taruihin ja salaisuuksiin tutustuneen, ja kerroin hänelle mitä minulle
oli tapahtunut. Tämä, sanoi hän, on se laajalta kuuluisa Iremin
puutarha, yksi erämaan ihmeitä. Se tulee vaan muutamina aikoina näkyviin
jollekulle matkustajalle, niinkuin nyt on sinulle tullut, ilahuttaa
häntä torneillaan, hovilinnoillaan ja muureillaan, joiden yli rehevät
hedelmäpuut ojentavat oksiansa, mutta katoaa sitten eikä jätä muuta kuin
aution erämaan jälkeensä. Ja tämä on sen historia. Muinaisina aikoina,
kun Addilaiset asuivat tässä maassa, perusti kuningas Sheddad, Adin
poika, Noakin pojanpojan poika, täällä loistavan kaupungin. Kun hän sen
valmiiksi saatuaan näki sen suuruuden, paisui hänen sydämensä kopeudesta
ja röyhkeydestä, ja hän päätti rakentaa hovilinnan, jonka piti kilpailla
kaiken kanssa, mitä koraanissa kerrotaan taivaallisesta paratiisista.
Mutta taivaan kirous kohtasi häntä, hänen ylläisyytensä tähden. Hän ja
hänen alamaisensa pyyhkäistiin pois maan päältä, ja hänen komea
kaupunkinsa, palatsinsa ja puutarhansa pantiin iäisiin tenhoksiin, jotka
kätkevät sen ihmisten silmiltä, paitse että ne näkyvät muutamina
väli-aikoina, jos ihminen alati muistaa syntinsä."
"Tämä kertomus, oi kuningas, ja ihmeet, jotka näin, eivät koskaan
haihtuneet muistostani, ja useita vuosia sen jälkeen, käytyäni Egyptissä
ja saatuani viisaan Salomon tietorikkaan kirjan, päätin minä jälleen
käydä Iremin puutarhassa. Minä teinkin niin, ja huomasin sen ilmestyvän
näkööni. Minä otin Sheddadin hovilinnan haltuuni ja vietin useita päiviä
hänen taivaallisen jälkeen mukaillussa paratiisissaan. Palatsia
vartioitsevat henget tottelivat minun taikavoimaani ja ilmoittivat
minulle sen taikauksen, jolla koko puutarha saatettiin näkyviin ja
joilla se jälleen tehtiin näkymättömäksi. Semmoisen palatsin ja
semmoisen puutarhan saatan minä sinulle tehdä, oi kuningas, saatanpa
tehdä sinullekin, tälle vuorelle, kaupunkisi päälle. Enkö tiedä kaikkia
salaisia noitasanoja, ja eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas
kirja?"
"Oi Abu Ajeebin viisas poika!" huudahti Aben Habuz, kiihkeästä halusta
vapisten, "totisesti olet sinä matkustaja ja olet nähnyt ja oppinut
kummallisia asioita! Rakenna minulle semmoinen hovilinna, ja vaadi
palkinnokseksi vaikka puolet kuningaskunnastani."
"Ah!" vastasi Ibrahim, "sinä tiedät että olen vanha mies ja tietoviisas,
ja helposti tyydytetty; kaikki palkinto, minkä vaadin, on ensimmäinen
juhta, kuormansa kanssa, joka tulee hovilinnan tenhotun portin kautta."
Kuningas myöntyi ilolla näin kohtalaiseen vaatimukseen, ja tähtein
selittäjä aloitti työnsä. Kukkulan huipulle, heti maan-alaisen
erakkolansa yläpuolelle, rakennutti hän suuren porttikäytävän, joka vei
varustetun tornin keskitse.
Ulkopuolella oli porttikäytävä eli ulkopuolinen porstua, korkealla
kaarella varustettu, ja kaaressa vankat ovet. Portin loppukiveen koversi
tähtein selittäjä omalla kädellään ison avaimen; ja porstuan
ulkopuolisen kaaren loppukiveen, joka kaari oli portin kaarta korkeampi,
piirti hän mahdottoman suuren käden. Nämät olivat tehokkaat taikakalut,
joihin hän luki useita loihteita oudolla kielellä.
Kun tämä porttikäytävä oli valmiina, sulkeusi hän kahdeksi päiväksi
saliinsa, salaisiin noituuksiin; kolmantena päivänä meni hän kukkulalle
ja vietti koko päivän sen huipulla. Hiljan yöllä tuli hän alas ja meni
Aben Habuzin eteen. "Jo vihdoin," sanoi hän, "on työni täytettynä.
Kukkulan huipulla seiso palatsi mitä ihanimpia, joita ihmisen pää on
voinut keksiä tahi miehen sydän haluta. Se sisältää komeita saleja ja
kaltereja, ihania puutarhoja, jäähdyttäviä suihkukaivoja ja lemuavia
kylpylaitoksia; sanalla sanoen, koko vuori on paratiisiksi muutettu.
Niinkuin Iremin puutarha se on suojeltu voimakkaalla tenhouksella, joka
kätkee sen kuolevaisten silmiltä ja tiedustukselta, mutta ei niiltä,
joilla sen taikakaluin salaisuudet ovat."
"Hyvä!" huudahti Aben Habuz iloisena, "huomen aamulla, päivän ensi
koitolla, menemme sitä katsomaan." Onnellinen kuningas ei juuri paljon
nukkunut sinä yönä. Tuskin olivat auringon säteet alkaneet kiilua Sierra
Nevadan lumipeittoisella kukkulalla, kun hän istui oriinsa selkään ja,
otettuaan mukaansa ainoastaan muutamia valiopalvelijoita, ratsasti
jyrkkää ja kapeata polkua kukkulalle. Hänen vierellään, valkoisella
hevosella, ratsasti Götiläinen prinsessa, välkkyvillä hohtokivillä
peitetyssä puvussa, ja hänen hopealyyrynsä rippui kaulaan käärityissä
kultaketjuissa. Tähtein selittäjä astui kuninkaan vasemmalla puolella,
nojaten hieroglyfilliseen sauvaansa, sillä hänen tapansa ei ollut
ratsastaa.
Aben Habuz odotti saavansa nähdä palatsin kiiltelevän tornin ja sen
puutarhain penkereiden ulottuvan pitkin kukkulaa, mutta ei mitään näistä
voinut hän vielä keksiä. "Se on salaisuus ja palatsin suojelusvahti,"
sanoi tähtein selittäjä, "ettei mitään näy ennenkuin on käyty palatsin
tenhotun portin kautta sisään ja katseltu palatsia."
Heidän lähetessään porttikäytävätä, seisahtui tähtein selittäjä ja
osotti kuninkaalle tuota kummallista kättä ja avainta, jotka olivat
porttiin ja kaareen koverretut. "Nämät," sanoi hän, "ovat ne taikakalut,
jotka vartioivat tämän paratiisin porttia. Ennenkuin tämä käsi ylettyy
avainta ottamaan, ei mikään inhimillinen voima eikä taika voi mitään
vuoren vallitsijaa vastaan."
Sillä aikaa kun Aben Habuz avosuin katsella tuijotti noita salamielisiä
taikakaluja, astui prinsessan hevonen edelleen, vei hänet portista
sisään ja seisahtui keskelle porttiholvia.
"Katsos," huudahti tähtein selittäjä, "tuossa on se minulle luvattu
palkinto, se eläin, joka kuormansa kanssa ensiksi oli tenhotusta
portista sisään astuva."
Aben Habuz naurahti tälle, niinkuin hän luuli, leikilliselle sanalle
tuolta vanhalta mieheltä; mutta kun hän näki vanhuksella olevan toden
tarkoituksen, alkoi hänen harmaa partansa liikkua närkästyksestä.
"Abu Ajeebin poika," sanoi hän kovuudella, "mitä kahda-puheisuutta tämä
on? Sinä tiedät mitä minä lupauksellani tarkoitin: ensimmäistä juhtaa
joka kuormansa kanssa menee tästä portista sisälle. Ota vahvin hevosaasi
tallistani, kuormaa se kalliimmilla kaluilla mitä rahasto-huoneessani
on, ja se kaikki on sinun omasi; mutta älä rohkenekaan ylentää
ajatuksiasi häneen, joka on minun sydämeni ilo."
"Mitäpä minä tavaroista," huudahti tähtein selittäjä ylenkatseellisesti;
"eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja, ja siinä avain maan
salaisiin aarteisin? Prinsessa on laillisesti minun; sinun
kuninkaallinen sanasi on sen panttina; minä vaadin häntä
omaisuutenani."
Prinsessa katseli kopeasti hevosensa seljästä, ja keveä,
ylenkatseellinen hymy liikkui hänen ruusuhuulillaan, kahden harmaaparran
kiistellessä nuoruudesta ja kauneudesta. Kuninkaan viha voitti hänen
viisautensa. "Sinä erämaan halpa poika," huusi hän, "lienet kyllä
monenkin konstin mestari, mutta tunnusta minut herraksesi äläkä rohkene
pilkata kuningastasi."
"Minun herrakseni" matki tähtein selittäjä, "minun kuningastani!
Myyränmättään kuningas vaatii ollakseen valtija sille, jolla on Salomon
taikakalut! Jää hyvästi, Aben Habuz, hallitse vähäistä kuningaskuntaasi
ja huvittele sinuas tässä narrien paratiisissa; mitä minuun tulee, niin
nauran sinulle tietoviisaudellisessa yksinäisyydessäni."
Näin puhein tarttui hän hevosen suitsiin, löi maahan sauvallaan ja
vaipui Götiläisen prinsessan kanssa keskelle porttiholvia. Maa meni
umpeen heidän jälkeensä, eikä näkynyt mitään merkkiä aukosta, jonka
kautta he olivat kadonneet.
Aben Habuz seisoi kotvan aikaa hämmästyksestä äänettömänä. Toinnuttuaan
komensi hän monta tuhatta työmiestä kaivamaan, kuokilla ja lapioilla,
maata, johonka tähtein selittäjä ja prinsessa olivat kadonneet. He
kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan; kukkulan kivikova pohja vastusti
heidän aseitaan, ja jos heidän onnistuikin päästä vähän syvemmälle,
täyttyi reikä jälleen mullalla, niin pian kuin he sen syrjään loivat.
Aben Habuz etsi luolan suuta kukkulan juurella, joka vei tähtein
selittäjän maan-alaiseen palatsiin, mutta sitä ei löydetty mistään.
Missä ennen reikä oli ollut, siinä oli nyt ikivanhan vuoren luja pinta.
Ibrahim Ebn Abu Ajeebin kadottua loppui hänen taikakaluinsa hyvät teot.
Pronssiratsastaja pysyi liikkumatonna, kasvot kukkulaan päin, ja hänen
keihäänsä torkotti siihen paikkaan, mihin tähtein selittäjä oli
kadonnut, ikäänkuin siinä vielä väijyisi Aben Habuzin pahin vihollinen.
Silloin tällöin kanini hiljainen soitanto ja hiljaisia naisäänen
säveliä kukkulan aistista; ja eräs talonpoika kertoi eräänä päivänä
kuninkaalle, että hän yöllä sitä ennen oli löytänyt raon kalliossa,
jonka kautta hän oli ryöminyt sisään ja kurkistellut erääsen
maanalaiseen saliin, jossa tähtein tutkija istui komealla sohvalla,
uinaillen ja päätään nyökytellen prinsessan soittaessa hopealyyryänsä,
joka näytti lumoavasti vaikuttavan hänen aisteihinsa.
Ahen Habuz etsi tuota kallion halkeamaa, mutta se oli jälleen ummessa.
Hän yritti vieläkin kerran luolasta karkoittamaan kilpailijaansa, mutta
kaikki oli turhaa. Käden ja avaimen taikavoima oli liian väkevä
inhimillisen voiman voitettavaksi. Vuoren huippu, jossa luvatun palatsin
ja puutarhan olis pitänyt olla, pysyi kaljuna ja autiona, joko niin että
tämä ylistetty paratiisi taikauksella pidettiin kätkössä inhimillisiltä
silmiltä, taikka vaan oli tähtein selittäjän sepitsemä satu. Maailma
uskoi tätä jälkimäistä, ja muutamain oli tapa kutsua palatsia "Kuninkaan
hullutukseksi," jota vastoin toiset nimittivät sitä "Hullun
paratiisiksi."
Lisäksi Aben Habuzin suruun tekivät hänen naapurinsa, joita hän oli
härsyttänyt ja ylenkatsonut ja niin mukavasti aina voittanut, niin kauan
kun hänellä oli tuo taikainen ratsastaja, joka haaralta paljon
hyökkäyksiä hänen maahansa, kun eivät enää nähneet minkään noitavoiman
häntä suojelevan, ja tämän rauhallisen kuninkaan jäljellä olevat päivät
kuluivat alinomaisissa sodissa ja vastuksissa.
Viimein Aben Habuz kuoli ja haudattiin. Vuosisatoja on siitä kulunut.
Alhambra on rakettu tuolle tapauksista niin rikkaalle vuorelle, ja
toteuttaa osaksi tuota ihanaa satua Iremin puutarhoista. Tuo taiottu
porttikäytävä on vieläkin olemassa, epäilemättä tuon salamielisen käden
ja avaimen suojelemana, ja sitä kutsutaan nyt Oikeuden Portiksi, tätä
linnan suurta porttia. Tämän portin alla istuu, sadun mukaan, tähtein
selittäjä maanalaisessa salissaan, ja nyökyttää sohvalla päätänsä,
prinsessan hopealyyryn häntä uneen tuuditellessa.
Vanhat, portilla vahdissa seisovat invaliitit kuulevat silloin tällöin
näitä ääniä kesä-öinä, ja nukkuvat, niiden unnuttavan voiman voittamina,
paikoillansa. Mikä vielä enempi on, unen voima on niin väkevä tässä
palatsissa, että niitäkin, jotka päivällä ovat vahdissa, tavataan
torkkumassa porttikäytävän kivilavitsoilla, taikka läheisten puiden
alla; niin että tämä vahtipaikka tosiaankin on unnuttavin koko
kristikunnassa. Kaikki nämät seikat, niin sanovat vanhat sadut, tulevat
näin pysymään polvesta polveen. Prinsessa pysyy tähtein selittäjän
vankina, ja pitää häntä taikaisessa horroksessa viimeiseen päivään asti,
jos vaan ei tuo salamielinen käsi tavoita tuota taiottua avainta ja
lakkauta sitä noituusvoimaa, jonka vallassa tämä tenhottu vuori on.
Prinsessain torni.
Eräällä iltakävelyllä muuatta ahdasta, viikuna- ja kranaattipuiden ja
myrttipensaiden varjoamaa notkoa ylöspäin, joka eroittaa linnan tilukset
Generalifen tiluksista, tarkistui huomioni erääsen romantilaisen
näköiseen Maurilaiseen torniin Alhambran ulkomuurilla, joka torni kohosi
paljoa ylemmä puiden latvoja ja oli valaistuna laskevan auringon
punasäteillä. Yksi ainoa akkuna oli notkoon päin, ja katsahtaissani
siihen, tirkisti nuori nainen ulos, jonka pää oli kukkasilla koristettu.
Minä näin selvästi, ettei hän ollut siihen ihmisluokkaan kuuluva, joka
asuu linnan vanhassa tornissa, ja hänen pikainen ja ihana vilahuksensa
paluutti minun muistiini noiden vangittuin kaunotarten selitykset
haltijattarein saduissa. Nämät haaveelliset ajatukset saivat uutta
vauhtia, kun Mateo sanoi minulle, että tämä oli _La Torre de las
Infantas_ eli Prinsessain Torni, joka, tarun mukaan, oli saanut nimensä
siitä, että Maurilaisten kuninkaiden tyttäret olivat siinä asuneet. Minä
olen sittemmin käynyt tässä tornissa. Sitä ei tavallisesti näytetä
muukalaiselle, vaikka se ansaitsee kaikkea mahdollista huomiota, sillä
sen sisustaa sopii, rakennuslaadun kauneuden ja koristeiden sievyyden
suhteen, verrata mihinkä Alhambran osaan hyvänsä. Keskimmäisen salin
loisto, marmorisen suihkukaivonsa kanssa, korkeine holvikaarineen ja
komeasti koristetun kattonsa kanssa, lehdityskuvauksineen ja
stukki-teoksineen noissa pienissä mutta hyvin suhdallisissa kamareissa,
vaikka niitä valitettavasti aika ja huono hoito on vahingoittanut,
kaikki vahvistaa sen tarun totuutta, että se ennen muinoin on ollut
kuninkaallisten kaunotarten asuntona.
Se vanha haltija-ämmä, joka asuu Alhambran portaiden alla ja välistä
käypi Tia Antonian iltaseuroissa, puhuu monta kummallista satua kolmesta
Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin heidän isänsä, eräs julma
kuningas Granadassa, tähän torniin salpasi, ja joilla vaan öisin ajoin
oli lupa ratsastella vuoritienoossa, jossa ei kukaan kuoleman
rangaistuksen uhalla tohtinut heitä kohdata. Heidän nähdään, niin sanoo
ämmä, vieläkin kuudan-öinä ratsastelevan yksinäisillä paikoilla pitkin
vuoren kuvetta, komeasti puetuilla jalkojilla, kalliista kivistä
hohtavina; mutta he katoavat heti kun heitä puhutellaan.
Mutta ennenkuin menen etemmä kertomuksessani näistä prinsessoista,
halunnee lukija saada jotain tietää tämän tornin kauniista
asujattaresta, jolla oli nuot koristetut kiharat ja joka tirkisteli
akkunasta ulos. Minä kuviin että hän joku aika tätä ennen on tullut
naimiseen arvoisan invaliitiajutantin kanssa, joka, vaikka jo jokseenkin
elähtänyt, on rohjennut ottaa nuoren Andalusialaisen utukan
aviopuolekseen. Jospa tämä vanha kunnon soturi olis arvannut
onnellisesti valita ja jospa Prinsessain Torni meidän aikanamme
huomattaisiin turvallisemmaksi asunnoksi naisellisille kaunottarille,
kuin Maurilaisten ajalla, jos saamme uskoa seuraavaa satua.
Satu kolmesta kauniista prinsessasta.
Ennen vanhaan hallitsi Granadassa eräs Maurilainen kuningas, jonka nimi
oli Mohamed, mutta joka alamaisiltaan sai liikanimen _El Haygari_, eli
Vasenkätinen. Muutamat sanovat häntä näin kutsuttaneen sentähden, että
hän todella käyttikin vasenta kättä taitavammasti kuin oikeata; toiset,
että hän aloitti joka asian hullusta päästä, eli toisin sanoen, pilasi
kaikki mitä hän tekemään yritti. Varma on että hänellä, joko kovan onnen
taikka oman taitamattomuuden tähden, oli alinomaisten vastusten kanssa
taistelemista: kolmasti hän valtaistuimeltaan karkoitettiin, ja kertakin
pääsi hän, kalastajaksi pukeuneena, töin tuskin hengissä Afrikaan
pakenemaan. Kuitenkin oli hän yhtä urhoollinen kuin hurjapäinen, ja,
vaikka vasenkätinen, hoiti hän miekkansa niin taitavasti, että
urhoollisuudellaan aina uudelleen kohosi valtaistuimelleen. Mutta sen
sijaan että olis vahingosta viisaaksi tullut, hänestä tuli yhä
jäykkämielisempi ja yksipintaisuudessaan paatuneempi. Ne yleiset
onnettomuudet, jotka hän täten saatti itselleen ja valtakunnalleen,
saavat ne tietää, joilla on halua ruveta tutkimaan Arabialaisia
aikakirjoja Granadasta; tässä sadussa puhutaan vaan hänen kodillisista
asioistaan.
Kun tämä Mohamed eräänä päivänä, hoviherrainsa kanssa, ratsasti
Elvira-vuoren juurta pitkin, kohtasi hän muutamia ratsastajia, jotka
palasivat partioretkeltä kristittyin maasta. Näillä oli muassaan pitkä
jana hevos-aasia, joilla oli kuormana ryöstöksiä ja paljo vankeja
molempaa sukupuolta. Näissä oli eräs kaunis, komeasti puettu tyttö,
joka, itkien istuva ratsailla eikä näyttävä huolivan vierellään
ratsastavan kaitsijanaisen lohduttavista sanoista, erittäinkin käänsi
hänen huomionsa puoleensa.
Kuningas ihastui hänen kauneuteensa ja sai joukon päämieheltä sen
tiedon, että se eli päällikön tytär eräästä rajalinnasta, joka tällä
partioretkellä oli hätäytetty ja ryöstetty. Mohamed vaati tyttöä
kuninkaalliseksi osakseen, ja lähetti hänet haremiinsa (vaimolaansa)
Alhambrassa. Täällä pyydettiin kaikin tavoin huojentaa hänen suruansa,
ja enemmin ja enemmin rakastuva kuningas pyysi häntä kuningattareksensa.
Hispanialainen kaunotar alussa ei suostunut hänen tarjoukseensa --
kuningas oli uskoton eli mahomettilainen -- oli hänen maansa ilmeinen
vihollinen -- ja mikä oli vielä pahempi, hän oli jokseenkin iällinen.
Kuningas, nähdessään kiihkeydestään ei mitään apua olevan, päätti
suosittaa puolelleen sen kaitsijanaisen, joka oli otettu vangiksi
yhdessä tämän Hispanialaisen tytön kanssa. Nainen oli synnylleen
Andalusialainen, jonka kristitty nimi on joutanut unhotuksiin, koska
häntä Maurilaisissa saduissa ei mainita muuten kuin viekkaan Kadigan
nimellä -- ja viekas hän olikin, niinkuin koko hänen historiansa
osoittaa. Tuskin oli Maurilainen kuningas kahden kesken lyhyesti häntä
puhutellut, kun hän jo huomasi kuninkaan syiden tärkeyden ja puolusti
hänen asiaansa nuorelle valtiattarelleen.
"Ohoh!" huudahti nainen, "mitäpä tässä on itkemistä ja ruikuttamista?
Eikö ole parempi olla valtijatar tässä kauniissa linnassa kaikkine
puutarhoineen ja suihkukaivoineen, kuin olla salvattuna isänne vanhassa
rajatornissa? Ja että tuo Mohamed on uskoton, mitä se tekee? Te naitutte
hänelle, ettekä hänen uskonnolleen; ja jos hän on vähän vanha, sitä
pikemmin pääsette leskeksi ja olette omassa vallassanne; muuten olette
hänen vallassaan ja teistä tulee joko kuningatar tahi orja. Kun ollaan
ryövärin käsissä, parempi on myödä kalunsa hyvästä hinnasta, kuin
menettää se ilmeisen väkivallan kautta."
Viekkaan Kadigan syyt voittivat. Hispanialainen kaunotar pyyhki
kyynelensä pois ja rupesi Vasenkätisen puolisoksi; menipä, ainakin näön
vuoksi, kuninkaallisen puolisonsa uskontoonkin, ja hänen viekkaasta
kaitsijastaan tuli heti innollinen Mahomettilainen; juuri silloin tämä
saikin tuon Arabialaisen nimen Kadiga, ja nyt sai hän luvan jäädä
kuningattarensa uskopalvelijaksi.
Tarpeellisen ajan kuluttua tuli Maurilaisesta kuninkaasta kolmen
armahisen, yhtä haavaa syntyneen tyttären ylpeä ja onnellinen isä, hän
olis ehkä suonut niiden olevan kolme poikaa, mutta hän lohdutti mieltään
sillä ajatuksella, että kolme tytärtä yhtä haavaa toki oli jokseenkin
kaunis asia miehelle, joka oli jo jotensakin elähtänyt ja vasenkätinen!
Niinkuin kaikilla Mahomettilaisilla oli tapana, kutsutti hän tähtein
selittäjät tämän onnellisen tapauksen johdosta eteensä. Nämät asettivat
kolmen prinsessan horoskopan (ennustuspeilin) esiin ja pudistivat
päätänsä. "Tyttäret, oi kuningas," he sanoivat, "ovat aina vaarallinen
omaisuus; mutta nämät erittäinkin vaativat sinun valppauttasi, kun ovat
naima-ikään tulleet; ota heidät silloin siipeisi suojaan äläkä usko
heitä kenenkään muun haltuun."
Mohamed Vasenkätinen tunnustettiin hoviherrainsa kesken viisaaksi
mieheksi, ja tottapa hän itsekin luuli hänensä viisaaksi. Tähtein
selittäjäin ennustus ei juuri suuresti häntä huolettanut, sillä hän
luotti sukkeluuteensa, jolla muka luuli voivansa vartioida tyttärensä ja
voittaa sallimuksen.
Nämät kolmoiset olivat kuninkaan viimeinen aviollinen uroteko; hänen
kuningattarensa ei synnyttänyt hänelle useampia lapsia ja kuoli ennen
muutamain vuotten kuluttua, uskoen pienet tyttärensä kuninkaan
rakkaudelle ja viisaan Kadigan uskollisuudelle.
Monta vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin prinsessat ennättivät tuohon
vaaralliseen ajankohtaan -- naima-ikään. "Hyvä on kuitenkin olla ajoissa
varovainen," sanoi viisas kuningas, ja päätti lähettää heidät
kuninkaalliseen Salobrenna linnaan kasvatettaviksi. Tämä oli komea
palatsi vahvassa Maurilaisessa linnassa, erään kukkulan huipulla, josta
näki Keskimerelle. Se oli kuninkaallinen pakopaikka, johonka Maurilaiset
kuninkaat sulkivat semmoisia sukulaisiaan, jotka voivat tulla heidän
vakuudelleen vaarallisiksi, ja jossa he antoivat niiden elää hyvillä
päivillä ja kaikenlaisissa huvituksissa, joiden keskellä ne viettivät
elämänsä hekumallisessa joutilaisuudessa.
Täällä nyt nämät prinsessat elelivät, erillään maailmasta, mutta
huvituksilla ympäröittyinä ja nais-orjain palvelemina, jotka jo ennen
kuultuansakaan pienimmissäkin noutivat heidän mieltänsä. Heillä oli
ihanoita puutarhoja virvoituksekseen, joissa oli yltäkyllin hedelmiä ja
kukkia mitä harvinaisimpia, ja lemuilevia lehtoja ja sulohajuisia
kylpylaitoksia. Kolmelta sivulta näki linnasta erääsen uhkeaan,
kaikenlaisista kukista ja puista loistavaan laksoon, korkeain
Alpuxarra-vuorten keskellä, neljänneltä näki sieltä avaralle,
päivänloistoiselle merelle.
Tässä ihanassa asunnossa, lauhkeassa ilman-alassa ja kirkkaan taivaan
alla, kasvoivat nämät kolme prinsessaa ihmeellisen ihanoiksi; mutta
vaikka kaikki samaan laatuun kasvatettiin, havaittiin heissä kumminkin
jo aikaisin merkkiä suureen erilaisuuteen heidän luonteissaan. Heidän
nimensä olivat Zayda, Zorayda ja Zorahayda, ja sama oli järjestys heidän
iässäkin, sillä heidän syntymisensä väliä oli ollut tasalleen kolme
minuuttia.
Zayda, vanhin tyttö, oli luonnoltaan pelkäämätön ja sisartensa
valtijatar kaikissa, niinkuin hän oli ensiksi maailmaankin tullut. Hän
oli utelias ja tiedonhaluinen, ja tahtoi juurtajaksain tutkia kaikki
asiat.
Zorayda harrasti suuresti kauneutta ja ihanuutta, mikä luultavasti oli
syynä siihen, että hän niin mielellään katseli kuvaansa peilissä tahi
lähteessä, ja rakasti kukkasia, hohtokiviä ja muita sieviä koristeita.
Zorahayda, nuorin, oli lempeä ja arka ja ylen herkkätuntoinen, mikä
näkyi siitä paljoudesta mielikukkasia, lintuja ja eläviä, jotka hän oli
lemmikeikseen valinnut ja joita hän rakasti hellimmästi. Hänenkin
huvituksensa olivat laukeata laatua ja osoittivat aina miettiväistä ja
hurmehtivaista luonnetta. Hän saatti useita tuntia istua balkongilla ja
katsoa, tuijotella tuikkiviin tähtiin kesäisenä yönä tahi silmäillä
kuutamoiselle merelle; ja tämmöisissä tiloissa taisi jonkun kalastajan
rannalta vienosti kuuluva laulu, tahi jonkun Maurilaisen huilun ääni
liukuvassa veneessä, viehättää häntä mitä suloisimmasti. Mutta vähinkin
kapina luonnossa täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja ukkosen
jyrähys voi panna hänet tainnuksiin.
Vuosia kului, onnellisia ja rauhallisia; viisas Kadiga, jolle prinsessat
olivat uskotut, oli velvollisuudessaan uskollinen ja hoiti heitä
väsymättömällä huolella.
Salobrenna-linna oli, niinkuin olemme sanoneet, eräälle kukkulalle meren
rannikolla rakettu. Yksi ulkoisista muureista kulki kukkulan etupuolta
pitkin, kunnes ulottui erääsen kallioon, jonka juurella ranta oli kapea
ja hietainen, jolle laineet loiskivat. Vähäinen Vartijatorni tällä
kalliolla oli huvihuoneeksi laitettuja ristikko-akkunoilla varustettu,
että meren ilma sisään pääsisi. Täällä oli prinsessain tapa kuluttaa
päivän helteistä aikaa.