jolta jokaisessa tähdellisessä asiassa neuvoa kysyttiin. Aben Habuz
kiukkuili kerran naapuriensa vääryydestä, katkerasti valittaen sitä
valppautta, jota hänen täytyi käyttää pitääkseen varansa heidän
hyökkäyksiään vastaan. Hänen lopetettuaan puheensa, oli tähtein
selittäjä vähän aikaa vaiti ja vastasi sitten: "Tiedä, oi kuningas, että
minä Egyptissä ollessani näin suuren ihmeen, jonka eräs pakanallinen
pappi ennen vanhaan oli keksinyt. Eräällä vuorella, Borsan kaupungin
päällä, Niili-virran suuren lakson vierellä, oli oinaan kuva ja tämän
päällä kukon kuva, molemmat malmista valetut ja rautapuikossa ympäri
kääntyvät. Niin pian kun maahankarkaus uhkasi, kääntyi oinas sille
suunnalle, mistä viholliset aikoivat tulla, ja kukko lauloi, täten
saivat kaupungin asukkaat tiedon vaarasta ja tienoosta mistä viholliset
lähenivät, ja taisivat ajoissa pitää varansa."
"Jumala on suuri!" huudahti rauhallinen Aben Habuz; "kuinka kallis
tavara semmoinen oinas olisi, joka voisi pitää nuot vuoret minun
ympärilläni silmällä; entä kukko vielä, joka laulaisi vaaraa hetkellä!
Allah Akbar! (Jumala on suuri!). Kuinka turvallisena minä nukkuisin
hovilinnassani, kun semmoiset vartijat olisivat vuorenhuipulla!"
Tähtein tutkija odotti kunnes kuninkaan into oli asettunut, ja jatkoi:
"Sittenkuin voittoisa Amru oli saattanut Egyptin valloituksen loppuun,
jäin minä maan entisten pappein luoksi, tutkin heidän epäjumalallisen
oppinsa lakia ja juhlamenoja, ja koetin päästä juurtajaksain tuntemaan
ne salaiset tiedot, joista he ovat kuuluisat. Minä istuin eräänä päivänä
Niilin rannalla, puhellen erään vanhan papin kanssa, kun hän osoitti
niitä mahtavia pyramideja, jotka niinkuin vuoret kohoavat läheisestä
erämaasta. 'Kaikki mitä me saatamme sinulle opettaa,' sanoi hän, 'ei ole
mitään sen tiedon suhteen, joka noissa mahtavissa ruhoissa on
kätkettynä. Keskimmäisen pyramidin keskuksessa on hautakammio, jossa sen
ylipapin muumia on, joka oli avullisena tuon hämmästyttävän pylvään
pystyttämisessä; ja yhdessä hänen kanssansa on myöskin eräs ihmeellinen
kirja haudattuna, joka sisältää kaikki loihtutaidon salaisuudet. Tämä
kirja oli annettu Aatamille, hänen langettuansa, ja on polvesta polveen
kulkenut viisaalle Salomolle, ja juuri sen kirjan avulla tämä kuningas
rakensi Jerusalemin temppelin. Kuinka se oli tullut sen käsiin, joka
rakensi pyramidit, sen tietää vaan Hän, jolle ei ole mitään salattua.'
"Kuultuani nämät sanat tältä Egyptiläiseltä papilta, sydämeni alkoi
kiihkeästi haluta tuota kirjaa. Minä taisin avukseni käyttää koko joukon
voitollisia sotijoitamme ja myös suuren joukon syntyperäisiä
Egyptiläisiä, näiden kanssa aloitin minä työn ja tunkeusin pyramidin
ensimmäisen ruhon läpi, siksi kunnes, paljon vaivaa nähtyäni, tapasin
yhden sen sisäisistä ja salaisista käytävistä. Minä seurasin tätä
käytävätä, tulin hirvittävään sokkeloon ja painuin aina pyramidin
sisimpään osaan eli hautakammioon, jossa ylipapin muumia oli maannut
useita miespolvia. Minä mursin muumian ulkopuolisen koteron, levitin sen
monet kääreet ja siteet auki, ja tapasin viimein tuon kalliin kirjan sen
rinnan päällä. Minä kaappasin sen vapisevaan käteeni, hamuilin
pyramidista ulos, ja jätin muumian hiljaiseen ja pimeään hautaansa,
ylösnousemista ja tuomion viimeistä päivää odottamaan."
"Sinä Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Abuz, "sinä olet merkillinen
matkustaja ja sinä olet nähnyt kummallisia asioita; mutta mitä hyvää on
minulla pyramidin salaisuudesta ja tuosta viisaan Salomon tietorikkaasta
kirjasta?"
"Siitä voi olla sinulle paljo hyvää, oi kuningas! Sen kirjan lukemisesta
olen minä oppinut kaikki loihtukonstit, ja minä voin komentaa henkiä
avukseni aietteni toimeenpanemisessa. Borsan kaupungin taikakalun
salaisuus on siten tullut minun tietooni, ja semmoisen taikakalun saatan
minä tehdä, saatanpa tehdä tehokkaammankin."
"Oi viisas Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Habuz, "parempi olis
semmoinen taikakalu kuin kaikki vartijatornit kukkuloilla ja vahtimiehet
rajoilla. Anna minulle semmoinen suojelusvartija, niin minun
rahastohuoneeni rikkaudet ovat käytettävinäsi."
Tähtein selittäjä kävi hetikohta työtään toimeenpanemaan, täyttääksensä
kuninkaan tahtoa. Hän rakennutti ison tornin sen kuninkaallisen
hovilinnan päälle, joka seisoi Albaycian kukkulan huipulla. Torni
rakettiin kivistä, jotka tuotiin Egyptistä, ja otettiin, puheiden
mukaan, eräästä pyramidista. Tornin yläosassa oli ymmyrkäinen sali,
jonka akkunat olivat kaikille ilmansuunnilla, ja joka akkunan edessä oli
pöytä, jolle, samoin kuin sakkilaudalle, oli sotajoukko jalka- ja
hevosväkeä asetettuna, sen kuninkaan kuva niinikään, joka vallitsi siinä
tienoossa, johonka päin akkuna oli, kaikkityyni puusta tehtyä. Jokaiseen
pöytään kuului vähäinen, hiusneulan paksuinen keihäs, johonka muutamia
kaldealaisia kirjaimia oli piirretty. Salia pidettiin aina suljettuna;
ovi oli malmista ja isolla teräslukolla varustettu, jonka avainta
kuningas piti tallessaan.
Tornin huipulla oli pronssista tehty Maurilaisen ratsastajan kuva, rauta
puikossa, kilpi toisella käsivarrella ja keihäs pystyssä. Tämä
ratsastaja piti kasvojaan kaupunkiin päin, ikäänkuin vartioidakseen
sitä; mutta jos joku vihollinen läheni, kääntyi kuva sille suunnalle,
ojentaen keihästä ikäänkuin tapellaksensa.
Kun tämä taikakalu oli saatu valmiiksi, oli Aben Abuz oikein innossaan
saadakseen koetella sen omaisuuksia, ja halasi nyt yhtä kiihkeästi
päällekarkausta, kuin hän sitä ennen oli huokaillut lepoa ja rauhaa.
Hänen halunsa tuli kohta täytetyksi. Sanoma tuotiin varhain eräänä
aamuna, vahtimieheltä tornin luona, että pronssi-ratsastajan kasvot
olivat kääntyneet Elvira-vuorta kohti, ja että sen keihäs suoraan
osoitti Lopez'in vuorensolaan.
"Lyöttäkää rumpua ja puhalluttakaa torveen päällekarkaukseksi, ja
käskekää koko Granadan varustauta tappeluun," sanoi Aben Habuz.
"Oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "älä saata kaupunkiasi
levottomuuteen, äläkä käsketä sotijoitasi aseisin, me emme tarvitsekaan
sotavoimaa, pelastaaksemme sinua vihollisistasi. Laske palvelijasi
menemään, ja lähtekäämme yksinämme tornin salaiseen saliin."
Vanha Aben Habuz kiipesi tornin portaita ylös, nojaten tuon vielä
vanhemman Ibrahim Ebn Abu Ajeebin käsivarteen. He avasivat vaskiportin
ja astuivat sisään. Akkuna Lopez'in vuorensolaan päin oli auki. "Tältä
haaralta," sanoi tähtein selittäjä, "vaara tulee; käykää likemmä, oi
kuningas, ja katselkaa pöydän salaisuutta."
Kuningas Aben Habuz läheni osoitettua sakkipöytää, jolle pienet puukuvat
olivat asetettuina, kun samassa hämmästyksekseen näki niiden kaikkein
olevan liikkeellä. Hevoset tanssivat ja hyppivät pystyyn, sotamiehet
huiskuttivat aseitaan, ja rumpuin räminää ja torvien toitotusta,
aseenkalsketta ja hevosten hirnuntaa kuului; mutta ei kovempaa eli
selvempää kuin miltä mehiläisen eli kärpäsen surina kuuluu sen korvassa,
joka päiväsydännä puolinukuksissa makaa siimeksessä.
"Katso, oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "siinä on todistus että
vihollisesi juuri nyt ovat sotaan lähteneet. Heidän täytyy tulla noiden
Lopezin solan vuorten yli. Jos tahdot heidät äkisti peljästyttää ja
häiriöön panna, ja mieshukatta saada heidät peräytymään, niin lyö näitä
kuvia tämän taikakeihään tylsällä päällä; mutta jos tahdot verilöylyn
heidän joukkoonsa, niin lyö kärjellä."
Mustansinervä juomu lennähti rauhallisen Aben Habuzin kasvoihin; hän
kaappasi tuon taikaisen keihään, vapisten ankarasta mielenkuohustaan,
ja hoippuroitsi pöydän eteen, jonka ohessa hänen harmaa partansa
ikäänkuin aaltoili iloisesta odotuksesta. "Sinä Abu Ajeebin poika,"
huusi hän, "minä luulen että meidän täytyy nähdä vähän verta."
Näin sanoen sysäsi hän noitakeihäällä muutamia noista pienistä kuvista
ja löi toisia tylpällä nenällä, jonka tehtyä edelliset kaatuivat kuin
kuoliaaksi laudalle ja toiset kääntyivät toisiaan vastaan ja alkoivat
huiskin häiskin tapella keskenään.
Työlästä oli tähtein selittäjän hillitä tämän muuten niin rauhallisen
kuninkaan kättä ja estää häntä vihollisiaan perin tuhoamasta; viimein
sai hän hänet lähtemään tornista ja lähettämään vakoajia Lopezin solan
vuorille.
Nämät palasivat sen tiedon kanssa, että kristitty sotajoukko oli
samonnut suoraan Sierran kautta ja jo päässyt melkein Granadan
näkyville, kun samassa epäsopua oli syntynyt heidän keskenään, jonka
perästä he olivat kääntäneet aseensa toisiaan vastaan ja hirmuisen
mieshukan tehtyään palanneet rajan toiselle puolelle.
Aben Habuz ilahtui ylenmäärin, kun tämmöiseksi oli nähnyt taikakalun
tehon. "Jo vihdoinkin," sanoi hän, "saan siis elää rauhallista elämätä
ja menetellä vihollisteni kanssa miten tahdon. Oi sinä Abu Ajeebin
viisas poika, mitä saan antaa sinulle palkinnoksi näin siunatusta
lahjasta?"
"Vanhan miehen ja tietoviisaan tarpeet, oi kuningas, ovat harvat ja
vähäiset; hankkikaa vaan minulle keinot miten voin sisustaa luolani
sopivaksi erakkolaksi, niin olen tyytyväinen."
"Kuinka jaloinen on tosi viisaan kohtuullisuus," huudahti Aben Habuz,
hyvillään palkinnon vähyydestä. Hän käsketti rahanvartijansa luoksensa
ja käski hänen antaa ne summat, joita Ibrahim pyysi asuntonsa
valmistamiseksi.
Tähtein selittäjä antoi nyt käskyn että muutamia kammioita oli hakattava
tuohon kovaan kallioon, niin että kaikki olivat yhdessä jaksossa ja
yhteydessä hänen tieteellisen salinsa kanssa; nämät varustutti hän
kalliilla turkkilaisilla sohvilla ja divaaneilla ja päällystytti seinät
mitä komeimmilla silkkitapeteillä Damaskosta. "Minä olen vanha mies,"
sanoi hän, "enkä jaksa enää leväyttää jalkojani kivilavitsoilla, ja nuot
nuoskeat seinät tarvitsevat peitettä."
Myös laitatti hän itselleen kylpypaikkoja, jotka olivat varustetut
kaikenlaisilla hajuvesillä ja hyvänhajuisilla öljyillä; "sillä kylpy,"
sanoi hän, "on välttämättömän tarpeellinen vastustamaan vanhuuden
kankeutta ja antamaan tieteistyksistä muuttuneelle ruumiille hilpeyttä
ja notkeutta."
Hän ripustutti huoneisinsa lukemattomia hopea- ja kristalli-lamppuja,
jotka hän täytti hyvänhajuisella öljyllä, joka valmistettiin erään hänen
Egyptin haudoissa löytämänsä määräyksen mukaan. Tämä öljy oli
luonnostaan loppuun palamatonta ja levitti suloista paistetta, kuin
lauhkeata päivänvaloa. "Auringon valo," sanoi hän, "on kovin kirkasta ja
huikaisevaa vanhalle miehelle, ja lampun valo sopii paremmin tutkivalle
tietoviisaalle."
Kuningas Aben Habuzin rahanvartija vaikeroitsi noita summia, joita joka
päivä vaadittiin erakkolan valmistamiseksi ja valitti kuninkaalle. Mutta
tämäpä oli antanut lupauksensa; Aben Habuz nyhjäytteli hartioitaan;
"meillä täytyy olla kärsivällisyyttä," sanoi hän, "tuo vanhus on ottanut
aatteensa, minkälaisen asunnon tietoviisaalla tulee olla, pyramidien
sisältä ja Egyptin isoista jäännöksistä; mutta kaikella on loppunsa ja
niinpä hänen luolansakin sisustuksella."
Kuningas oli oikeassa; erakkola valmistui ja oli kuin pulskea
maan-alainen palatsi. "Nyt olen tyytyväinen," sanoi Ibrahim Ebn Abu
Ajeeb rahanvartijalle; "minä menen nyt kammiooni ja pyhitän elämäni
tieteistyksille. En halua enempää kuin erästä vähäpätöistä huvitusta,
saada nimittäin haihdutella ajatuksiani niillä tunneilla, jolloin lepään
sielunponnistuksistani."
"Oi viisas Ibrahim, ano mitä tahdot; minulla on käsky hankkia sinulle
kaikkia mitä yksinäisyydessäsi tarvitset."
"Mielelläni soisin muutamia tanssija-naisia luokseni," sanoi
tietoviisas.
"Tanssija-naisia!" vastasi hämmästynyt rahanvartija.
"Tanssija-naisia," vastasi viisas vakaisesti; "muutamia vaan tarvitsen,
sillä minä olen vanha mies ja tietoviisas, kohtalaiseen elantoon
tottunut, eikä ole työläs minua tyydyttää. Laittakaa kumminkin niin,
että ne ovat nuoria ja kauniita katsella; sillä nuoruuden ja ihanuuden
näkeminen virkistää vanhuutta."
Sillä aikaa kun viisas Ibrahim Ebn Abu Ajeeb tällä tavoin kulutti
aikaansa erakkolassaan, teki rauhallinen Aben Habuz hirmuisia
sotaretkejä tornissa olevain kuvain kanssa. Kunniarikasta oli miehelle
noin vanhalle kuin hän ja noin rauhalliselle, käydä sotia näin helposti
ja huvitella mieltänsä kammiossaan ajamalla kokonaisia sotajoukkoja
pakoon, yhtä helposti kuin kärpäsparvi karkoitetaan.
Näin noudatti hän jonkun ajan luonteensa viehätyksiä, vieläpä härsytteli
ja loukkailikin naapureitaan, saadakseen heitä maahan ryntäämään; mutta
he tulivat vähitellen vahingoistaan viisaammiksi, kunnes viimein ei
kukaan rohjennut hätyyttää hänen valtakuntaansa. Useita kuukausia pysyi
pronssiratsastaja rauhallisessa asennossaan, keihäs pystyssä, ja vanha
kuningas alkoi kaivata tavallista ajanvietettään ja kävi
yksitoikkoisesta rauhallisesta elämästään kiukkuiseksi ja kärtyiseksi.
Jo viimein eräänä päivänä pyörähti ratsastaja toisaalle, laski keihäänsä
alas ja torkotti liikkumatonna Caditz'in vuorelle päin. Aben Habuz
riensi torniinsa, mutta taiottu pöytä pysyi sillä suunnalla
rauhallisena; ei yhtään sotamiestä ollut liikkeellä. Hämmästyksissään ja
epätiedossaan lähetti hän joukon ratsuväkeä vakoilemaan vuoria ja
tiedustelemaan. Se palasi kolme päivää poissa oltuaan.
"Me olemme hakeneet jokaisen vuorensolan," he sanovat, "mutta ei yhtään
kypärää, ei yhtään keihästä ollut liikkeellä. Minkä löysimme, on
tavattoman ihana kristitty tyttö, joka puolenpäivän aikana nukkui erään
lähteen partaalla, ja jonka olemme tuoneet vankina muassamme."
"Tavattoman ihana tyttö!" huudahti Aben Habuz, vilkkain silmin.
"Joutukaa häntä tänne tuomaan!"
Tyttö tuotiin paikalla kuninkaan eteen. Hän oli puettu kaikella sillä
komeudella mikä Götiläisissä Hispanialaisissa vallitsi, siihen aikaan
kun Maurilaiset valloittivat maan. Huikaisevan valkoisia helmiä oli
hänen mustiin kiharoihinsa palmikoittuna, ja hohtokiviä kimelteli hänen
otsallaan, kilpaillen hänen silmäinsä helon kanssa. Kaulassa oli hänellä
kultaketjut, joihin hopeainen, hänen kupeellaan rippuva lyyry oli
ripustettuna.
Hänen mustain, heloittavain silmäinsä katseet kävivät kuin tulenkipinät
Aben Habuzin jäähtyneehen, mutta kuitenkin tulen-ottavaan sydämeen:
suloisuus, hekumallisuus koko hänen olennossaan hurmasi kokonansa
kuninkaan aistit. "Ihanin naisista," huudahti hän ihastuksissaan, "kuka
ja mikä olet?"
"Erään Götiläisen ruhtinaan tytär, niitä ruhtinaita, jotka nykyisin
vallitsevat tässä maassa. Isäni sotajoukot tuhottiin, ikäänkuin noita
voimalla, noilla vuorilla; hän ajettiin maanpakoon, ja hänen tyttärensä
on vankina."
"Varo, oi kuningas!" kuiskasi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb, "tämä varmaankin on
yksi niitä pohjan noitanaisia, joista niin paljon puhutaan, ja jotka
rupeavat hahmuun mitä viehättävimpään, varomattomia viekoitellakseen.
Minusta on kuin näkisin noituutta hänen silmissään ja taikamahtia
kaikissa hänen liikennöissään. Epäilemättäkin hän on se vihollinen, jota
taikakalu osotti."
"Sinä Abu Ajeebin poika," vastasi kuningas, "sinä olet viisas mies, sen
tunnustan, oletpa noitakin, kaikesta nähden mitä voin ymmärtää; mutta
vähän olet harjaantunut naisia arvostamaan. Siinä taidossa en tunnusta
ketään paremmakseni, empä edes viisasta Salomoakaan, niin monta kuin
hänellä olikin vaimoa ja jalkavaimoa. Mitä tähän tyttöön tulee, niin en
näe hänessä mitään vaarallista, hän on kaunis katsella ja kelpaa
silmilleni."
"Kuules, oi kuningas!" vastasi tähtein selittäjä. "Minä olen hankkinut
sinulle monta voittoa taikakalullani, mutta osaa saaliista en ole
koskaan ottanut. Anna siis minulle tämä eksynyt vanki, että hän
hopealyyryllään huvittaisi minua yksinäisyydessäni. Jos hän todellakin
on noitanainen, niin minulla on vastavaikuttavainen voima hallussani, ja
minä voin vastustaa hänen lumousvoimansa."
"Mitä? Naisia vielä useampia!" huudahti Aben Habuz. "Eikö ole sinulla
tanssija-naisia jo kyllin sinua huvittamassa?"
"Tanssija-naisia on minulla tosin, mutta ei yhtään laulajaa. Minä
haluaisin vähäistä soiton osaavaa naista, joka virvoittaisi sieluani,
sen väsäytyessä vaivaloisista tutkimuksista."
"Herkeä jo kertakaan aina uutta vaatimasta tuohon erakko-elämääsi,"
sanoi kuningas suutuksissa. "Tämän tytön olen minä määrännyt itseäni
varten. Hän hyvin kelpaa minulle; yhtä paljon kuin Sunanilainen vaimo
ennen muinoin kelpasi Taavitille, viisaan kuninkaan Salomon isälle."
Tähtein selittäjän enemmät rukoukset ja intokset vaikuttivat yhä
jyrkemmän kiellon kuninkaan puolelta, ja he erosivat, sangen
tyytymättöminä. Viisas mies salpasi hänensä luolaansa, päästääkseen
mielikarvautensa tästä tyhjään menneestä toiveesta valloillensa;
ennenkuin meni, varoitti hän kumminkin kuningasta vielä kerran hänen
vaaralliselta vangiltaan. Mutta milloinkapa rakastunut ukko on
kuunnellut järjellisiä neuvoja. Aben Habuz antausi hillittömästi
kiihkeän taipumuksensa varaan. Koko hänen hyörimisensä ja pyörimisensä
oli nyt siinä että hän tekis hänensä viehättäväksi Götiläisen
kaunottarensa silmissä. Tosi on, ettei hän nuorellisella kauneudella
tainnut häntä viehättää; mutta hänellä oli rikkautta, ja kun rakastaja
on vanha, hän aina on auli: Granadan Zacatin haettiin läpensä, että
löydettäisiin kalliimmat Itämaan kalut; silkkivaatetta, jyveeleja,
kalliita kiviä, paraita hajuvesiä, kaikkea mitä Asialla ja Afrikalla oli
komeata ja harvinaista, tuhlattiin prinsessaan. Kaikenlaisia näytelmiä
ja juhlallisuuksia keksittiin ja laitettiin hänen huviksensa: soitantoa,
tanssia, keihäis-peliä, sonninpuskiaisia; Granada oli yhden aikaa
alinomaisten juhlallisuuksien näyttämönä. Götiläinen prinsessa katseli
kaikkea tätä komua silmin semmoisin, joista näkyi että hän oli tottunut
tällaiseen loistoon ja komeuteen. Hän arvasi tämän kaiken
kunnian-osoitukseksi, joka syystä oli hänen arvolleen, eli pikemmin
hänen kauneudelleen tulevaa, sillä kauneudella on aina suuremmat
vaatimukset kuin arvolla. Hän näytti olevan salaa hyvilläänkin siitä kun
sai kuninkaan maksuihin houkutelluksi, jotka tyhjensivät hänen
rahastohuonettaan, ja yhtähyvin arvasi hän hänen tuhlauksensa ihan
tavalliseksi asiaksi. Niin ahkera ja auli kuin tämä kunnian-arvoinen
rakastaja olikin, ei hän sittenkään tainnut sillä hyvitellä mieltänsä,
että olis tehnyt prinsessaan minkäänlaista vaikutusta. Ei tämä tosin
hänelle nenäänsä niuristellut, mutta eipä leppeästi eikä suloisesti
hymyillytkään. Joka kerta kun kuningas yritti rakkaudestaan puhumaan,
prinsessa soitteli hopealyyryänsä. Salainen hurmaus oli sen sävelissä.
Tuota pikaa alkoi kuningas nyökyttää päätänsä; horros valtasi hänet ja
hän vaipui vähitellen uneen, josta heräsi ihmeellisesti virkistyneenä,
mutta kiihkeästä rakkaudestaan hetkisen ajaksi kokonansa jäähtyneenä.
Tässä hän pahoin pettyi toiveissaan; mutta hänen uinailustansa seurasi
aina suloisia unia, jotka kokonansa lumosivat tämän uneliaan rakastajan
aistit. Näin näki hän unelmia näkemistään, sillä aikaa kun koko Granada
nauroi hänen houkkapäisyydelleen ja oli vihoissaan noista tavaroista,
joita syydettiin ulos muutamista lyyrynnäppäyksistä.
Jo viimein keräysi Aben Habuzin pään päälle pilvi, josta hänen
taikakalunsa ei antanut hänelle mitään varoitusta. Kapina nousi juuri
hänen pääkaupungissaan, hänen hovilinnansa piiritettiin aseellisella
roistojoukolla, joka uhkasi sekä häntä että hänen kristityn
lemmetyisensä henkeä. Kipinä vanhaa sotaista mieltä syntyi kuninkaan
sydämessä. Kourallisen kanssa vartijaväkeään teki hän hyökkäyksen, ajoi
kapinalliset pakoon ja tukahutti kapinan heti sen alussa.
Rauhan taas palattua meni hän tähtein selittäjää tapaamaan, joka yhä eli
luolaansa sulkeutuneena ja vihoissaan mietti kostoa.
Aben Habuz läheni ja puhutteli häntä ystävällisesti. "Oi viisas Abu
Ajeebin poika," sanoi hän, "tosin ennustit sinä minulle onnettomuuksia
ihanan vankini tähden; niin sano minulle siis, sinä joka niin tarkasti
arvaat kaikki vaarat jo edeltäkäsin, mitä on minun tehtävä, että ne
välttäisin?"
"Poista luotasi tuo uskoton tyttö, joka niihin on syynä."
"Ennen menetän kuningaskuntani," huudahti Aben Habuz.
"Sinä olet vaarassa menettää molemmat," vastasi tähtein selittäjä.
"Älä yrmyile äläkä ynseile, sinä syvällisin tietoviisaista; ajattele
kuninkaan ja rakastajan kaksinkertaista hätää, ja keksi joitakin keinoja
suojellakses minua uhkaavilta vaaroiltani. Vähän huolin minä
suuruudesta, vallan ja kunnian katson minä ylen, ainoastaan raahaa minä
halajan; oi että minulla olis joko tyven turvapaikka, johon saisin
peräytyä maailmasta, kaikista sen murheista, komusta ja levottomuudesta,
ja jossa saisin omistaa elämäni jäljellä olevat päivät rauhalle ja
rakkaudelle."
Tähtein selittäjä katseli häntä vähän aikaa, rypistellen pitkiä
silmäkulmiaan.
"Ja mitä tahdot antaa, jos saatan hankkia sinulle senlaisen
turvapaikan?"
"Sano itse palkintosi, ja olkoon se mikä hyvänsä, jos se on minun
vallassani, niin totta kuin elän, sinä olet sen saapa."
"Olet kai, oi kuningas, kuullut mainittavan Iremin puutarhaa, joka on
onnellisen Arabian ihmetekoja?"
"Olen kuullut siitä puutarhasta puhuttavan, siitä mainitaan Koraanissa,
juuri siinä luvussa, jolla on päällekirjoituksena: 'Päivän koitto.' Olen
ilmankin kuullut pyhiinmatkustajain, jotka ovat käyneet Mekkassa,
kertovan siitä kummallisia asioita; mutta minä katsoin ne mahdottomiksi
saduiksi, jonkalaisia kaukaisissa maissa käyneiden matkustajain on tapa
sepitä."
"Älä epäile, oi kuningas, matkustajain kertomusten totuutta," jatkoi
tähtein selittäjä vakaisesti, "sillä ne sisältävät kalliita, harvinaisia
tietoja, maan ääristä saatuja. Mitä taas Iremin puutarhaan ja
hovilinnaan tulee, niin on se, mitä niistä ylipäänsä sanotaan, totta;
minä olen ne omin silmini nähnyt: kuuntele seikkailustani, sillä se on
yhteydessä pyyntöni esineen kanssa."
"Nuoruudessani, kun en ollut muu kuin erämaan Arabialainen, kaitsin minä
isäni kameeleja. Vaeltaissani Aden-erämaan kautta, eksyi niistä yksi ja
hukkaantui. Minä hain sitä monta päivää, mutta turhaan, kunnes
voipuneena ja heikkona panin maata puolenpäivän aikana ja nukuin erään
palmupuun alle, vähäisen kaivon vierelle. Herättyäni olin erään
kaupungin portin luona. Minä menin kaupunkiin ja näin kauniita katuja,
toria ja markkinapaikkoja; mutta kaikki oli hiljaa eikä yhtään asukasta
näkynyt. Minä vaelsin eteenpäin, kunnes tulin erään komean kivilinnan
luokse, jonka vieressä oli puutarha, koristettu suihkulähteillä ja
kalalammikoilla, lehtimajoilla ja kukilla, ja puilla, jotka notkuivat
hedelmäin mitä suloisimpain painosta; mutta ihmistä en nähnyt vieläkään.
Minä säpsähdin tätä yksinäisyyttä, riensin sieltä pois, ja kun olin
tullut kaupungin portista ulos, käännyin minä hovilinnaa katselemaan,
mutta sitä ei enää näkynytkään, ja ainoastaan tuo ääretön erämaa oli
silmäini eteen levitettynä."