linnassa antaa, on voima jonka se antaa sielulle, synnyttämään unelmia
ja kuvia menneisyydestä, ja siten pukemaan pelkkää todellisuutta muistin
ja kuvas-aistin hohteesen. Koska mieleni tekee vaeltaa noiden "tyhjäin
varjoin" keskellä, etsin minä etenkin niitä paikkoja Alhambrassa, jotka
ovat soveliaimmat näihin sielun kuvajaispeliin. Paikkaa sopivampaa
siirtämään ihmistä tähän mielialaan ei ole kuin Leijonain kartano ja sen
salit ovat. Tänne on ajan käsi pudonnut keveimmästi, ja Maurilaisen
sievyyden ja komeuden jäljet näkyvät täällä melkein alkuperäisessä
loistossaan. Maanjäristykset ovat tärisyttäneet tämän suunnattoman
rakennuksen perustuksia ja panneet sen vankimmatkin tornit halkeilemaan;
mutta katsopas, ei yksikään noista keveistä pylväistä ole siirtynyt
paikaltaan, ei yksikään kaari keveässä ja heikossa pylväsrivissä ole
murtunut, ja kaikki nuot keveät, kummalliset teokset holvikatoissa,
näölleen yhtä keveät kuin aamukylmän kiteiset muodostukset, ovat vielä
vuosisatain kuluttua olemassa, miltei yhtä vereksinä, kuin ne lähtivät
Maurilaisen taideniekan kädestä. Minä kirjoitan tätä noiden muinaisajan
muistomerkkien keskellä, varhain virkistyttävällä aamuhetkellä,
Abencerragien turmallisessa salissa. Verellä tahrattu suihkukaivo,
heidän surullisen kuolemansa mainehikas muistomerkki, on edessäni; sen
korkeat suihkut miltei visko vihmaa paperilleni. Kuinka työlästä
yhdistää tuota vanhaa kertomusta väkivallasta ja murhasta suloisen ja
lauhkean lähistön kanssa yhteen! Kaikki täällä näyttää olevan aiottu
vaikuttamaan helliä ja onnellisia tunteita, sillä kaikki on suloista,
sievää ja ihanata. Yksin valokin käy sisään lauhkeana ylhäältäpäin,
laternan kautta, ikäänkuin inhimillistä ylemmällä kädellä maalatusta
kupulaesta. Avaran ja koreasti valmistetun, holvitetun pääportin kautta
näen minä Leijonain kartanon, päivän paisteessa välkkyvine
pylväsrivineen ja suihkukaivoineen. Vilkas pääskynen lentää kartanoon,
liehahtaa ilmaan ja katoaa visertäen kattojen taa; vireät mehiläiset
surisevat kukkapengerten vaiheilla; ja monivärisiä perhoja liipoittelee
kukasta kukkaan, kohoaa ilmaan ja leikittelee keskenään
päivänpaisteessa. Tarvitset vaan hiukan kuvas-aistiasi ponnistaa
ajatellaksesi jotakuta aateeksivaista Haremin kaunotarta, joka
hekumallisessa joutilaisuudessa viettää päivänsä näissä Itämaisen
ylellisyyden suljetuissa asunnoissa.
Se sitä vastoin, joka tahtoo nähdä tämän paikan yhtäläisempänä siinä
tapahtuneiden surullisten kohtausten kanssa, käyköön siinä silloin kun
illan varjot lauhentavat Leijonain kartanon heloa ja levittävät
synkeyttä läheisiin saleihin. Eipä totisesti saata mikään olla
suloisempaa ja surullisempaa, eli paremmin sopia yhteen tarun kanssa
inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.
Tällaisella hetkellä menen minä mielelläni Oikeuden Saliin, jonka
synkästi varjotut lakikäytävät ulottuvat kartanon yläpään poikki. Siellä
pidettiin Ferdinandin ja Isabellan ja näiden riemuitsevan hovin
läsnäollessa se juhlallinen messu, kun he olivat Alhambran haltuunsa
ottaneet. Sama risti näkyy vielä seinässä, jonka viereen alttari
rakettiin, jossa Hispanian suurikardinaali ja muut kirkon ylimykset
toimittivat jumalanpalveluksen. Minä ajattelen sitä kohtausta, kun
voittanut sotajoukko täytti tämän pihan; noita pääpappeja
juhlapuvuissaan ja kaljupäisiä munkkeja, teräkseen puettuja ritareja ja
silkillä koristettuja hoviherroja sekalutten; kun ristejä ja
pispansauvoja ja kirkon viirejä, sekaisin uljaiden hispanialaisten
sotapäällikköin kilpimerkkien ja lippuin kanssa, voittoriemussa liehui
näissä mahomettilaisissa saleissa. Minä ajattelen Columboa,
maailman-osan tulevaista löytäjää, ujoilevasti seisovana jossain
kaukaisessa loukossa, tuon juhlallisen voittokomun nöyränä katselijana.
Minä kuvailen mieleeni, kuinka tuo katholinen kuningas ja kuningatar,
alttarin eteen polvistuneina, lähettävät taivaasen kiitostaan saadusta
voitosta, sillä aikaa kun holvit kaikuvat pyhiä yhdysvirsiä ja
juhlallista Tedeumia.
Tämä lyhyt hairaus on loppunut -- komu ja loisto katoaa
mielikuvatuksesta -- yksinvaltiaat, papit ja soturit joutuvat
unhotuksiin, samoin kuin onnettomat Maurilaiset, joiden voittamisesta he
riemuitsivat. Sali, jossa voitosta riemuittiin, on tyhjä ja asumaton.
Yölipakko räpistelee sen puolihämärissä holveissa, ja pöllö lähettää
kamalaa huutoansa Comares'in läheisestä tornista.
Tullessani muutamia iltoja tätä ennen Leijonain kartanolle, näin minä
hämmästyksekseni erään Maurilaisen ihan huoleti istuvan suihkukaivon
luona. Minusta ensin tuntui niinkuin nuot taikauskoiset sadut tästä
paikasta olisivat toteutuneet, ja että joku Alhambran muinaisista
asukkaista olis murtanut vuosisatain taikauksen ja jälleen tullut
näkyviin. Ei hän kuitenkaan ollut muu kuin tavallinen ihminen,
Tetuanilainen Barbariasta, jolla oli kauppapuoti Zacatinissa Granadassa,
jossa hän kaupitsi rabarberia, leikkikaluja ja haju-aineita. Koska hän
puhui hyvin sujuvasti Hispanian kieltä, taisin minä puhella hänen
kanssansa, ja minä huomasin hänen mieleväksi ja ymmärtäväiseksi
mieheksi. Hän sanoi käyvänsä välistä kesällä tällä kukkulalla,
viettämässä jotain osaa päivästä Alhambrassa, joka muistutti hänelle
Barbarian vanhoja hovilinnoja, jotka olivat samaan laatuun rakettuja ja
koristettuja, vaikka ei näin loistoisasti.
Kävellessämme siellä täällä palatsissa, näytti hän minulle muutamia
arabialaisia päällekirjoituksia, ylevästä runoudellisesta kauneudesta
merkillisiä.
"Ah, sennor," sanoi hän, "Maurilaiset, hallitessaan Granadaa, olivat
iloisempi kansa kuin ovat tätä nykyä. He vaan ajattelivat rakkautta,
musiikia ja runoutta. He panivat kokoon säijejaksoja joka tilassa ja
laativat nuotinkin niihin kaikkiin. Mies, joka osasi tehdä kauniimpia
värsyjä, ja nainen, jolla oli ihanin ääni, oli varma suosiosta ja
erismerkityksestä. Siihen aikaan, jos joku anoi leipää, hän sai
vastaukseksi: sepitse minulle laulu; ja köyhin kerjäläinen palkittiin
monasti kultarahalla, jos oli esittänyt anomuksensa värsyllä."
"Ja onko tämä yleinen runouden tunto," sanoin minä, "nyt kokonansa
kadonnut teistä?"
"Ei millään muotoa, sennor; kansa Barbariassa, yksin alhaisimmatkin
luokat, sepitsee vielä lauluja, niinkuin muinaisinakin aikoina, mutta
tätä ei palkita enää niinkuin silloin; rikas pitää kullan helinän
kauniimpaan kuin runouden ja musiikin soinnollisuuden."
Hänen puhuessaan tarkistui hänen silmänsä erääsen päällekirjoitukseen,
joka ennusti tämän linnan omistajille, Maurilaisille kuninkaille, että
heidän valtansa ja kunniansa oli kestävä iäti. Lukiessaan tätä hän
pudisti päätänsä ja nykäytti hartioitansa. "Näin olis kaikki käynyt,"
sanoi hän, "Maurilaiset vallitsisivat vieläkin Alhambrassa, ellei
Boabdil olis ollut petturi ja luovuttanut pääkaupunkiansa kristityille.
Hispanian kuninkaat eivät olis ikänä voineet suoralla väkivallalla ottaa
sitä."
Minä koetin puolustaa onnettoman Boabdilin muistoa tätä panetusta
vastaan ja näyttää, että riitaisuudet, jotka vaikuttivat Maurilaisen
vallan kukistumisen, juontuivat hänen tiikerimaisen isänsä julmuudesta;
mutta Maurilainen ei tahtonut hyväksyä minkäänlaisia puolustuksia.
"Muley Hassan," sanoi hän, "lienee ollut julma; mutta hän oli
urhoollinen, huolellinen ja isänmaallinen. Jos häntä olis tarpeeksi asti
autettu, Granada vielä olis meidän; mutta hänen poikansa esti hänen
aikeitaan, rampautti hänen voimaansa, levitti kavallusta hänen
palatsiinsa ja eripuraisuutta hänen leiriinsä. Kohdatkoon häntä Jumalan
kirous hänen kavaluudestaan!" Näin sanoen lähti Maurilainen Alhambrasta.
Tämän käärelakilla koristetun Maurilaisen vihastus sopii yhteen erään
kertomuksen kanssa, jonka olen kuullut muutamalta ystävältä, joka
matkustaissaan Barbariassa oli puheilla Tetuanin pashan kanssa. Tämä
Maurilainen kuvernööri kyseli erittäinkin Andalusian onnellisia
tienoita, ihanaa Granadaa ja sen kuninkaallisen hovilinnan jäännöksiä.
Vastaukset, jotka hän sai, herättivät kaikki nuot suloiset muistot
heidän muinaisesta voimastaan ja loistoisesta vallastaan Hispaniassa,
joita Maurilaiset niin suuresti rakastavat. Kääntyen Maurilaisen
seurueensa puoleen pyyhkäsi pasha partaansa ja surkutteli katkerasti,
että moinen valta oli ryöstetty oikea-uskoisten käsistä. Hän lohdutti
kumminkin mieltänsä sillä lujalla uskolla, että Hispanian kansan voima
ja onni oli kukistumaan päin; että aika oli tuleva, jolloin Maurilaiset
jälleen valtaisivat oikeudenmukaiset omaisuutensa, ja että se päivä ehkä
ei olis kaukana, jona Allahta jälleen palveltaisiin Cordovan moskeassa
ja Mahomettilainen prinssi taas istuis Alhambran valtaistuimella.
Tällainen on yleinen toivo ja usko Barbarian Maurilaisissa, jotka
katsovat Hispanian ja erittäinkin Andalusian oikeaksi perinnökseen, joka
on heiltä kavaluudella ja väkivallalla ryöstetty. Näitä aatteita
suosivat ja kannattavat Granadasta karkoitettuin Maurilaisten jälkeiset,
joita on yleensä Barbarian kaupungeissa. Muutamat näistä asuvat
Tetuniassa, ovat vieläkin muinaisilla nimillään, esimerkiksi Paez ja
Medina, eivätkä antaudu naimisiin muiden sukujen kanssa, jotka eivät
saata väittää olevansa samaa korkeata sukuperää. Heidän itsensä näin
korkealle arvaamaa sukujohtoa kansa pitää jonkunlaisessa kunniassa, jota
muuten harvoin missään Mahomettilaisessa yhteiskunnassa osoitetaan
millekään perimöiselle etevyydelle, paitse kuninkaallisessa
polvikunnassa.
Nämät suvut ikävöitsevät, kuten kerrotaan, vieläkin heidän esi-isäinsä
maallista paratiisia, ja lähettävät moskeoissaan yhä edelleen rukouksia
Allahlle, että hän jouduttaisi sitä aikaa, jolloin Granada jälleen
annetaan oikea-uskoisille: rukous, jonka kuulemista he yhtä hartaasti ja
yhtä suurella luottamuksella odottavat, kuin ennen muinoin kristityt
ristiretkeläiset toivoivat pyhän haudan valloitusta. Sanotaanpa
muutamain heistä vieläkin säilyttävän karttoja ja asiakirjoja, jotka
koskevat heidän esi-isäinsä omaisuuksia ja puutarhoja Granadassa,
vieläpä huoneiden avaimiakin, joita he säilyttävät todisteina
perimöisiin vaatimuksiinsa, ja näytettäviksi sinä suuresti ikävöittynä
päivänä, jolloin saavat isänmaahansa palata.
Leijonain kartanollakin on osansa yliluonnollisia satuja. Olenpa jo
maininnut alhaisemman väestön uskosta äänten hälinän ja kahleiden
kalinan suhteen, jonka murhattuin Abencerragien hahmut öisin ajoin
aikaansaattavat. Mateo Ximenes kertoi minulle tapauksen, joka oli ollut
hänen isän-isänsä, tuon niin saturikkaan räätälin elinajalla.
Alhambrassa oli eräs invaliiti, jonka toimena oli näytellä linnaa
muukalaisille. Astuessaan eräänä iltana hämärissä Leijonain pihan yli,
kuuli hän askelten kapsetta Abencerragien salista. Luullen linnassa
kävijöitä vielä viipyvän siellä, meni hän sinne katsomaan, kun
hämmästyksekseen näki neljä Maurilaista komeassa puvussa, kullatuissa
haarniskoissa, kalliista kivistä välkkyvät sapelit vyöllä. He kävelivät
edes takaisin juhlallisilla askelilla, mutta seisahtuivat ja viittasivat
häntä luoksensa tulemaan. Vanhus pötki pakoon, eikä saatu häntä
sittemmin enää Alhambran muurien sisälle astumaan. Näin tapahtuu
toisinaan, että ihminen kääntää selkänsä onnelleen, sillä Mateo oli
täyttä uskoa, että Maurilaiset aikoivat sotamiehelle ilmoittaa missä
heidän aarteensa olivat kätkettyinä. Eräs tämän vanhan invaliitin
jälkeinen oli viekkaampi; hän tuli köyhänä Alhambraan, mutta meni ennen
vuoden kuluttua Malagaan, osti kartanon, laitatti kuormarattaat ja elää
nyt siellä kaupungin rikkahimpana ja vanhimpana miehenä; ja oli tämä
kaikkityyni, miten Mateo viisaasti päätti, seuraus siitä, että hän löysi
noiden kummittelevain Maurilaisten salaisuuden.
Boabdil el Chico.
(Boabdil Vähäinen.)
Haasteluni Maurilaisen kanssa Leijonain kartanolla johti ajatukseni
Boabdilin merkillisiin elämänvaiheisin; liikanimeä sopivampaa kuin minkä
hänen alamaisensa hänelle antoivat ei ole ollut; he kutsuivat häntä: _el
Zogoybi_, eli _Onnettomaksi_. Hänen kova onnensa alkoi miltei jo
kehdosta. Jo piennä lasna suljettiin hän telkien taa; julma isä uhkasi
häntä kuolemalla, ja ainoastaan hänen äitinsä kekseliäisyys sai hänet
pelastetuksi; vaurastuneemmalla iällä karvastuttivat kunnianhimoisen
sedän vihollisuudet hänen elämäänsä ja saattivat sitä alinomaa uusien
vaarain alaiseksi; hänen hallintonsa oli häirittynä ulkonaisten
vihollisten hyökkäyksillä ja sisällisillä levottomuuksilla. Hän oli
vuorottain Ferdinandin vihollinen, vanki ja ystävä, mutta aina hänen
leikiteltävänsä, kunnes hän viimein voitettiin ja tuo uskoton
yksinvaltias otti häneltä valtaistuimen. Pakolaisena syntymäseudultaan
pakeni hän erään Afrikalaisen ruhtinaan luokse ja kaatui kenenkään
huomaamatta eräässä tappelussa, muukalaisen puolesta taistellen. Mutta
eipä hänen kuoltuansakaan hänen onnettomuutensa loppuneet. Jos Boabdil
halusi jättää kunnioitetun nimen historiaan, kuinka julmasti hän tässä
toiveessa pettyi! Kuka on vähimmälläkään tarkallisuudella lukenut tuota
romantilaista historiaa Maurilaisten vallasta Hispaniassa eikä kovinkin
harmistuisi niistä julmuuksista, joista Boabdilia syytetään? Kuka ei ole
säälinyt hänen hellän ja herttaisen kuningattarensa onnettomuuksia,
jota hän, väärän kanteen nojalla uskottomuudesta, syytti hengeltä
tuomittavaksi? Kuka ei ole kauhistunut kertomusta siitä murhasta jonka
hänen, vihan vimmassa, sanotaan tehneen tappamalla sisarensa ja tämän
pienet lapset? Kuka, lopuksi, ei ole tuntenut verensä kuohuvan
lukiessaan kertomusta tuosta julmasta verilöylystä, kun kuusineljättä
ritarillista Abencerragia, kertomuksen mukaan, hänen käskystään
mestattiin Leijonain pihalla. Kaikkia näitä syytöksiä on, erimuotoisina,
usein uudistettu; niistä on tullut balladeja, näytelmiä ja romanseja, ja
ne ovat kovin syvälle kansan mieleen juurtuneet taitaakseen siitä
haihtua. Ei löydy yhtään Alhambrassa käypää muukalaista, joka ei kohta
kysy sitä suihkukaivoa, jonka vierellä Abencerragit mestattiin, ja joka
ei kauhistuksella katsele tuota rautaristikolla varustettua vankeutta,
jossa kuningattaren sanotaan olleen suljettuna; jokainen talonpoika
Vegalla tahi Sierralla laulaa kaikkia näitä juttuja törkeissä
balladeissa, kitarrilla lauluaan saatellen, josta hänen kuulijansa
oppivat kiroamaan paljasta Boabdilin nimeä.
Yhtäkaikki ei ole milloinkaan yhtään nimeä suuremmalla hävyttömyydellä
ja vääryydellä paneteltu. Minä olen lukenut kaikki oikeat aikakirjat ja
niiden hispanialaisten kirjantekijäin kirjoitelmat, jotka olivat
Boabdilin aikaisia, ja joista muutamat olivat likeisessä tuttavuudessa
tuon katholisen kuninkaan ja kuningattaren kanssa ja todellakin olivat
leirissä kaiken sodan ajan. Minä olen tutkinut kaikki Arabialaiset
kirjantekijät, jotka olen voinut käännöksinä käsiini saada, enkä ole
löytänyt mitikään, mikä oikeaksi todistaisi nuot julmat ja iljettävät
syytökset. Kaikki nuot kertomukset ovat saaneet alkunsa eräästä
teoksesta, jolla tavallisesti on nimityksenä: _Historia de las guerras
civiles de Granada_ (historia Granadan keskinäisistä sodista), ja joka,
sen mukaan kuin sanotaan, sisältää historian Zegrien ja Abencerragien
taistelusta, Maurilaisen vallan viimeisen kamppauksen aikana. Tämä teos
tuli alkuaan Hispanian kielellä ulos ja sen sanottiin olevan erään
Murcialaisen _Gines Peres de Hilan_ Arabian kielestä kääntämän. Se on
sittemmin käännetty useaan kieleen; Florian on siitä ottanut paljon
tarumaiseen kertomukseensa Cordovan Gonsalvosta; ja se on kauan ollut
suuressa arvossa todenperäisenä historiana, ja kansa, erittäinkin
Granadan rahvas, uskoo sitä yleisesti. Koko kirja ei kumminkaan ole muu,
kuin joukko juttuja, sekaisin muutamain harvain rumistettuin todellisten
tapausten kanssa, jotka tekevät sen toden-näköiseksi. Siinä on
sisällinen todistus epäluotettavuudestaan; Maurilaisten olot ja tavat
ovat ylenmääräisesti rumistetut, ja kohtauksia kerrotaan, jotka eivät
ensinkään sovi heidän tapoihinsa ja uskontoonsa ja joita ei mikään
Maurilainen kirjantekijä ole kertoa saattanut.
Minä tunnustan että tässä teoksessa tavattavat aikomuksesta tehdyt
rumistukset näyttävät minusta miltei todellisilta rikoksilta;
romantilaisella sepityksellä tulee epäilemättä olla avara liikkuma-ala,
mutta ompa kumminkin rajoja, joiden yli ei saa mennä, ja oivallisten
vainajain nimiä, jotka kuuluvat historiaan, ei saa häväistä enemmin kuin
mainioiden vielä elossa olevain. Muutenkin näyttänee siltä että onneton
Boabdil jo on kärsinyt kyllin anteeksi suotavasta vihollisuudestaan
Hispanialaisiin, kun häneltä ryöstettiin hänen kuningaskuntansa, ja että
hänen sentähden olis pitänyt päästä näkemästä nimeänsä noin
kevytmielisesti häväistävän ja ikään kuin häpeän esimerkkinä
syntymäseudullaan ja vieläpä esi-isäinsä asunnossa esitettävän.
Tällä ei ole tarkoitukseni väittää että kaikki teot, jotka Boabdilista
kerrotaan, ovat kokonansa ilman historiallista pohjaa; mutta niin
pitkältä kuin niiden jäljille voi päästä, ne näyttävät olevan hänen
isässä, Aben Hassan'in, tekemiä, jonka sekä kristityt että arabialaiset
historioitsijat kuvaavat julmaksi ja hurjaksi luonteeksi. Hänpä se oli
joka mestautti ritarit Abencerragien kuuluisasta suvusta, sentähden että
piti heihin epäluuloa salaliitosta, joka muka tarkoitti hänen
kukistamistaan valtaistuimelta.
Syynä kertomukseen syytöksestä Boabdilin puolisoa vastaan ja tämän
torniin salpaamisesta, lienee niinikään hänen julmasydäminen isänsä
pidettävä. Aben Hassan nai, loppupuolella ikäänsä, erään kauniin
vangiksi otetun, jalosukuisen kristityn naisen, joka otti nimekseen
Maurilaisen nimen Zorayda, ja jonka kanssa hänellä oli kaksi poikaa.
Zorayda oli kunnianhimoinen luonnoltaan ja erinomaisen huolellinen siitä
että hänen poikansa pääsisivät valtaistuimelle. Tätä tarkoittaen
vaikutti hän kuninkaan epäluuloiseen luonteesen, härsytti häntä niitä
poikia vastaan jotka kuninkaalla oli muiden vaimoinsa ja jalkavaimoin
kanssa, ja syytti heitä salaliitoista valtaistuinta ja henkeä vastaan.
Muutamat heistä hurja isä surmasi. _Ayxa la Horra_, tämä Boabdilin siveä
äiti, joka muinoin oli ollut Aben Hassanin rakastettu lemmetyinen,
joutui niinikään hänen epäluuloinsa esineeksi. Aben Hassan salpasi hänet
ja hänen poikansa Comares'in torniin, ja olis uhrannut Boabdilin
raivolleen, ellei tämän äiti yöllä olis laskenut häntä tornista omilla
ja palvelijanaistensa hunnuilla, joten Boabdil pääsi Cadix'een
pakenemaan.
Tämä on ainoa perustettu aihe jonka minä olen voinut löytää kertomukseen
kuningattaren syytöksestä ja vangitsemisesta, josta näkyy että Boabdil
oli vainottu puoli eikä vainoaja.
Koko lyhyen, levottoman ja onnettoman hallintonsa aikana osoitti Boabdil
lempeätä ja armasta luonnetta. Hän saavutti hetikohta kansansa rakkauden
ystävällisyydellään ja lauhkeilla tavoillaan; hän oli aina rauhallinen
menoissaan, eikä koskaan käyttänyt kovuutta niitä vastaan, jotka monta
kertaa tekivät kapinan häntä vastaan. Hän oli itsekohdastaan
urhoollinen, mutta häneltä puuttui siveellistä voimaa, ja hän osoitti
hänensä vaikeissa ja arveluttavissa tiloissa epäileväksi ja hätäiseksi.
Tämä mielen heikkous joudutti hänen kukistumistaan ja vei häneltä tuon
sankarillisen viehättäväisyyden, joka olis antanut hänen
onnettomuudelleen suuruutta ja arvoisuutta, ja tehnyt hänet ansainneeksi
lopettaa Maurilaisen vallan loistoisan näytelmän Hispaniassa.
Muistelmia Boabdilista.
Onnettoman Boabdilin historian sieluani vielä elähyttäissä, lähdin minä
katsomaan niitä muistettavia paikkoja, jotka ovat yhteydessä hänen
historiansa kanssa ja vielä ovat olemassa tässä paikassa, hänen valtansa
ja onnettomuuksiensa näyttämöllä. Taulukalterissa Generalife-palatsissa
rippuu hänen muotokuvansa. Kasvot ovat leppeät, kauniit ja vähän
alakuloiset, iho kaunis ja tukka vaalea; jos se tosiaankin on hänen
näköisensä, niin hän näyttää olleen horjuva ja epäröitsevä, mutta
julmuuden eli kovuuden merkkiä ei ole hänen kasvoissaan ensinkään.
Sitten kävin siinä vankeudessa, jossa hän oli salvattuna lapsuudessaan,
kun hänen julma isänsä aikoi surmata hänet. Se on kaaritettu huone
Comares'in tornissa Lähettien salin alla, samanlainen, ahtaalla
käytävällä eroitettu kamari oli hänen äitinsä, siveän Ayxa la Horran
vankeuksena. Seinät ovat kummallisen paksut, ja pienet akkunat
varustetut rautaristikoilla. Kapea kivi-alttaani, matalalla
rintavastimella varustettu, ulottuu tornin kolmen sivun ympäri, juuri
akkunain alatse, mutta melkeän korkealla maasta. Tältä alttaanilta
luullaan kuningattaren, yön pimeydessä, omilla ja passarinaistensa
hunnuilla, laskeneen poikansa kunnaalle, jonka juurella palvelija odotti
nopean oriin kanssa, viedäkseen prinssiä vuorille.
Kävellessäni tällä alttaanilla, ajattelin minä tuota huolestunutta
kuningatarta, kuinka hän nojasi rintavastinta vasten ja äitinsydämen
kaikella hätäisyydellä kuunteli hevosenkavioiden kopseen viimeistä
kajahusta, kun hänen poikansa täyttä nelistä karkuutti pitkin Darron
ahdasta laksoa.
Sitten joutui se portti, jonka kautta Boabdil samosi Alhambrasta,
luovuttaakseen pääkaupunkiansa minun tiedustukseni esineeksi.
Alakuloisena, surumielisenä anoi hän kuninkaalta ja kuningattarelta
ettei kenenkään tästälähtiin sallittaisi kulkea tämän portin kautta.
Säälivä Isabella myöntyi, vanhain aikakirjain mukaan, hänen rukoukseensa
ja portti muurattiin kiini. Turhaan tiedustelin minä kotvan aikaa tätä
porttia; viimein sai kuitenkin siivo Mateo linnan vanhoilta asukkailta
sen tiedon, että eräs rapistunut porttikäytävä vielä oli olemassa, jonka
kantta, tarun mukaan, Maurilainen kuningas, linnasta luopuessaan, oli
mennyt, mutta jota, niin pitkältä takaperin kuin vanhimmat voivat
muistaa, ei ollut milloinkaan avattu.
Hän opasti minut paikalle. Porttikäytävä on erään ennen muinoin
mahdottoman ison tornin keskustassa, ja on nimeltä _Torre de las siete
Suelos_ eli Seitsemän Huonekerran Torni. Se on paikka, joka ympäristön
taikauskoisista kertomuksista, on tullut kuuluisaksi ihmeellisistä
näyistään ja Maurilaisista noituuksista.
Tämä ennen vanhaan noin peljätty torni on nyt pelkkänä rauniona,
sentähden että Ranskalaiset, linnasta lähtiessään, räjähyttivät sen
ruutilla ilmaan. Isoja muureista tulleita kiviruhoja makaa siellä täällä
hajallaan, rehevän nurmen alla, tahi viiniköynnösten ja viikunapuiden
peitossa. Porttikäytävän holvi, vaikka jäsäyksestä haljennut, on
kuitenkin vielä alallaan; mutta onnettoman Boabdilin viimeinen pyyntö on
jälleen, vaikka vastoin aikomusta, tullut täytetyksi; sillä portti on
jälleen suljetta kivillä, joita siihen on kokounut raunioista, ja pysyy
läpipääsemättömänä.
Minä seurasin Maurilaisen kuninkaan tietä, niinkuin se tarun mukaan
vielä on, ratsastin _Los Matyros_ kukkulan yli, pitkin sitä puutarhaa,
joka kuului samannimellisen luostarin alle, ja sieltä louhiseen
rotkoon, jossa kasvoi aloe-pensaita ja viikunapuita ja jonka sivuilla
oli luolia ja hökkeliä, Mustalaisten pesäpaikkoja. Juuri tätä tietä
Boabdil meni, välttääkseen kaupungin kautta kulkemista. Tie alaspäin oli
niin jyrkkä ja kuoppainen, että minun täytyi astua ratsailta ja taluttaa
hevostani.
Päästyäni rotkosta ylös ja kuljettuani _Puerta de los Molinos_ nimisen
portin (mylly portin) ohitse, tulin minä suunnattoman suurelle, Prado
nimiselle kävelimölle, seurasin Xenilin juoksua ja saavuin vähäiselle
Maurilaiselle moskealle, joka nyt on muutettu San Sebastianin kapelliksi
eli erakkolaksi. Eräästä seinällä olevasta taulusta saa tietää, että
Boabdil tällä paikalla Castilian kuninkaalle ja kuningattarelle jätti
Granadan avaimet. Täältä ratsastelin verkalleen Vega-lakeutta pitkin
erääsen kylään, jossa onnettoman kuninkaan perhe ja seurue odotti häntä,
sillä hän oli viime yönä lähettänyt heidät pois Alhambrasta, etteivät
hänen äitinsä ja puolisonsa näkisi hänen omaa nöyristymistään, eivätkä
joutuisi alttiiksi voittajain uteliaille silmille. Tätä näille
kuninkaallisille maanpakolaisille surullista tietä tulin minä
hedelmättömiin ja jylhäin kukkulain juurelle, jotka kuuluvat
Alpuxarra-vuoriin. Yhdeltä näitä kukkuloita katseli onneton Boabdil
viime kerran Granadaa; sillä on hänen suruansa kuvaava nimi: _la Cuesta
de las Lagrima_ (kyynelten kukkula). Tämän takana koukertelee hietainen
tie erään karhean, aution lakeuden poikki, onnettomalle kuninkaalle
kahta vertaa surullisempi, koska se johti maanpakoon.