä luottamus
päättämyskykyynsä, eikä ottanut hän koskaan neuvoa toiselta. "Mutta
kolmen naimaikäisen tyttären oikut ja päähänpistot," sanoi hän, "antavat
kyllä viisaimmallekin miehelle miettimistä." Tämän tähden otti hän nyt
ensi kerran eläissään neuvoa toiselta.
Se, jolta hän sitä pyysi, oli tuo kokenut kaitsija-nainen.
"Kadiga," sanoi kuningas, "minä tiedän sinun olevan viisaimpia naisia
koko maailmassa, samoin kuin luotettavimpiakin; näistä syistä olen aina
tähän asti antanut sinun olla tytärteni likeisin kaitsija. Isä ei saata
olla kyllin varuisa, semmoista luottamusta antaessaan. Sentähden tahdon
että otat selvän tuosta salaisesta taudista, joka prinsessoja vaivaa, ja
keksit keinoja, millä he jälleen saadaan terveiksi ja iloisiksi."
Kadiga lupasi ehdottoman kuuliaisuuden. Hän tiesikin prinsessaan taudin
paremmin kuin he itse tiesivät. Kuitenkin pysyi hän heidän kanssansa
torniin sulkeutuneena ja koki heidän huomaamattaan luikkia heidän
luottamukseensa.
"Lapsukaiseni, miksi olette noin surulliset ja alakuloiset näin
kauniilla paikalla, jossa teillä on kaikkea mitä sydämenne voi halata?"
Prinsessat katsoa, tuijottivat kamarin seinille, mitään ajattelematta,
ja huokasivat.
"Mitä enempää soisitte teillenne? Hankinko teille sen ihmeellisen
papukaijan, joka puhun kaikkia kieliä ja on Granadan paras huvitus?"
"Mahdotonta!" huudahti Zayda prinsessa; "ilkeä kirkuja, joka loruaa
muutamia sanoja ilman mitään järjestystä; houru mokomaa otusta
suvaitsee."
"Panenko noutamaan marakattia Gibraltarin kalliolta, että se teitä
ilveillään huvittaisi?"
"Marakattia! hyi!" huusi Zorayda; "tuota ihmisten iljettävää
osottelijata; minä vihaan mokomia eläimiä."
"Mitä sanotte kuuluisasta mustasta laulajasta Kasemista, joka on
Marokkon kuninkaallisesta vaimolasta? Hänellä kuuluu olevan ääni kaunis
kuin naisella."
"Minua alkaa peloittaa heti kun näen noita mustia orjia," sanoi sievä
Zorahayda; "ilmankin olen kadottanut kaiken halun musiikiin."
"Ah lapsukaiseni, niin et sanoisi," vastasi viekas vanhus, "jos olisit
kuullut sen musiikin jonka minä kuolin eilen-illalla niiltä kolmelta
Hispanialaiselta ritarilta, jotka matkallamme kohtasimme. Mutta Jumalan
nimessä, lapset, miksi noin punastutte ja näytätte noin hätäisiltä?"
"Ei se ole mitään, Kadigaseni, kerro, kerro vaan."
"No niin; kun minä eilen-illalla kuljin punaisten tornien sivuitse, näin
minä noiden kolmen ritarin levähtävän päivän töistä. Yksi soitti
kitarria -- niin ihanasti! ja ne toiset kaksi lauloivat vuorottain, ja
niin kauniisti, että vartijat seisoivat kuin kuvapatsaat eli tenhotut
ihmiset. Allah minulle anteeksi suokoon! En tainnut muuta kuin tulla
liikutetuksi kuullessani noita lauluja syntymäseudultani. Entäs -- nähdä
kolme niin nuorta kaunista miestä kahleissa ja orjuudessa!"
Tässä helläluonteinen vanhus ei voinut pidättää kyyneliään.
"Kenties saattaisit sinä, Kadigaseni, laittaa niin että saisimme nähdä
ne ritarit," sanoi Zayda.
"Minäkin ajattelen," sanoi Zorayda, "että hiukkanen musiikia olis oikein
virkistäväistä."
Arka Zorahayda ei sanonut mitään, vaan kävi syliksi Kadigan kaulaan.
"Allah minua varjelkoon!" huudahti kavala ämmä; "mitä sanotte, lapset?
Isänne hetikohta tapattais meidät, jos semmoista kuulisi. Arvattavasti
ovat nämät ritarit hyvästi kasvatettuja ja ylevämielisiä nuorukaisia;
mutta mitäpä siitä? He ovat teidän uskonne vihollisia ja te ette saa
heitä kauhistumatta ajatellakaan."
Naisella, olletikin naimaiällä olevalla, on luja tahto ja ihmeteltävä
rohkeus, joka ei peljästy vaaroista eikä kielloista. Prinsessat
riensivät vanhan kaitsijanaisen ympärille, suutelivat ja hyväilivät
häntä, sanoen kiellon saattavan heidän sydämensä pakahtumaan.
Mitä oli naisen tehtävä? Epäilemättäkin oli hän viekkahin nainen koko
maailmassa ja kuninkaan uskollisimpia palvelijoita, mutta hirvesikö hän
muutamain kitarrin näppäysten tähden nähdä kolmen ihanan prinsessan
sydämen pakahtuvan? Ilmankin, vaikka hän niin kauan oli ollut
Maurilaisten tykönä ja, uskollisena palvelijana, samoin kun hänen
emäntänsäkin oli muuttanut uskontonsa, hän toki oli Hispanialainen
syntyjään ja ikävöitsi kristin-uskoa sydämessään. Niinpä rupesi hän nyt
miettimään miten hänen sopisi täyttää prinsessain pyyntö.
Nuot kristityt vangit, noissa punaisissa torneissa, olivat erään
pitkäpartaisen, hartiokkaan uskonhylkääjän vartioittavina, jonka nimi
oli Hussein Baba, ja jota sanottiin kovin rahan-ahneeksi. Nainen meni
salaa tämän luoksi, laski ison kultarahan hänen käteensä ja sanoi:
"Hussein Baba, ne kolme prinsessaa, jotka ovat torniin suljetut ja
valitettavasti ilman minkäänlaisia huvituksia, ovat kuulleet puhuttavan
niiden kolmen Hispanialaisen ritarin soitannollisesta taidosta ja
haluavat suuresti saadakseen kuulla heidän taitoansa. Olen vakuutettu
että sinulla on kovin hellä sydän taitaakses kieltää tätä viatonta
huvitusta."
"Mitä? Ettäkö minun pääni istuis irvistelemässä oman tornini portin
päällä? Sillä se olisi palkkani, jos kuningas sais tietää.
"Siitä ei mitään vaaraa; sinä saatat laittaa niin että prinsessain halu
täytetään, ja ettei heidän isänsä kumminkaan saa siitä vähintäkään
vihiä. Sinä tiedät sen syvän notkon ulkopuolella muuria, joka on heti
tornin alapuolella. Anna niiden kolmen kristityn vangin tehdä siellä
työtä ja jouto-aikoinaan soitella ja laulaa, niinkuin omiksi huvikseen.
Sillä tavoin saavat prinsessat akkunoistaan kuulla heitä, ja sinä saat
olla vakuutettu että tulet kunniallisesti palkituksi mieluisuudestasi."
Lopetettuaan puheensa likisti vanhus hellästi uskonkieltäjän kättä,
jättäen siihen vielä yhden kultarahan.
Hänen kaunopuheisuutensa oli vastustamaton. Päivällä sen jälkeen vietiin
ne kolme ritaria laksoon työtä tekemään. Puolenpäivän helteen aikana,
kun heidän kumppanissa nukkuivat varjossa ja vahti nuokkui paikallaan,
istuivat he nurmikkoon tornin juurelle ja lauloivat erään Hispanialaisen
laulun, kitarrilla säistäen.
Notko oli syvä ja torni korkea, mutta heidän äänensä kuuluivat selvästi
puolenpäivän ajan hiljaisuudessa. Prinsessat kuuntelivat balkongilla; he
olivat oppineet Hispanian kieltä tuolta vanhalta naiselta ja laulun
suloisuus ja hellämielisyys liikutti heitä. Mutta viekas Kadiga sitä
vastoin vihastui hirmuisesti. "Allah meitä varjelkoon!" huusi hän, "he
laulavat teille rakkauden-laulua. Onko mokomaa rohkeutta kuultu? Minä
riennän orjain päällysmiehen luoksi, ja toimitan niin että saavat aika
selkäsaunan."
"Mitä! antaako noin kauniille ritareille selkäsauna, sen tähden että
noin ihanasti laulavat!" Kolmea kaunista prinsessaa kauhistutti
ajatellakin semmoista. Vastoin kaikkea siveellistä närkästystään, oli
vanhus luonnolleen sovinnollinen ja helposti lepytetty. Ilmankin näytti
musiiki tekevän hyvän vaikutuksen hänen nuoriin emäntiinsä. Kukoistava
punoitus oli jo noussut näiden kasvoihin, ja heidän silmänsä alkoivat
kiilua. Vanhus ei siis enää väittänyt mitään ritarien rakkaudenlaulua
vastaan.
Sen loputtua pysyivät prinsessat vähän aikaa ääneti; sitten otti Zorayda
kantelen ja lauloi suloisella, vaikka heikolla ja vapisevalla äänellä,
vähäisen Arabialaisen laulun, jonka jälkisäije oli: "Ruusu piilee
lehtien seassa, mutta kuuntelee mielellään satakielen laulua."
Tästä hetkestä aikain tekivät ritarit melkein joka päivä työtä laksossa.
Varuisasta Hussein Babasta tuli yhä taipuvaisempi ja päivä päivältä
halukkaampi nukkumaan paikallansa. Välistä pidettiin kanssapuhetta
lauluilla ja romansseilla, jotka tavallaan vastasivat toisiinsa,
lausumalla molempain puolten helliä tunteita. Vähitellen ilmausivat
prinsessat balkongille, kun taisivat sen tehdä vahtien näkemättä. Myös
puhelivat he ritarien kanssa kukkasten kautta, joiden kuvakieli
molemmin puolin tunnettiin: vaikeudet näissä ilmoituksissa lisäsivät
niiden suloa ja vahvistivat tätä näin kummallisella tavalla syntynyttä
viehtymystä; sillä rakkaus haluaa taistella vastusten kanssa ja menestyy
paraiten kehnoimmassa maanlaadussa.
Muutos, joka näistä salaisista kanssapuheista seurasi prinsessaan näössä
ja mieli-alassa, hämmästytti ja ilahutti suuresti vasenkätistä
kuningasta; mutta ei kukaan enemmin suurennellut siitä kun viisas
Kadiga, joka piti sen oman viisaan hankkeensa seurauksena.
Jo viimein keskeytyi tämä lennätin-sananvaihto; moneksi päiväksi ritarit
herkesivät näkymästä laksossa. Kauniit prinsessat katselivat turhaan
akkunan kautta. Turhaan ojensivat he joutsenen-valkoisia kaulojaan
balkongin yli; turhaan lauloivat he, kuin pyydetyt satakielet
häkeissään: ei vilahustakaan näkynyt heidän kristityistä rakastajistaan;
ei ainoakaan sävel vastannut laksosta. Viekas Kadiga meni hankkimaan
tietoja, ja palasi levottoman näköisenä. "Ah, lapsi kultani," huusi hän,
"kylläpä näin mitä tästä kaikesta oli seuraava, mutta pitihän teidän
saada tahtonne täytetyksi; nyt saatte ripustaa kantelenne pajuihin.
Sukulaiset ovat nyt lunastaneet ne Hispanialaiset ritarit, ne ovat nyt
Granadassa ja hankkiutuvat lähtemään isänmaahansa."
Kauniit prinsessat tulivat tästä sanomasta kovin toivottomiksi. Zaydaa
harmitti tämä heille osoitettu ylenkatse, kun he näin jätettiin
jäähyvästiäkään sanomatta, Zorayda väänteli käsiään ja itki, katsoi
peiliin, pyyhki kyynelensä ja itki jälleen. Armas Zorahayda kallistui
balkongin yli ja itki hiljaisuudessa, ja hänen kyynelensä vuosivat
kukkasille nurmikossa, jossa uskottomat ritarit niin usein olivat
istuneet.
Viisas Kadiga teki kaikkea mitä taisi lieventääkseen heidän suruansa.
"Malttakaa mielenne, lapsukaiset," sanoi hän, "tämä ei ole mitään, kun
siihen totutte. Se on maailman tavallista menoa. Ah! kun tulette niin
vanhaksi kuin minä olen, te opitte oikein arvaamaan nuot miehet. Minä
lyön veikan, että noilla ritareilla on kullakin heidän lemmetyisensä
Cordovan tahi Sevillan kaunottarissa, ja että he kohta laulavat
serenaateja heidän balkongeinsa alla, eivätkä enää ajattelekaan
Maurilaisia kaunottaria Alhambrassa. Malttakaa siis mielenne, lapsi
kullat, ja kiskokaa heidät pois sydämistänne."
Kavalan Kadigan lohdutukset lisäsivät vaan kolmen prinsessan surua, ja
he olivat kaksi päivää perin lohduttomina. Kolmantena aamuna tuli ämmä
heidän kamariinsa, kokonansa vihoissaan.
"Kuka olis uskonut noin paljon hävyttömyyttä löytyvän ihmisissä," huusi
hän, tavattuaan sanoja vihallensa; "mutta syystäpä olenkin tullut
rangaistuksi tästä petoksesta hyvää isäänne kohtaan. Älkää koskaan enää
puhuko minulle noista Hispanialaisista ritareistanne."
"No nyt, mitä on siis tapahtunut, Kadigaseni?" huudahtivat prinsessat,
kiinteässä odotuksessa ja levottomuudessa.
"Mitäkö on tapahtunut? -- Kavallus on tapahtunut, eli, mikä on melkein
yhtä halpamaista, minulle on ehdotettu kavallusta, minulle,
uskollisimmalle alamaiselle, luotettavimmalle kaikista kaitsijanaisista!
Niin, lapsukaiseni, ne Hispanialaiset ritarit ovat rohenneet ehdottaa
minulle, että houkuttelisin teidät karkaamaan heidän kanssansa Cordovaan
ja rupeamaan heidän vaimoiksensa."