viimeiset surulliset sanansa, kun hän, viime kerran jäähyvastin
sanottuansa, käänsi kasvonsa pois; sillä on vielä nimenä: _el ultimo
Suspiro del Moro_ (Maurilaisen viimeinen huokaus). Kukapa
kummastelleekaan hänen tuskiaan, kun hän karkoitettiin tällaisesta
kuningaskunnasta ja tuollaisesta asunnosta? Alhambran kanssa katsoi hän
menettäneensä sukunsa kaiken maineellisuuden, kaiken kunnian ja ilon
elämässään.
Täällä niinikään hänen suruansa katkeroitti hänen äitinsä, Ayxa la
Horran nuhteet, hänen, joka niin monasti oli auttanut häntä vaaroissa ja
turhaan oli koettanut vaikuttaa hänessä samaa uskaliasta mielialaa kuin
hänellä itsellään oli. "Sinä teet hyvin," sanoi hän, "itkiessäsi naisen
tavoin sitä, jota et ole kyennyt miehen tavoin puolustamaan" -- jotka
sanat enemmin ilmaisevat kuningattaren uljuutta, kuin äitin hellyyttä.
Kun pispa Guevara kertoi tämän tarinan Kaarle V:nnelle, lausui tämäkin
keisari ylenkatseensa huikentelevan Boabdilin heikkoudelle. "Jos minä
olisin ollut Boabdil, taikka hän Kaarle," sanoi ylimielinen
yksinvaltias, "olisin ennen muuttanut tuon Alhambran haudakseni, kun
elänyt ilman kuningaskunnatta Alpuxarrassa."
Kuinka helppo on niiden, jotka vielä ovat täydessä vallassa ja onnessa,
saarnata sankarillisuutta voitetulle! Kuinka vähän he ymmärtävät että
elämän arvo nousee onnettomalle, kun ei mitään muuta enää ole kuin
elämä!
Balkongi.
Lähettien salissa on keskimmäisen akkunan kohdalla balkongi, josta jo
olen maininnut. Se pistää, kuin linnunhäkki, tornista ulos ilmaan,
korkealla puista, joita kasvaa tällä jyrkkäviestoisella kukkulalla. Minä
käytän sitä jonkunlaisena observatoriona, ja menen sinne usein niinhyvin
taivasta päälläni, kuin maata allani katselemaan. Paitse ihanaa näköalaa
vuorille, laksoon ja Vegalle, näkyy tänne heti altani monta pientä
vilkasta kohtausta inhimillisestä elämästä. Kukkulan juurella on eräs
_Alameda_ (poppelimetsä), yleinen kävelimö, jossa, vaikkei se ole
muodissa niinkuin Paseo Xenilin varrella, kuitenkin käypi paljo
kuvanihanaa ja moniväristä väkeä. Tänne keräytyy esikaupunkien
herrasihmisiä, pappeja ja munkkeja, kävelemällä ruokaa kuluttamaan tahi
ruokahalua kiihoittamaan, Majos ja Majas, alhaisempain luokkain
keikareita ja kaunottaria, Andalusian puvuissa, pöyhkeitä
salakauppiaita, ja välistä, salaisen välipuheen mukaan, ylhäisempäin
säätyin kaapuihinsa salamielisesti kääriytyneitä vetelehtijöitä.
Tämä on vilkas ja kirjava taulu hispanialaisesta luonteesta ja elämästä,
joiden tutkinto aina on ollut miellyttävimpiä huvituksiani; ja niinkuin
luonnontutkija tarkastuksissaan käyttää suurennuslasia, niin on
minullakin vähäinen kaukosilmä, joka niin likentää tuon kirjavan
väkijoukon kasvot, että monta kertaa luulen kasvonjuonteiden liikkeistä
ja eleistä saattavani arvata heidän puheensa. Näin olen minä tavallani
näkymätönnä katselijana, ja minun käy, yksinäisyydestäni luopumatta,
hetkisen ajaksi tähän seuraan siirtyminen, mikä on harvinainen etu sille
joka on hiukan arka ja hiljainen luonteelleen ja haluaa ottaa vaaria
elämän näytelmästä, käymättä itse näyttelijäksi näyttämölle.
Alempana Alhambraa on jokseenkin iso esikaupunki joka täyttää ahtaan
notkon eräässä laksossa, ja ulottuu Albaycian vastakkaiselle kukkulalle.
Useat kartanot ovat Maurilaista rakennuslaatua, _Patio'iden_ (pihain)
ympärille rakettuja, jotka suihkukaivoilla viilistytetään ja ovat
taivaalle avonaiset, ja koska asukkaat kesällä ovat enimmän aikansa
näillä pihoilla ja noilla tasaisilla katoilla, niin seuraa itsestänsä,
että niin ylhäinen katselija kuin minä, joka saatan heitä pilvistä
tähystellä, olen tilaisuudessa luoda montakin silmäystä heidän
kodilliseen elämäänsä.
Minulla on tavallani samat edut, kuin ylioppilaalla vanhassa
hispanialaisessa sadussa, jonka silmissä kaikki Madridin huoneukset
näkyivät katottomina; ja minun puhelias aseenkantajani, Mateo Ximenes,
palvelee minua toisinaan Asmodeuksena, ja kertoo pikku juttuja monesta
talosta ja sen asukkaista.
Paremmaksi kumminkin katson että itse sepitsen satuja, ja niin saatan
useinkin istua monta tuntia ja erinäisistä viivoista ja satunnaisista
tapauksista, jotka käyvät juuri silmäini editse, kutoa hankkeita, juonia
ja askaroimisia, joissa useat noista toimekkaista ihmisistä allani
häärivät. Tuskin on yhtään kaunista muotoa eli ihanaa vartta,
jonkalaisia joka päivä näen, joista en vähitellen ole tehnyt dramallista
kaavausta, vaikka useat luonteistani sittemmin toimivat juuri
päinvastoin sitä rollia, jonka olen heille antanut, ja näin häiritsevät
koko näytelmäni. Muutamia päiviä tätä ennen kiikarillani katsellessani
Albaycian katuja, näin minä saattokunnan erään nuoren nunnan muassa,
joka aikoi ruveta huntua kantamaan, ja huomasin monta asianhaaraa, jotka
panivat minut säälimään tätä nuorta ihmistä, joka nyt oli valmis
antamaan salvata hänensä elävään hautaan. Hyväksi mielekseni näin minä,
että hän oli kaunis; ja hänen kasvoinsa kalpeudesta päätin minä, että
hän enemmin pakosta kuin jumalisuudesta ja vapaasta tahdosta antausi
taivaan palvelukseen. Hän oli morsiameksi puettu ja hänellä oli
valkoinen kukkaiskiehkura tukassa; mutta varmaan hänen sydämensä
inhostui tuota hengellistä yhdistystä ja huokasi maallista rakkautta.
Eräs hoikka, vakaisen näköinen mies kävi hänen vierellään
saattokunnassa; minä näin selvästi, että tuo hänen hirmuvaltainen isänsä
oli juuri se, joka taikauskoisuudesta tahi jostain muusta halvasta
yllykkeestä oli kiristänyt häneltä tämän uhrin. Lukuisissa
saattelijoista oli niinikään eräs ruskeaverinen, kaunis nuorukainen,
Andalusian puvussa, joka näytti katselevan tyttöä haikeimmalla
mielikarvaudella. Hän oli epäilemättä se salainen rakastaja, josta tytön
täytyi iäti eritä. Närkästykseni eneni nähdessäni tuon ilkikurisuuden,
mikä ilmaantui saattokunnassa olevain munkkien ja luostariveljesten
kasvoissa. Saattokunta saapui luostarin kirkolle, aurinko paistoi
viimeisen kerran alokas-raukan seppeleelle kun tämä astui tuon
salaperäisen kynnyksen yli ja katosi kirkkoon. Väkijoukko hyökkäsi
sisään, tehden ristinmerkkiä ja veisaten; rakastaja viipyi vähän aikaa
portilla. Minä arvasin hänen kuohuiset tunteensa, mutta hän voitti ne ja
meni sisään. Nyt seurasi pitkällinen hiljaisuus -- koko kohtaus tuolla
kirkossa kuvastui mieleeni: alokas-raukka katoovaisen pukunsa
menettäneenä, luostaripukuun puettuna, morsius-seppele tukasta otettuna,
pitkät silkkikiharat hänen kauniista päästään leikattuina -- minä kuulin
hänen kuiskivan tuon peruuttamattoman lupauksen. Minä näin hänet
paarilla pitkänään; kuolon kalpeuden hänen kasvoillaan; hautausmenot
olivat päätetyt; minä kuulin urkuin juminan ja nunnain vaikertelevan
sielumessun; isä katseli kaikkea tätä kylmällä, tunnottomalla
katsannolla. Rakastaja -- mutta eipä, mielikuvatukseni ei voinutkaan
kuvata tytön rakastajaa; tässä kohden puuttuu taulussani jotain.
Vähän ajan perästä virtasi väkijoukko takaisin ja hajausi eri
suunnille, riemuitsemaan päivänpaisteessa ja käymään elämän vilkkaampiin
tapauksiin osalliseksi; mutta uhri jäi sinne sisälle. Viimeisten
ulosastuvain joukossa oli isä ja rakastaja, jotka näyttivät vakaisesti
keskenään haastelevan. Rakastaja puheli kiivaasti liikehtien; minä
odotin väkivaltaista kehkeämistä näytelmälleni, mutta erään kartanon
kulma tuli väliin ja teki kohtauksesta lopun. Aina olen sittemmin
karvain mielin luonut silmäni luostarille. Hiljan muuanna iltana näin
minä kynttilän palavan muutaman luostarintornin kaukaisessa akkunassa.
"Tuolla," sanoin minä, "istuu se onneton nunna kammiossaan ja itkee,
samalla kun hänen rakastajansa, turhaan mieltänsä vaivaten, kenties
vaeltelee hänen allansa kadulla."
Häärivä Mateo häiritsi unelmani ja raasti silmänräpäyksessä
kuvas-aistini luoman hämähäkinverkon rikki. Tavallisella
huolellisuudellaan oli hän tiedustanut kaikki tähän asiaan kuuluvat
seikat, jotka puhalsivat kaikki unelmani pois. Romaanini sankaritar ei
ollut nuori eikä kaunis; hänellä ei ollutkaan rakastajaa -- ja hän oli
omasta ehdostaan mennyt luostariin, jonka hän katsoi kunnia-arvoiseksi
turvapaikaksi, ja hän oli iloisimpia nunnia sen muurien sisällä.
Kotvan aikaa kului ennenkuin taisin suoda tälle nunnalle anteeksi, että
hän, päinvastoin kaikkia romaanin sääntöjä, tunsi hänensä onnelliseksi
kammiossaan, mutta minä haihdutin kuitenkin pahan tuuleni sillä, että
päivänä parina pidin silmällä erään mustasilmäisen ja mustaverisen
kaunottaren sievisteleviä kiekailuksia, joka erään kukkapensaiden
peittämän balkongin suojassa ja silkkiteltissä salaa puhutteli erästä
kaunista, mustaveristä ja vahvapartaista ritaria, joka usein näkyi
kedolla hänen akkunansa alla. Välistä näin hänen, kaapu korvilla,
varhain aamusilla loikkivan tiehensä. Välistä taas odotti hän jossain
kulmassa, missä valepuvussa milloinkin, ja minä näin selvästi, että hän
odotti jotain salaista merkkiä, huoneesen puikahtaakseen. Sitten kuului
yöllä kitarrin näpsäyksiä ja lyhty liikkui edes takaisin balkongilla.
Minä ajattelin nyt rakkauden seikkaa, semmoista koin kreivi Almavivan,
mutta taaskin petyin arvauksissani; sillä minulle sanottiin, että se
jota minä luulin rakastajaksi, oli nainut mies ja salakauppiaaksi
yleisesti tunnettu, ja että kaikki hänen salaiset merkkinsä ja
liikkeensä epälemättä tarkoittivat jotain salakuljetuksen yritystä.
Monta kertaa katselin minä balkongilta huvikseni niitä muutoksia, joita,
vuorokauden eri aikain vaikutuksesta, vähitellen tapahtui ympärillä
olevissa luonnon kohtauksissa.
Tuskin oli ensimmäinen koitto levittänyt harmaata sarastustaan taivaalle
ja ensiksi herännyt kukko tämän kukkulan rinteen majoissa antanut
äänensä kuulua, niin alkoi, esikaupungeissakin uusi elämä, sillä
ensimmäiset aamutunnit lämpimässä ilman-alassa ovat ihastuttavia. Kaikki
pyysivät innolla päivän askareissa ennättää edelle aurinkoa.
Hevosaasin-ajaja kuormatun aasinsa kanssa lähtee matkalle; matkustaja
kiinittää ratsupyssynsä satulan taa ja nousee ratsaille ravintolan oven
ulkopuolella; ahvettunut talonpoika häätelee hitaita juhtiaan, joiden
kuormana on hedelmillä ja yökasteessaan vielä olevilla ruokakasveilla
täytettyjä vasuja, sillä nyt jo rientävät toimekkaat emännät torille.
Aurinko on noussut ja heittää säteitään pitkin laksoa, puiden harvain
lehtien välitse. Aamukellot soivat soinnullisesti puhtaassa kirkkaassa
ilmassa, ja julistavat hartauden hetkeä tulleeksi, Hevosaasin-ajaja
seisahtuu kuormattuin aasiensa kanssa kapellin ulkopuolelle, pistää
sauvansa vyöhön selkänsä taa, järjestää pikimustan tukkansa,
ja astuu, hattu kädessä, sisään, kuulemaan messua ja rukoilemaan
onnellista matkustusta Sierran (vuorijakson) kautta. Nyt hiipii,
keijuisen-tapaisilla askelilla, armas sennora esiin, sievään basquinnaan
puettuna, heiluva viuhka kädessä, ja hänen mustat silmänsä heloittavat
somille laskoksille pannun manttiljan alla; mutta tuo luonnikas puku,
tuo naasti kenkä, sukkain hämähäkinverkko, tuo äskenpoimittu ruusu, joka
niinkuin hohtokivi kimeltää kauniisti palmikoittuin pikimustain
hiuskiharain välitse, osoittavat, että maa on taivaan kanssa osallisena
ylivallassa hänen ajatuksiinsa. Älä päästä häntä silmistäsi, huolellinen
äiti, naimaton täti tahi valpas duenna, lienet kuka hyvänsä, joka
seuraat hänen askeliansa.
Aamun kuluessa työn kohu joka haaralla enenee; kaduilla vilisee ihmisiä,
hevosia ja juhtia, ja humina ja kohina kuuluu kuin meren aalloilta.
Auringon lähetessä keskipäivän korkeuttaan, melu ja hälinä vähitellen
vaikenee; sen ollessaan korkeimmallaan syntyy seisahus. Puskuva kaupunki
raukenee, ja useita tuntia vallitsee yleinen hiljaisuus. Akkunat ovat
suljetut, kartiinit alaslasketut; asukkaat ovat peräytyneet kartanoiden
viileimmille paikoille; lihava munkki kuorsaa makuuhuoneessaan; vahva,
roteva kantaja makaa takkansa vierellä pitkänään kivikadulla; talonpoika
ja päiväpalkkalainen lepäävät Alamedan puiden suojassa, uneen
tuuditettuina heinäsirkkain tirskunnalla. Kadut ovat väestä tyhjät,
paitse muuatta vedenkantajaa, joka ylistää ja tarjoilee kristallikukasta
juomaansa, "kylmempää kuin vuoren lumi."
Auringon mailleen mennessä kaikki vähitellen virkistyvät jälleen, ja kun
iltarukouskello antaa kuminansa kuulua, on kuin koko luonto riemuitsisi,
että päivän hirmuvaltias on vallastaan kukistettu. Nyt käy ilo
yleiseksi, sillä kaupunkilaiset virtaavat nyt ulos iltailmaa
hengittämään ja parveilevat tässä lyhyensä hämärässä siellä täällä
Darron ja Xenilin lehtokujilla ja puutarhoissa.
Yön tullessa muuttuu tämä vaihtelehtava näytelmä toisenluontoiseksi.
Valkeita sytytetään vähitellen missä milloinkin, täällä vahakynttilä
balkongin akkunaan, tuolla lamppu pyhimyksen kuvan eteen. Näin esiintyy
kaupunki vähitellen tästä peittävästä pimeydestä ja kiiluu hajallisista
valoista, kuin tähditetty taivaankansi. Nyt kuulan pihoista ja
puutarhoista, kujilta ja kaduilta, lukemattomain kitarrien ja kastanjien
ääniä, jotka tällä melkeällä korkeudella sulavat yhteen lauhkeaksi ja
suloiseksi konsertiksi. Iloita hetkestä on iloisen ja rakastuneen
Andalusialaisen uskontunnustus, eikä harjoita hän tätä milloinkaan
innokkaammin kuin sulohajuisina kesä-öinä, jolloin hänen hartahin
ahkerointinsa on hänen sydämensä valitun voittaminen tanssilla,
rakkauden lauluilla ja hellyttävällä serenaadilla.
Minä istuin eräänä iltana balkongilla, nauttien noita viilistyttäviä
tuulenlöyhäyksiä, jotka pitkin kukkulaa puissa humisivat, kun siivo
Mateoni, joka seisoi vierelläni, osoitti erästä avaraa kartanoa erään
Albaycian tuntemattoman kadun varrella, ja siitä, muistaakseni, kertoi
seuraavan historian.
Muurarin seikkailus.
Oli kerran köyhä muurari Granadassa, joka vaarinotti kaikki pyhä- ja
juhlapäivät, vieläpä työttömät maanantaitkin, ja joka, vaikka oli näin
hurskas, yhtäkaikki köyhtyi köyhtymistään, niin että tuskin sai
jokapäiväistä leipää talouteensa hankituksi. Eräänä yönä heräsi hän
unestaan kiivaasta koputuksesta ovelle. Hän avasi ja näki pitkän ja
laihan papin, melkein kuin luurangon, seisovan edessään.
"Kuulesta, ystäväiseni," sanoi vieras, "minä olen havainnut että olette
hyvä kristitty ja että teihin käy luottaminen; tahdotteko nyt juuri,
tänä yönä, ottaa erään työn tehtäväksenne?"
"Oikein mielelläni, Sennor Padre, kuitenkin sillä ehdolla että saan
säännöllisen palkkani."
"Se on tietty; mutta teidän täytyy antaa sitoa peite silmäinne eteen."
Muurarilla ei ollut mitään tätä vastaan muistuttamista ja pappi kääräsi
huivin hänen päänsä ympärille ja vei häntä monia kuoppaisia katuja,
mutkateitä ja solia myöten, kunnes he seisahtuivat erään portin
ulkopuolelle. Pappi otti avaimen, väänsi sitä tuossa kitisevässä lukossa
ja avasi jonkun esineen, joka kuului kuin raskas ovi olis auvennut. He
menivät sisään, portti suljettiin ja pantiin salpaan, ja muuraria
vietiin kaikuvaa käytävää pitkin ja suurten salien kautta rakennuksen
sisempään osaan. Täällä otettiin side hänen silmiltään ja hän oli nyt
patiolla eli pihalla, joka oli yhdellä ainoalla lampulla kimeästi
valaistuna. Keskellä pihaa oli vanhaan Maurilaiseen kaivoon kuuluva
kuivanut vesisäiliö, jonka alle pappi käski hänen rakentaa vähäisen
holvin; kiviä ja savea oli sitä varten varalla. Muurari teki sitten
työtä kaiken yön, saamatta kumminkaan alkamaansa työtä. valmiiksi. Juuri
ennen päivänkoittoa laski pappi kultarahan hänen käteensä, sitoi taas
peitteen hänen silmilleen ja vei hänet jälleen kotiinsa.
"Haluatteko," sanoi hän, "tulla takaisin ja lopettaa työnne?"
"Oikein kernaasti, Sennor Padre, sillä ehdolla että minulle taas yhtä
kunniallisesti maksetaan."
"Hyvä; ensi sydän-yön aikana tulen taas teitä noutamaan."
Näin tapahtuikin, ja holvi tuli valmiiksi.
"Nyt," sanoi munkki, "täytyy teidän auttaa minua hankkimassa tänne niitä
ruumiita, jotka ovat tähän holviin haudattavat."
Nämät sanat panivat karvat köyhän muurarin päässä pöyristymään; hän
seurasi pappia horjuvin askelin erääsen syrjäiseen huoneesen kartanossa,
luullen tulevansa näkemään jonkun hirveän kuolonkohtauksen, mutta
tointui pelvostaan, nähtyänsä kolme tahi neljä astiata eräässä loukossa.
Selvästi näkyi että ne olivat kultaa täynnä, ja suurella vaivalla vaan
sai hän ja pappi ne uloskannetuksi ja niille määrättyyn hautaan
lasketuksi. Holvi pantiin nyt umpeen, kivitys laitettiin entiselleen ja
kaikki merkit siihen mitä oli tehty poistettiin. Pappi sitoi taas
peitteen muurarin silmille ja vei hänet jälleen kotiin, toista tietä
kuin sitä ennen. Vaellettuansa mutkistelevia katuja ja kujia, he
seisahtuivat, ja pappi laski kaksi kultarahaa hänen käteensä. "Odottakaa
tässä," sanoi hän, "kunnes kuulette tuomiokirkon kelloin aamukirkoksi
soivan. Jos rohkenette sitä ennen ottaa sidettä silmiltänne, niin teille
onnettomuus tapahtuu." Näin sanottuaan meni hän tiehensä. Muurari odotti
tunnollisesti, noita kultarahoja kädessään punniten huvikseen ja
toisiansa vasten helähytellen. Juuri samassa kun tuomiokirkon kello soi
aamukirkoksi, otti hän siteen silmiltään ja oli nyt Xenilin rannalla,
josta hän hopusti riensi kotiinsa ja kokonaiset kaksi viikkokautta eli
perheensä kanssa hyvästi tuon kaksi-öisen työn maksulla; niiden
kuluttua, oli hän yhtä köyhä kuin ennenkin.
Edelleen teki hän vähin työtä, mutta rukoili vireästi, ja otti joka
vuosi vaarin kaikista sunnuntai- ja juhlapäivistä, jonka ohessa hänen
lapsensa kasvoivat yhtä ryysyisinä ja nälkäisinä, kuin joku
Mustalais-joukko. Hänen muuanna iltana tuvan oven edessä istuissaan,
tuli eräs vanha rikas saituri, jolla tiettiin olevan monta kartanoa ja
joka tunnettiin tuiki itaraksi isännäksi, hänen luoksensa. Rahamies
katseli häntä vähän aikaa, katsoa tihruttaen kahden epäluuloisen, pitkän
silmäkulman alta.
"Minulle on sanottu, ystäväni, että olette vallan köyhä."
"Sitä asiata ei käy kieltäminen, Sennor, se kyllä selvästi näkyy."
"Kenties siis otatte erään työn tehdäksenne ja hyvällä palkalla?"
"Niin hyvällä palkalla, herraseni, kuin kukaan muurari Granadassa."
"Sitäpä juuri tahdon. Minulla on vanha kartano, joka on kovin rappioinen
ja maksaa minulle, pitääkseni sitä hyvässä voimassa, enemmän rahaa kuin
sen arvo onkaan, sillä ei kukaan tahdo siinä asua; minun täytyy
sentähden, niin hyvällä kaupalla kuin on mahdollista, koettaa saada se
voimaansa, niin että pysyy koossa."
Muurari vietiin hetikohta erääsen isoon, asumattomaan huoneesen, joka
oli raunioksi kaatamallaan. Mentyänsä useiden tyhjäin salien ja kamarien
läpi, tuli hän erääsen sisäiseen pihaan, jossa eräs vanha Maurilainen
kaivo tarkistutti hänen huomiotansa. Hän seisahtui hetkisen ajaksi,
sillä muisto paikasta heräsi kuin unelma hänen sielussaan.
"Kuulkaapas," sanoi hän, "kuka on ennen asunut tässä kartanossa?"
"Hän palakoon kiirastulessa," huudahti kartanon isäntä; "se oli eräs
vanha saituri pappi, joka vaan huoli itsestänsä. Hänen sanottiin olleen
upporikkaan, mutta koska hänellä ei ollut sukulaisia, niin hänen
luultiin testamenttaavan kaikki tavaransa kirkolle. Hän kuoli äkisti, ja
papit ja munkit kiirehtivät tänne, ottamaan hänen tavaroitaan haltuunsa;
mutta ei löydetty muuta kuin moniaita tukaatteja eräässä
nahkakukkarossa. Pahin kaikesta on tullut minun osakseni, sillä tuo
vanha mammona asuu yhä edelleen hänen kuolemansakin jälkeen minun
kartanossani, mitään hyyryä maksamatta, ja kuollutta ei käy oikeuteen
haastaminen. Sanotaanpa, että joka yö, samassa kamarissa missä papin oli
tapa nukkua, kuuluu kultarahain helinätä, ikäänkuin hän tavaroitaan
siellä lukisi, ja välistä pihalla hirmuista puhkamista ja ähkymistä.
Nämät puheet olkoot nyt valheita taikka tosia, niin ne kumminkin ovat
saattaneet taloni pahaan maineesen eikä kukaan hyyryläinen tahdo tässä
asua."
"Hyvä," sanoi muurari karskisti, "antakaapa minun maksutta asua
kartanossanne, kunnes rikkaampi hyyryläinen tulee, niin minä lupaan
korjata sen ja saattaa sen hengen, joka tässä levottomuutta tekee,
lepoonsa. Minä olen hyvä kristitty ja köyhä mies, enkä pelkää piruakaan,
vaikka ilmestyisikin ison rahasäkin muodossa."
Tämän rehellisen miehen tarjous hyväksyttiin ilolla; hän muutti
perheensä kanssa kartanoon ja täytti kaikki lupauksensa. Hän pani
kartanon vähitellen entiseen kuntoonsa; kultarahaan helyä pappivainajan
kamarista ei kuulunutkaan enää öillä, vaan alkoi sen sijaan kuulua
elävän muurarin lakkareista. Sanalla sanoen, hänestä tuli yhtäkkiä,
naapurien hämmästykseksi, varakas mies ja hänen luultiin olevan
rikkaimpia miehiä Granadassa; hän lahjoitti kirkolle suuria summia,
epäilemättä rauhoittaakseen omaatuntoaan, ja ilmoitti vasta
kuolinvuoteellaan, pojalleen ja perillisilleen, tuon holvin jutun.
Huvikävely kukkuloilla.
Usein iltasilla, kun päivän helle on huojennut, käyn minä huvikseni
kaukanaki kävelemässä likeisillä kukkuloilla ja noissa syvissä
varjoisissa laksoissa, pitäen historiallista aseenkantajaani Mateota
muassani, jonka puheliaisuudelle minä näissä tiloissa annan
rajattomimman vapauden, ja tuskinpa onkaan yhtään kalliota tahi
rauniota, rappioista suihkukaivoa tahi yksinäistä laksoa, josta hänellä
ei ole joku kummallinen juttu, ja etenkin joku kultainen legenda, sillä
ei suinkaan ole vielä kukaan köyhä miesparka ollut niin auli kätkettyin
aarteiden ulosjakamisessa.
Me lähdimme eräänä iltana tällaiselle huvikävelylle, jolla Mateo oli
tavallista puheliaampi. Auringon laskun tienoilla me samosimme ulos
Oikeuden ison portin kautta, ja mennessämme ylöspäin erästä lehtokujaa,
seisahtui Mateo muutamain viikuna- ja kranaatti-puiden alle, erään ison,
rapistuneen tornin juurelle, nimeltä Seitsemän Huonekerran Torni (_de
los Siete Suelos_). Täällä osoitti hän yhtä matalaa porttikäytävää
tornin perustuksessa, ja alkoi jutella eräästä hirmuisesta aaveesta, eli
kouvosta, joka, aina Maurilaisten ajasta asti, piti vallattomuuttaan
tässä tornissa ja vahtasi erään Maurilaisen kuninkaan aarteita. Välistä
ilmaantuu hän pimeässä yössä ja kummittelee Alhambran lehtokujilla ja
Granadan kaduilla, päättömän hevosen muotoisena, kuuden koiran
ajelemana, jotka hirmuisesti vikisevät ja ulvovat.
"Mutta etkö ole itse koskaan häntä kohdannut, Mateo, kävellessäsi?"
kysyin minä.
"En, Sennor, en ole Jumalan kiitos! Mutta isän-isäni, räätäli, tunsi
monta, jotka olivat sen nähneet, sillä se tuli muinoin paljoa useammin
ulos kuin nyt, milloin minkin muotoisena. Joka ihminen Granadassa on
kuullut puhuttavan Belludosta, sillä vanhat ämmät ja imettäjät
peloittavat sillä lapsia, kun ne itkevät. Muutamat sanovat sitä erään
julman Maurilaisen kuninkaan hahmoksi, joka murhasi kuusi poikaansa ja
hautasi heidät näihin holveihin, ja että nämät, kostaaksensa, ajelevat
häntä öillä."
En tahdo pitemmältä puhua niistä eriskummaisuuksista, joita siivo Mateo
jutteli näistä kummituksista, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämän
tornin kautta meni se porttikäytävä, josta onneton Boabdil lähti
pääkaupunkiaan luovuttamaan.