käyntiämme kauniiden hedelmätarhani ympäri, Generalifen luona, joissa
pari kolme satakieltä sävelsi lauluja mitä ihanimpia. Näiden puutarhain
takana kuljimme me useampain Maurilaisten vesisäiliöiden sivuitse,
joiden ovet olivat hakatut muurin kalliopohjaan, mutta nyt suljetut.
Nämät vesisäiliöt, niin kertoi Mateo, olivat hänen ja hänen kumppaniensa
lapsuudessa olleet heidän mieluisimmat kylpypaikkansa, kunnes heitä oli
kammostuttanut kertomus eräästä hirveän rumasta Maurilaisesta, jonka
tapana oli tulla tuon kallioon hakatun oven kautta hätäyttämään
varomattomia kylpijöitä.
Me jätimme nämät noidutut vesisäiliöt ja jatkoimme matkaamme erästä
yksinäistä hevos-aasien polkua ylös, joka koukerteli kukkulain välitse,
ja olimme kohta jylhäin ja oneiden vuorten keskellä, joilla ei ollut
puuta merkiksikään, ja jotka vaan siellä täällä olivat niukalla
vihannalla peitetyt. Kaikki, niin pitkältä kuin silmä otti, oli jylhää
ja kasvamatonta, ja minun oli miltei mahdotonta ajatella todeksi, että
Generalife kukoistavine hedelmätarhoilleen, penkereineen ja
puutarhoineen, oli meitä niin likellä, ja että me olimme ihanan
Granadan läheisyydessä, suihkukaivoineen ja lähteineen. Mutta tämmöistä
on Hispanian luonto -- jylhää ja autiota samassa kun ihmisen viljelevä
käsi luopuu siitä; erämaa ja puutarha ovat aina toisiaan ihan
likitysten.
Ahdas vuorisola, jota astuimme ylös, on, Mateon mukaan, nimeltä
_Barranco de la Finaja_, eli _Ruukun Lakso_, sentähden että siitä
muinoin on löydetty iso ruukku täynnä Maurilaista kultaa. Mateo rukka
kiusaa alinomaa päätänsä noilla kultaisilla taruilla.
"Mutta mitä merkitsee tuo risti, tuolla kivirauniossa, lakson
kapeimmalla paikalla?"
"Oh, mitäpä siitä -- eräs hevosaasin-ajaja murhattiin siinä muutamia
vuosia tätä ennen."
"Siispä, Mateo, on rosvoja ja murhamiehiä ihan Alhambran porttienkin
vierellä?"
"Ei tätä nykyä, Sennor; niin oli ennen, kun linnassa ja sen lähistössä
oli paljo irtanaista väkeä, mutta ne ovat kaikki hävitetyt. Tosin
saattais sanoa, että Mustalaiset, jotka asuvat kukkuloiden rommakoissa,
juuri linnan ulkopuolella, ovat ihmisiä jotka eivät pidä paljon väliä;
mutta ei ole täällä nyt kotvaan aikaan murhaa tapahtunut. Mies, joka
tappoi hevosaasin-ajajan, hirtettiin linnassa."
Meidän tiemme kulki edelleen laksoa ylöspäin, jyrkkä, röhmyinen kukkula
vasemmalla kädellämme, nimeltä _Silla del Moro_, eli Maurilaisen tuoli,
tuon jo ennen mainitun tarun johdosta, että onneton Boabdil otti sinne
pakonsa erään kansankapinan aikana, ja jäi koko päiväksi kalliolle
istumaan ja murheissaan kapinallista kaupunkiansa katselemaan.
Jo viimein tulimme kukkulan huipulle, jonka nimi on Auringon vuori. Ilta
läheni, laskeva aurinko kultasi parastaikaa vuorten korkeimpia
kukkuloita. Siellä täällä näimme jonkun yksinäisen paimenen, joka ajoi
karjaansa kukkuloilta alas, viedäkseen sitä tarhaan; taikka jonkun
hevosaasin-ajajan, joka hitaine hevosaasineen astui jotain vuoripolkua
ylös, ennättääkseen ennen yötä kaupungin porteille.
Heti sen jälkeen kuului tuomiokirkon kellon kumina vuorensolaan,
ilmoittaen että nyt oli rukoushetki. Tähän ääneen vastattiin kaikista
kirkontapuleista ja suloisilla luostarinkelloilla vuorten seasta. Paimen
seisahtui kukkulan rinteellä, hevosaasin-ajaja keskelle tietä, itsekukin
otti hatun päästään, pysyi liikkumatonna vähän aikaa, ja teki
iltarukouksensa. Kaunis juhlallisuus on tässä tavassa, että,
sulosointuisten merkkien kuuluessa, kaikki maan asukkaat
silmänräpäyksellä yhdistyvät kiittämään Jumalata päivän hyvistä teoista.
Se levittää ikäänkuin hetkisen pyhyyden maan ylitse, ja laskeva aurinko
kaikessa ihanuudessaan ylensi suuresti tätä juhlallisuutta.
Tällä kertaa enensi vaikutusta paikan jylhä ja onea luonto. Me seisoimme
taiotun Auringon-vuoren kaljulla ja röhmyisellä huipulla, jossa
rapistuneet vesisäiliöt ja ammeet, ja avarain rakennusten perstauneet
perustukset todistivat muinaisista asukkaista, mutta jossa kaikki nyt
oli hiljaista ja autiota.
Vaeltaissamme näiden entisten aikain jäännösten seassa, osoitti Mateo
minulle erästä syvää kuoppaa, joka näytti menevän syvälle vuoreen.
Selvästi näkyi että se oli syvä kaivo, jonka väsymättömät Maurilaiset
olivat kaivaneet, saadakseen mieluisimpaa juomaansa oikein puhtaana.
Mateolla oli kumminkin kokonaan toisenlainen kertomus, luonteensa kanssa
paremmin yhteensopiva. Siitä mentiin, tarun mukaan, niihin maanalaisiin
rommakoihin, joihin Boabdil hovinsa kanssa oli taikauksella sidottuna,
ja joista he Sisin ajoin tulivat ulos, määrätunteina, entisissä
asunnoissaan käymään.
Enenevä hämärä, joka tässä ilman-alassa on niin lyhyt, muistutti meitä
lähtemään tältä taiotulta paikalta. Mennessämme vuorensolia alas emme
nähneetkään paimenta emmekä hevosaasin-ajajata, emmekä muuta kuulleet
kuin omat askelemme ja heinäsirkkain tirskutuksen. Laksojen varjot
pitenivät pitenemistään, kunnes kaikki ympärillämme oli pimeään
peitettynä. Ainoastaan Sierra Nevadan korkealla huipulla viipyi vielä
muutamia päivänvalon säteitä; sen lumipeittoiset kukkulat kiiluivat
tummansinisinä taivaslakea vasten ja näyttivät olevan ihan likellä,
ilmakehän harvinaisen puhtauden vuoksi.
"Kuinka likellä meitä Sierra näyttää tänä iltana olevan!" sanoi Mateo;
"näyttää niinkuin siihen kädellä yltäisimme, ja kuitenkin on se monen
peninkulman päässä." Hänen puhuissansa vilkahti tähti lumipeittoisen
huipun päältä näkymään, ainoa jo näkyvä tähti taivaalla, niin puhdas ja
heloisa, niin kirkas ja kiiltävä, että se sai kelpo Mateonkin
ihastuksesta huudahtamaan: "_Que estrella hermosa! que clara y limpia
es: No pueda ser estrella mas brillante!_" (Mikä kaunis tähti! kuinka
kirkas ja kiiluva: Ei mikään tähti voi loistaa kauniimmasti!)
Usein olen Hispanian alhaisemmassa väestössä huomannut tuon herkkyyden
luonnon ihanuksiin. Tuikkiva tähti, kaunis hyvänhajuinen kukka,
kristallinkirkas lähde, saattaa heidät runolliseen ihastukseen; -- entä
vielä -- kuinka soinnollisiä sanoja on heidän kielessään, tämän
ihastuksen ilmaisemiseen!
"Mutta mitä valkeita nuot ovat, Mateo, joiden näen kiiluvan tuolla
Sierra Nevadalla, juuri alapuolella sitä paikkaa missä vuori on lumella
peitetty, ja joita vois luulla tähdiksi, elleivät olisi punertavia ja
vuoren mustaa kuvetta vasten?"
"Ne valkeat ovat tulia, Sennor, joita miehet, jotka Granadalle noutavat
lunta ja jäätä, ovat virittäneet. He menevät sinne joka iltapäivä
hevosaasineen, ja muutamat lepäilevät ja lämmittelevät valkeiden
vaiheilla, sillä aikaa kun toiset täyttävät vasuja jäällä. Sitten
lähtevät he tulemaan vuorta alas, niin että ennättävät Granadan
porteille ennen auringon nousua. Tuo Sierra Nevada, Sennor, on jääruho
keskellä Andalusiaa, jäähdyttämässä sitä kesän aikana."
Nyt oli jo pilkkopimeä; me astuimme lakson kautta, jossa murhatun
hevosaasin-ajajan risti seisoi, kun samassa havaitsin etäällä liikkuvia
valkeita, jotka nähtävästi lähenivät meitä kukkulata ylöspäin. Niiden
likemmä tultua, näimme niiden olevan tulisoittoja, joita joukko
kumman-näköisiä, mustiin puettuja hahmuja kantoi; he olisivat, minä
aikana ikäänsä, olleet sangen kamala saattojoukko, mutta olivat
olletikin nyt, tällä jylhällä ja autiolla paikalla.
Mateo tuli ihan vierelleni ja sanoi matalalla äänellä, että se oli
ruumiin saattokunta, joka kantoi ruumista hautauspaikkaan vuoristossa.
Saattokunnan astuissa ohitse, teki tuo kamala, kantajain karkeihin
kasvoihin ja murhepukuihin käypä tulisoittoin valo mitä kummallisimman,
milteipä aaveentapaisen vaikutuksen, valaistessaan vainajan kasvoja,
jota, Hispanian tavan mukaan, kannettiin peittämättömänä avonaisilla
paarilla. Minä seisoin vähän aikaa katsellen tuota kamalaa kulkuetta,
sen astuessa tätä pimeätä vuorensolaa ylös. Se muistutti minulle erästä
vanhaa juttua saattojoukosta, jossa oli saattoväkenä perkeleitä, jotka
kantoivat erään syntisen ruumista Strombolin tuli-aukkoon.
"Ah, Sennor," huudahti Mateo, "minä saattaisin kertoa teille historian
eräästä saattoväestä, joka kerrankin nähtiin näillä vuorilla; mutta te
nauraisitte minulle ja sanoisitte, että se on minun isän-isäni räätälin
testamentteja."
"En millään muotoa, Mateoseni. En mistään pidä niin paljon, kuin
kummallisesta sadusta."
"No hyvä, Sennor, se koskee muuatta juuri noista miehistä, joista
vastikään puhuimme, ja jotka keräävät lunta Sierra Nevadalla." -- Niin
tietäkää siis, että monta vuotta tätä ennen, isän-isäni eläessä, oli
eräs vanha mies, nimeltä Tio Nicolo, täyttänyt vasunsa lumella ja jäällä
ja oli jo hevosaasinsa kanssa paluumatkalla vuorta alas. Tuntiessaan
painostavan meni hän aasin selkään istumaan, nukkui ennen pitkää ja
istui nuokkuen, jolla aikaa hänen vanha aasinsa vakavin askelin
astuskeli pitkin jyrkänteiden reunoja ja jyrkkiä kukkuloita alas, yhtä
taneana ja vakavana, kuin jos se olis kävellyt sileällä maalla. Jo
viimein heräsi Tio Nicolo, tirkistellen ympärilleen ja silmiään hieroen
-- ja totta tosiaan, olipa hänellä siihen syytäkin. Kuu levitti valoa,
melkein yhtä kirkasta kuin päivänvalo on, ja hän näki kaupungin
allansa, yhtä selvästi kuin te näette kätenne, hohtavine valkeine
kartanoilleen, kuin hopeamaljan kuunvalossa; mutta, Sennor, eipä se
ollutkaan sen näköinen, josta hän oli lähtenyt muutamia tuntia sitä
ennen. Tuomiokirkon sijassa kupulakineen ja tornineen, kirkkoin sijassa
huippuineen ja luostarien sijassa pienine tornineen, kaikkein näiden
sijassa siunattuine ristineen, ei hän nähnyt muuta kuin Maurilaisia
moskeoita, minaretteja ja kupulakia, kimeltelevine puolikuineen,
jommoisia nähdään Barbarian laivanviireissä. No, niin, Sennor, Tio
Nicolo kovin hämmästyi kaikesta tästä, niinkuin voi ajatellakin; mutta
hänen kaupungille tirkistellessään, samosi lukuisa sotajoukko vuorta
ylös, koukertelevilla poluilla pitkin notkoja, välistä kuunvalossa,
välistä pimennossa. Sen tultua likemmä näki hän siinä olevan sekä
hevos- että jalkaväkeä, kaikki Maurilaisessa sota-asussa. Tio Nicolo
yritti väistymään heidän tieltänsä, mutta hänen vanha aasinsa seisoi
yhdessä kohti kuin tukki, eikä paikalta päkähtänyt, vaan vapisi kuin
kaisla; sillä järjettömät eläimet, herraseni, pelkäävät mokomia yhtä
paljon kuin ihminen. No niin, Sennor, Aavejoukko samosi ohitse; siinä
oli miehiä, jotka näyttivät torviin puhaltavan; toisia, jotka löivät
rumpua ja puhalsivat sympaleihin: yhtäkaikki eivät he saaneet yhtään
ääntä kuulumaan; he menivät kaikki sivuitse ilman vähintäkään melua,
ihan niinkuin olen nähnyt maalattuin sotajoukkoin samoavan Granadan
teaterin näyttämön poikki, ja kaikki näyttivät kalpeilta kuin kuolema.
Viimeksi, jälkijoukoissa, ratsasti kahden mustan Maurilaisen ratsastajan
välillä Granadan suur-inkvisitori (syökäystuomari), hevosaasilla,
valkealla kuin lumi. -- Tio Nicoloa suuresti kummastutti nähdä hänet
seurassa tuommoisessa, sillä inkvisitori oli mainio vihastaan
Maurilaisiin, samoin kuin kaikenlaisiin uskottomiin, Juutalaisiin ja
harhauskoisiin, ja hänen tapansa oli vainota heitä tulella ja miekalla.
Tio Nicolo tunsi hänensä kuitenkin turvatuksi, nähtyänsä noin pyhän
papin olevan saapuvilla. Hän teki ristinmerkin ja anoi hänen
siunaustaan, kun samassa sai kolauksen, joka paiskasi hänet ja hänen
vanhan aasinsa päistikkaa jyrkkää kukkulata alas syvyyteen. Tio Nicolo
ei toipunut tainnuksistaan ennenkuin päivän nousulla, jolloin hän makasi
syvässä ja jyrkässä rotkossa, aasi hänen vierellään nurmea syöden ja
lumi vasuissa kokonansa sulaneena. Hän jutusteli nyt Granadaan, pahoin
pieksettynä ja muokkauneena, mutta tapasi ilokseen kaupungin
saman-näköisenä kuin tavallisesti, kristittyine kirkkoineen ja
ristineen. Hänen kertoessaan mitä hänelle yöllä oli tapahtunut, kaikki
ihmiset nauroivat hänelle; muutamat sanoivat hänen aasin seljässä
istuessaan ja nukkuessaan unta nähneen; toiset arvelivat hänen itsensä
keksineen koko tämän jutun. Mutta mikä oli kummallista, sennor, ja mikä
teki että useat sittemmin toden takaa ajattelivat asiata, oli se että
suur-inkvisitori kuoli vuoden kuluessa. Minä kuulin usein isän-isäni,
tuon räätälin, sanovan, että tuo Aavejoukko, joka vei papin hahmua
muassaan, merkitsi enemmän kuin ihmiset tohtivat ajatellakaan.
"Siispä tahtonet, Mateoseni, väittää, että noissa vuorissa on
jonkunlainen Maurilainen _limbo_ eli kiirastuli, ja että inkvisitoria
vietiin siihen."
"Jumala minua varjelkoon, Sennor! Siitä asiasta en tiedä mitään --
kerron vaan mitä olen isän-isältäni kuullut."
Samassa kun Mateo oli lopettanut satunsa, joka oli rasvottu monilla
muistutuksilla ja liiallisuuksilla, mutta jonka minä olen lyhyemmin
kertonut, me saavuimme Alhambran portille.
Paikkakunnallisia muinaistaruja.
Hispanian alhaisemmat kansaluokat ovat kuin itämaalaisetkin hyvin
haluiset satuihin, ja mikä vaan on ihmeellistä, se on heistä mieluista.
He kokoontuvat tuvan-ovien ulkopuolelle kesä-iltamina, tahi
valkeatakkain ympärille ventoihinsa (maaseudun ravintoloihin)
talvi-iltoina, ja kuuntelevat kyllästymättömällä halulla kummallisia
legendoja pyhimyksistä, matkustajain vaarallisia seikkailuksia ja
rosvoin ja salakauppiasten rohkeita urotekoja. Maan jylhä ja autio
luonto, vähän vielä levinnyt sivistys, yleisten puheen-aineiden puute ja
se romantilais-seikkaileva elämä, jota itsekukin elää maassa, missä
matkustuslaatu vielä on melkein sama kuin muinaisina aikoina, kaikki
nämät asianhaarat yhdistyvät pitämään halua suullisiin kertomuksiin
vireillä ja tekevät että ihmeellisiä ja uskomattomia oikein
ylellisyyteen asti jutellaan. Kuitenkaan ei löydy sen tavallisempaa ja
mieluisempaa ainetta, kuin jutut Maurilaisten kätkemistä aarteista:
nämät jutut ovat yleisiä koko maassa. Matkustaessa noiden jylhäin
vuorenjaksojen, noiden vanhain taisteluin ja urotekoin näyttämöjen yli,
ei näe yhtään Maurilaista atalyaa eli vartijatornia, kallioiden keskelle
rakettua, eli vuoristoon raketusta kylästä kohoavaa, ilman että
hevosaasin-ajaja, jos häneltä toden takaa kysyy, keskeytä sikarrinsa
polttamista, jutellakseen sadun Maurilaisista aarteista, jotka ovat sen
alle kätketyt; eikä löydy yhtään raunioiksi kukistunutta Alcazaria
kaupungissa ilman tällaista polvesta polveen lähistön köyhemmissä
luokissa kulkenutta tarua.
Näissä kertomuksissa, niinkuin useimmissa kansanjutuissa, on aina joku,
jospa vähäpätöinenkin, historiallinen pohja, josta ne ovat alkunsa
saaneet. Maurilaisten ja kristittyin välisten sotain aikana, jotka
vuosisadottain häiritsivät näitä maakuntia, muuttui kaupungeissa ja
linnoissa usein ja äkisti isännät, ja asukkaat kaivoivat,
päällekarkausten ja piiritysten aikoina, rahojaan ja hohtokiviään
maahan, taikka kätkivät niitä holveihin ja kaivoihin, jota vielä tänäkin
päivänä, sota-aikoina, tehdään Itämaan yksinvaltaisissa maissa. Kun
Maurilaiset karkoitettiin Hispaniasta, kätki moni heistäkin kalliimmat
kapineensa, toivoen maanpakonsa tulevaa vaan vähän aikaa kestämään ja
saavansa joskus maailmassa palata ja ottaa aarteensa pois. Vissi on,
että kulta- ja hopearahaläjiä, aika ajoin, on satunnaisesti kaivettu
Maurilaisten linnain ja huoneuksien raunioista; eikä tarvinnut kuin vaan
muutamia semmoisia tapauksia, niin niistä syntyi tuhansittain satuja ja
juttuja.
Tällä tavoin syntyneissä taruissa on tavallisesti itämainen väri eli
vivahus, ja ne ovat merkilliset tuosta Arabialaisesta ja Götiläisestä
sekoituksesta, joka minun mielestäni on Hispanian ja olletikin sen
eteläisten maakuntain kaikissa oloissa nähtävänä. Kätketty aarre on aina
jonkun loihdun alaisena, ja turvataan noituuksella eli jollain
tehokkaalla taikakalulla. Toisinaan vahtaa sitä hirmuiset pedot eli
hurjat lohikäärmeet; välistä noidutut Maurilaiset, jotka istuvat sen
vierellä, sota-asussa ja paljastettu miekka kädessä, mutta
liikkumattomina kuin kuvapatsaat, ja jotka useiden sukupolvien ajan ovat
sen luona unetonta yötä pitäneet.
Tietystikin on Alhambra, tämän johdosta ja muutamain omituisten
asianhaarain tähden sen historiassa, tällaisten kansantarujen oikea
aarnio: ja useat muinais-jäännökset, joita silloin tällöin on maasta
löydetty, ovat osaltaan antaneet niille vauhtia. Kerta löydettiin
saviastia, jossa oli Maurilaisia rahoja ja kukon luuranko, joka,
muutamain älykästen tarkastajain ajatuksen mukaan, oli elävänä
haudattu. Toisella kerralla kaivettiin maasta astia, jossa oli iso
scarabeus eli tamminkainen (tammihärkä) poltetusta savesta,
Arabialaisella päällekirjoituksella, joka tamminkainen selitettiin
olevan ihmeitä tekevä, salaisilla omaisuuksilla varustettu lumouskalu.
Tällä tavoin ovat Alhambran ryysyisten asukasten älykkäät tarut
levinneet ja tulleet onkeen otetuiksi, niin että nyt jokainen sali,
kaikki tornit ja holvit välttämättömästi ovat jonkun ihmeellisen sadun
näyttämöitä. Koska minä, toivoakseni, olen johonkin määrään
tutustuttanut lukijani Alhambran paikkoihin, tahdon nyt vähän laveammin
kertoa ne haaveelliset sadut, jotka ovat yhteydessä sen kanssa, ja joille
olen huolellisesti kokenut antaa muotoa ja rakennusta, niiden
muistotarullisten vihjausten ja aiheiden johdolla, joita vaelluksillani
olen kerännyt, samoin kuin muinaistutkija laatii säännöllisen
historiallisen todistuskappaleen muutamista miltei soentuneessa
päällekirjoituksessa siellä täällä olevista kirjaimista.
Jos joku paikka näissä saduissa loukkaa kovin arvelevaista lukijata, hän
muistakoon paikan laadun ja osoittakoon kohtuullista kärsivällisyyttä.
Hän ei saa niissä odottaa samoja todenmukaisuuden ohjeita, jotka
vallitsevat tavallisissa tapauksissa ja jokapäiväisessä elämässä; hänen
tulee muistaa, että hän liikkuu noidutun linnan saleissa ja että
kaikkityyni lepää "noidutulla pohjalla."
* * * * *
Albaycian kukkulan, Granadan kaupungin korkeimman osan, huipulla on
raunioita eräästä vanhasta kuninkaallisesta hovilinnasta, joka rakettiin
heti sen jälkeen kun Arabialaiset valloittivat Hispanian. Se on nyt
muutettu tehtaaksi ja oli joutunut niin unhotuksiin, että sain nähdä
paljon vaivaa ennenkuin sen löysin, vaikka älykäs ja monitietoinen Mateo
Ximenes oli minulla apuna. Tällä rakennuksella on vieläkin sama nimi,
mikä sillä oli useita satoja vuosia tätä ennen, nimittäin _La Casa del
Sallo de Viento_, eli: Viirikukon huone. Se on saanut nimensä siitä
pronssisesta ratsastavan, kilvellä ja keihäällä varustetun sotijan
kuvasta, joka oli eräässä sen tornissa ja kääntyi joka tuulen mukaan.
Siinä oli arabialainen päällekirjoitus, joka, Hispanian kieleen
käännettynä, kuuluu näin: _Dice el Sabio Aben Habuz, que asi de defiende
el Andaluz_: s.o. viisas Aben Habuz sanoo, että näin puolustaa hänensä
Andalusialainen.
Tämä Aben Habuz oli, Maurilaisten aikakirjain mukaan, sotapäällikkö
Tarikin johdossa olevassa sotajoukossa, joka karkasi Hispaniaan, ja
jonka Tarik asetti Alcaldiksi Granadaan. Hänen luullaan tällä
sodallisella kuvalla tahtoneen antaa Maurilaisille pysyväisen
muistutuksen siitä, että koska he olivat joka haaralta vihollisilla
ympäröityt, heidän tuli etsiä turvallisuuttaan alinomaisessa
valppaudessa ja aina olla sotaan valmiit.
Kansantarut antavat kumminkin toisenlaisen kertomuksen Aben Habuzista ja
hänen hovilinnastaan, ja sanovat että tämä pronssinen sotija alkujaan
oli hyvin tehokas taikakalu, Taikka se aikain pitkään kadotti
taikavoimansa ja siitä viimein tali tavallinen viirikukko.
Seuraava satu tarkoittaa sitä mitä nyt olen sanonut.
Arabialainen tähteinselittäjä.
Muinaisina aikoina, monta sataa vuotta takaperin, oli Maurilainen
kuningas, nimeltä Aben Habuz, joka hallitsi Granadan kuningaskuntaa. Hän
oli valloittaja, joka oli ruvennut levossa ja rauhassa elämään, se on,
hän oli nuorempina vuosinaan kuluttanut elämäänsä alinomaisilla sota- ja
partioretkillä, mutta joka nyt, vanhettuaan ja raihnaiseksi tultuaan,
halusi lepoa, eikä halunnut mitään sen hartaammin kuin elää rauhassa
koko maailman kanssa, levätä kunnioissaan ja rauhassa nautita niitä
maa-omaisuuksia jotka hän oli naapureiltaan voittanut.
Tapahtuipa kumminkin niin, että tällä näin järjellisellä ja
rauhallisella vanhalla kuninkaalla oli nuorten kilpailijain kanssa
tekemistä; ruhtinasten kanssa, joissa hehkui hänen entinen kiihkonsa
kunniaan ja sotaan, ja jotka nyt saivat halun kutsua häntä tilintekoon
hänen menetyslaadustaan heidän isiinsä kohtaan. Muutamat kaukaiset
tienoot hänen valtakunnassaan, jotka hän, tarmonsa päivinä, valtavalla
kädellä oli hillinnyt, olivat sentähden nyt, hänen lepoa halatessaan,
mieluiset kapinoitsemaan ja uhkasivat piirittää häntä hänen
pääkaupungissaan. Näin oli hänellä vihollisia joka haaralla, ja koska
Granada on ympäröitty jylhillä ja jyrkillä vuorilla, jotka estävät
lähenevää vihollista näkymästä, niin pidettiin onnetonta Aben Habunla
alinomaisen valppauden ja levottomuuden tilassa, tietämättömänä miltä
ilmansuunnalta vihollisuuksia voi tulla.
Turhaan rakensi hän vartiotorneja vuorille ja asetti vartijoita joka
vuorensolaan, käskyn kanssa virittää valkeita öillä ja laskea savua
päivällä nousemaan, vihollisen lähetessä. Hänen väsymättömät
vihollisensa kiersivät kaikki hänen varokeinonsa, hyökkäsivät jostain
unhotetusta vuorensolasta maahan, hävittivät hänen maitansa juuri hänen
silmäinsä edessä ja vetäysivät sitten vuorille vankien ja saaliin
kanssa. Onko milloinkaan rauhallinen ja lepoa ikävöitsevä valloittaja
ollut onnettomammassa tilassa?
Aben Habuzin ollessa näillä huolilla ja vastuksilla vaivattuna, tuli
eräs vanha Arabialainen lääkäri hänen hoviinsa. Hänen harmaa partansa
ulottui aina vyöhön asti, ja koko hänen ulkonäkönsä osoitti että hän oli
ennättänyt melkeän korkeaan ikään; mutta yhtäkaikki oli hän kulkenut
melkein koko matkan Egyptistä jalan, ilman muuta apua kuin
hieroglyfeillä merkitty sauva. Hänen maineensa oli käynyt hänen
edellään. Hänen nimensä oli Ibrahim Ebn Abu Ajeeb; hänen sanottiin
eläneen aina Mahometin ajalta asti ja olevan Abu Ajeebin, rohveetan
viimeisen seuralaisen, poika. Hän oli lapsena seurannut Amrun
voitollista sotajoukkoa Egyptiin, jonne hän oli jäänyt moneksi vuodeksi
tutkimaan Egyptin pappein salaisia tieteitä, ja erittäinkin
loihtutaitoa.
Muuten sanottiin hänen keksineen keinon pitentää elämän aikaa, joten hän
oli päässyt noin kahdensadan vuoden ikään, vaikka hän, koska ei ollut
salaisuuttaan keksinyt ennenkuin jo itse oli korkeaan ikään ennättänyt,
ei tainnut muuta ikuisuutta kuin harmaat hiuksensa ja ryppynsä.
Kuningas, joka, samoin kuin useat iälliset hallitsijat, alkoi suuresti
suosia lääkärejä, otti tämän kummallisen miehen suurimmalla
kunnioituksella vastaan. Hän tahtoi antaa hänelle erään huoneen
hovilinnassaan, mutta tähtein selittäjä tyytyi ennemmin yhteen luolaan
sen kukkulan kupeessa, joka kohoaa Granadan kaupungin yli, sen saman
kukkulan, jolle Alhambra sittemmin on rakettu. Hän laajennutti luolan
avaraksi ja korkeaksi saliksi, varustaen sen pyöreällä reiällä huippuun,
jonka kautta hän, niinkuin kaivosta, taisi nähdä taivaan ja katsella
tähtiä, päiväsydännäkin. Tämän salin seinät olivat peitetyt
hieroglyfeillä, salaopillisilla vertauskuvilla ja tähtein muodoilla
heidän taivaanmerkeissään. Tämän salin varusti hän myöskin monenlaisilla
työkaluilla ja kapineilla, joita taitavat käsityöläiset Granadassa hänen
katsantonsa alla olivat valmistaneet, mutta joiden salaisia omaisuuksia
ei kukaan muu kuin hän itse tuntenut.