Päätettyäni ruveta Alhambrassa asumaan, sisustettiin toinen rivin pää
tyhjiä, nykyistä tekolaatua olevia kamareita, jotka olivat aiotut
kuvernöörille asuinhuoneiksi, minua varten. Ne olivat palatsin
etupuolessa ja sieltä näki esplanaadille (kävelimölle); toisella puolen
ne olivat vieretysten useiden pienten, osittain Maurilaisten osittain
uudempain kamarien kanssa, joissa Tia Antonia perheensä kanssa asui, ja
päättyivät isoon huoneesen, jota tämä kelpo vanhus käytti vierashuoneena
ja köökinä. Maurilaisten aikana se oli ollut vähän loistoisakin; mutta
nurkkaan oli, niinkuin jo mainitsin, tehty tulisija, jonka savu oli
liannut seinät, melkein kokonansa soaissut koristeet ja tehnyt koko
huoneen synkän näköiseksi. Näistä synkistä kamareista tultiin ahtaan,
pimeän käytävän ja yhtä pimeiden kiertoportaiden kautta alas erääsen
Comares'in tornin soppeen; kun tästä oli hamuillen päästy ja eräs ovi
pohjalla avattu, hätäytti silmää yhtäkkiä loisto mitä huikaisevinta
laatua, kun, tuo Albercan kartanolla poriseva kaivo kimeltelevine
suihkuineen edessämme, astuimme hohtavaan vierashuoneesen lähettien
salin ulkopuolella.
Minä olin pahoillani siitä että olin tullut majoitetuksi uuden-aikaiseen
kamariin palatsin etupuolessa, ja minun teki mieleni linnoittaa itseni
juuri rakennuksen sisimmäiseen osaan. Vaeltaissani muuanna päivänä
noissa Maurilaisissa saleissa, löysin eräässä kaukaisessa salissa oven,
jota en ollut ennen huomannut, ja joka epäilemättä vei avaroihin, mutta
yleisölle suljettuihin huoneisin.
Tässä on siis salaisuus, ajattelin minä; tässä linnan noiduttu
kylkirakennus. Avaimen sain kuitenkin ilman mitään vastusta, ovi vei
tyhjään kamari-riviin, joka oli Europalaista rakennuslaatua, vaikka
rakettu Maurilaisen lakikäytävän päälle, pitkin Lindaraxan pientä
puutarhaa. Siinä oli kaksi korkeata huonetta, joiden katot olivat
seeteripuusta, ja joissa oli taidollisesti tehtyjä hedelmä- ja
kukkakoristeita, kummallisia naamareita ja kasvoja, mutta monessa kohden
turmeltuja ja rapistuneita. Selvästi näkyi että seinät muinaisina
aikoina olivat olleet peitetyt damasti-tapeteilla; nyt ne olivat ihan
paljaat ja tuhritut itserakkaiden matkailijain vähäpätöisillä nimillä;
akkunat, jotka olivat puitteettomina ja tuulen ja ilman käytävinä,
olivat Lindaraxan puutarhaan päin, ja pomeranssi- ja sitruunapuut
ojensivat koukertelevia haarojansa huoneisin. Näistä kamareista tultiin
kahteen saliin, joista niinikään näki puutarhaan, mutta jotka olivat
vähää matalammat. Katot olivat koristetut hedelmäkoreilla ja
kukkakiehkuroilla, jokseenkin taitavasti maalatuilla ja jotensakin
hyvästi säilyneillä. Seinätkin olivat olleet kalkille-maalauksilla
koristetut Italian laatuun, mutta nämät olivat nyt lähimmittäin
soentuneet, ja akkunat olivat yhtä rappioisessa tilassa kuin muissakin
huoneissa. Näiden kummallisten huoneiden rivi loppui avonaiseen
kalteriin, rintavastimilla varustettuun. Kaikissa näissä huoneissa
olivat koristeet niin erinomaisen sievät ja kauneudentuntoa
osoittavaiset, ja niiden asemassa oli jotain niin omituista, pitkin
tuota yksinäistä puutarhaa, että minun teki kovin mieli tulla tuntemaan
niiden historiata. Minä kuulin kysyttyäni, eitä Italialaiset taideniekat
olivat ne sisustaneet alulla mennyttä vuosisataa, siihen aikaan kun
Filippi V:ttä ja kaunista Elisabettia Parmasta odotettiin Alhambraan, ja
että kuningatar hovinaisineen oli niissä asunut. Yksi korkeimmista
huoneista oli ollut hänen makuukamarinsa, josta kaitaiset, nyt umpeen
muuratut portaat, veivät erääsen lumoavaiseen Belvedere'hen
(Ihantolaan), joka alkujaan oli ollut Maurilaisten sulttanittarien
kalteri, mutta sitten oli laitettu syrjäkammioksi kauniille
Elisabetille, jonkatähden sitä vielä sanotaan kuningattaren
_tocador'iksi_ eli vaatetushuoneeksi. Mainitusta makuukamarista näki
eräästä akkunasta Generalifelle ja sen lehtimajoille: erään toisen
akkunan alla porisi alabasteri-lähde Lindaraxan puutarhassa. Tämä
puutarha paluutti muistiini erään vielä kaukaisemman aikakauden, jolloin
kauneus täällä vallitsi: Maurilaisten sulttanittarien ajat.
"Kuinka ihana tämä puutarha on," sanoo muuan Arabialainen
päällekirjoitus, "jossa maan kukat kilpailevat taivaan tähtien kanssa!
Mitä sopii verrata tämän alabasteri-lähteen vesisäiliöön, joka on täynnä
kristallin-kirkasta vettä! Ainoastaan täysikuuta, pilvettömällä
taivaalla paistaessaan."
Vuosisatoja on kulunut, ja mitä on tähteenä tästä katoavaisen kauneuden
näyttämöstä? Lindaraxan puutarha on vieläkin kukkasilla kaunistettuna;
lähde näyttää vieläkin kristallinkirkasta peiliään, se on tosi;
alabasteri on kadottanut valkoisuutensa, ja vesisäiliö sen alapuolella,
roskaruohoon peittynyt, on muuttunut sisiliskoin ja hyönteisten
pesäpaikaksi; mutta juuri nämät ajan raiskaukset ylensivät paikan
miellytystä, ja puhuivat vastustamattomasti tuosta katoovaisuudesta,
joka on ihmisen ja kaikkein tekoin muuttumaton osa. Itse autioisuuskin
näissä kamareissa, jotka muinoin olivat uljaan ja ihastuttavan
Elisabetin asuntona, liikutti enemmin mieltäni ja kelpasi minulle
paremmin, kuin jos olisin katsellut niitä muinaisessa loistossaan,
hohtavan hovin kaikessa komeudessa välkkyvinä. Minä päätin hetikohta
valita yhden näistä huoneista asunnokseni.
Tämä päätökseni kummastutti suuresti Tia Antoniata ja hänen perhettänsä,
jotka eivät voineet ajatella yhtään järjellistä syytä, minkä tähden minä
valitsin nämät näin autiot, syrjäiset ja rappioiset huoneet asunnokseni.
Tia Antonia katsoi sen kovin vaaralliseksikin; lähiseutu, sanoi hän,
vilisi kuljeksivia varkaita; vuoren luolat olivat Mustalaisia täynnä,
linna rapistunut ja monesta kohden helppo päästä sisään, ja maine että
muukalainen oli ruvennut yksinään asumaan yhdessä näistä huoneista,
johonka linnan muiden asukasten oli mahdotonta häntä kuulla, voisi
helposti yön aikana houkutella sinne ikäviä vieraita, olletikin koska
aina luultiin semmoisella olevan lihavan kukkaron. Dolores selitti
huoneiden hirmuista kamaluutta, jossa ei muuta nähnyt kuin räpisteleviä
yölipakoita ja pöllöjä; myös oleskeli noissa holveissa yksi kettu ja
yksi villikissa, joiden oli tapa nuuskien liikkua siellä öisin ajoin.
Kuitenkin pysyin päätöksessäni, ja erään timperin ja aina apukernon
Mateo Ximenes'in avulla pantiin ovet ja akkunat pian jotensakin
suvaittavaan kuntoon. Vastoin kaikkia näitä varokeinoja, täytyy minun
tunnustaa, että ensimmäinen yö jonka uudessa majassani kulutin oli
sanomattoman kamala. Koko perhe saatti minua kamariini, ja heidän
hyvästellessään minua ja huoneisinsa palatessaan noiden tilavain
vierashuoneiden ja kaikuvain kalterien kautta, paluutin minä
kuvas-aistiini jälleen noita juttuja haltijattareista, joissa sankari
jätetään yksinään, jotain uhkayritystä lumotussa linnassa
toimeenpanemaan.
Yksin kauniin Elisabetinkin ja hänen hovinsa kaunottarien muisto, jotka
muinoin olivat hänen hovinsa kaunistus, lisäsi, kuvas-aistini
hämmennyksen tähden, tilani kamaluutta. Täällä, oli heidän pikaisen
ilonsa ja armautensa näyttämö; täällä, nyt tähteinä olevat merkit heidän
loistostaan ja huvituksistaan; mutta mitkä ja missä he itse olivat? --
Tomuja tuhka! haudan asukkaita! varjokuvia muistille!
Sanomattoman synkeä ja kamala tunne valtasi minut. Minun teki mieleni
syyttää siitä ryövärien pelkoa, illan haastelun johdosta; mutta minä
tunsin sen olevan jotain haaveksivampaa ja typerämpää. Sanalla sanoen,
jo ammoin unhotetut sadut lapsikamarista virkesivät jälleen ja
vallitsivat kuvas-aistiani. Kaikki mitä ympärilläni oli alkoi käydä
sieluni tilan mukaiseksi. Tuulen huminassa sitruunapuissa akkunani alla
oli jotain aaveellista ja kamalata. Minä loin silmäni Lindaraxan
puutarhoihin; lehdot näyttivät minusta epäselviltä varjoilta, pensaat
kummituksen-näköisiltä hahmuilta. Oli hyvä mielestäni kun sain sulkea
akkunani, mutta kamarinikin oli saastunut. Yölipakko oli osannut lentää
siihen ja räpisteli pääni ympärillä ja himeätä lamppuani kohti; nuot
kummalliset, seeterikattoon vuollut kasvot näyttivät minuun
tirkistelevän ja minulle irvistelevän.
Minä toinnutin ajatuksiani ja pyysin päästä tästä hirmuisesta
mielialasta, ja puoleksi naurahtaen tälle satunnaiselle heikkoudelle,
päätin minä olla rohkea, otin lampun käteeni ja lähdin ulos kamarista
ruvetakseni kävelemään tässä vanhassa palatsissa. Vaikka kuinka sieluani
ponnistin, ei se kumminkaan tahtonut minulle onnistua. Lamppu levitti
säteitään ainoastaan lyhyelle etäisyydelle minusta; minä kävelin
ikäänkuin valokehässä, ja ulkopuolella sitä vallitsi pilkkopimeä.
Kupulakiset käytävät olivat minusta kuin kamaloita luolia, salien holvit
katosivat kamalaan hämärään; kuinka helposti taisi näkymätön vihollinen
väijyä edessäni tahi takanani! Oma seinillä liikkuva varjoni ja
askelteni kopina täytti minut kauhistuksella.
Tässä kiihoittuneessa mielen tilassa, astuessani Lähettien ison salin
läpi, tulikin todellisia ääniä korviini, lisäämään kuvas-aistini luomaa
kamaluutta. Haikea uikutus ja sekavia huutoja kuului, niinkuin minusta
tuntui, jalkaini alta. Minä seisahduin ja kuuntelin. Ne tuntuivat olevan
ulkopuolella tornia. Välistä ne olivat kuin eläimen ulvinaa, välistä
hillittyä kiljumista, taikka kuin hullun ihmisen huutoja. Näiden äänien
sydäntä vihlova vaikutus tällä tunnilla ja tässä kummallisessa paikassa
otti minulta kaiken halun jatkaa yksinäistä vaellustani. Minä palasin
kamariini, nopeammilla askelilla kuin olin siitä lähtenyt, ja hengitin
helpommasti, ollessani taas sen seinäin sisällä ja salvattuani oven
jälkeeni. Aamulla herättyäni, ja auringon paistaessa akkunasta sisään ja
valaistessa kaikkia rakennuksen osia kirkkailla säteillään, tuskin
taisinkaan muistaa edellisen yön kamaluuden vaikuttamia hahmuja ja
aavenäkyjä, eli ajatella kuinka näin paljas ja selvä lähistö taisi
muuttua luultuin kauhuin ja eriskummaisuuksien näköpaikaksi.
Kuitenkin nuot vihlovat ulvomiset ja huudot, jotka vaellellessani
kuulin, eivät olleet mielikuvatukseni pelkkiä sikiöitä. Dolores selitti
ne minulle; ne tulivat eräältä mielipuolelta ihmiseltä, hänen tätinsä
veljeltä, jolla usein oli kovin kovat taudinsätkeet, joiden aikana hän
suljettiin erääsen holvilakiseen huoneeseen Lähettien salin alle.
Alhambra kuutamolla.
Minä olen selittänyt huoneeni, kun ensin otin sen haltuuni; muutamat
harvat illat ovat tehneet täydellisen muutoksen sekä ympäristön
ulkonäössä että tunteissani. Kuu, jota silloin ei näkynyt, on vähitellen
voittanut yön, kohoaa nyt täydessä kirkkaudessa tornien yli ja valaa
lauhkeata valoa Alhambran kaikkiin kartanoihin ja saleihin. Puutarha
akkunani alla on valaistu suloisella paisteella: orangsi- ja
sitruunapuut ovat hopeoitut; suihkukaivo vilkkuu kuun valossa ja yksin
orjantappura-ruusunkin punan silmä keksii.
Olen istunut useita tuntia akkunani edessä, hengittääkseni puutarhan
suloisia lemuja, ja miettinyt niiden vaihtelehtavaa onnea, joiden
historia on hämäräisesti osoitettuna noissa komeissa muistomerkeissä
ympärilläni. Välistä olen mennyt ulos puolen yön aikana, kaikkein
ollessa uneen vajonneina, ja vaeltanut siellä täällä koko linnassa. Kuka
osaa kyllin ylistää kuudan-yötä tämmöisessä ilman-alassa ja tämmöisessä
linnassa. Andalusian sydän-yön ilma kesällä on ihan seesteinen. On kuin
olisimme puhtaampaan ilmakehään siirretyt; sielu täyttyy suloisimmalla
rauhalla ja ylenee korkeampiin avaruuksiin, ruumis käy jänteämmäksi ja
koko ihmisen olento ikäänkuin sulautuu taivaallisimmassa nautinnossa.
Alhambraankin kuutamo vaikuttaa lumoavasti. Kaikkinaiset ajan
raiskaukset, kaikki halkeamat ja raot muureissa, surkastuvat maalikuvat
seinissä, kaikki nämät katoavat; marmori saapi jälleen alkuperäisen
valkoisuutensa; pitkät pylväskäytävät hohtavat kuun valossa; salit ovat
valaistut lauhkealla helolla, niin että koko linna viimein muistuttaa
Arabian satujen taiotuita linnoja.
Tämmöisellä hetkellä menin minä siihen vähäiseen huvihuoneesen, jota
sanotaan kuningattaren vaatetushuoneeksi, iloitsemaan noista avaroista
ja moninaisista näköaloista. Oikealla puolen hohtaa Sierra Nevadan
lumipeitteiset kukkulat, kuin hopeapilvet tummenpaa taivaslakea vasten,
ja kaikki vuoren hahmoviivat ovat lauhkeammat ja kuitenkin hienosti
merkityt. Suurin iloni oli kumminkin nojauta Tocadorin rintavastimeen ja
katsella Granadaa, joka oli kuin kartta jalkaini alla levitettynä:
kokonansa vajonneena sikeimpään lepoon, ja sen valkoiset palatsit ja
luostarit kuunvalossa ikäänkuin uinailevina.
Välistä kuulin kastanjisten näpsäyksiä jostain tanssiseurasta, joka
vielä kuhisi Alamedassa (poppelimetsässä); välistä kitarrin näppimistä,
yhden äänen saattelemaa, jota kuului joltain yksinäiseltä kadulta,
jolloin aina kuvas-aistiini esiintyi nuori ritari, joka
vallitsijattarensa akkunan alla viritti iltalaulua; kaunis tapa
muinaisina aikoina, mutta joka nyt paha kyllä on pois jäämässä, paitse
muutamissa Hispanian syrjäisemmissä kaupungeissa ja kylissä. --
Tämmöisiä olivat ne kohtaukset, jotka useita tuntia viivyttivät
vaelluksiani linnan saleissa ja pidättivät minua sen balkongeilla,
puoleksi uneksivassa, puoleksi valvovassa tilassa, joka eteläisissä
ilman-aloissa ikäänkuin hivuttaa pois ihmisen olemisen, niin että minut
monasti aamu hätäytti, ennenkuin sain levolle menneeksi, uneen
tuuditettavaksi Lindaraxan lähteen lorinan vierellä.
Alhambran asukkaat.
Minä olen usein havainnut, että jota ylhäisempiä ja uljaampia asukkaita
jollain asunnolla on ollut onnensa päivinä, sitä halvempia ne ovat sen
rappiolle jouduttua, ja että kuningasten hovilinnoista viimein tulee
kerjäläisten pesäpaikkoja.
Alhambra on tällaisen pikaisen muutoksen tilassa. Heti kun joku torni
alkaa raunioksi kukistua, ottaa ryysymekot kohta sen haltuunsa ja
rupeavat, yhdessä seurassa yölipakkoin ja tarhapöllöin kanssa, sen
kullatuissa saleissa asumaan, ripustaen ryysyjään, näitä köyhyyden
lippuja, sen ampureikiin ja akkunoihin.
Minun on ollut hupaista tarkastella muutamia näistä kirjavista
luonteista, jotka ovat anastaneet entisten kuninkaiden ikivanhan
asumuksen ja näyttävät tulleen tänne siirretyiksi, tekemään naurullista
loppua inhimillisen kopeuden näytelmälle. Yksi heistä on pilan vuoksi
saanut kuninkaallisen arvonimenkin. Se on vähäinen ämmä, nimeltä Maria
Antonia Sabones, mutta tavalliselta nimeltään _La Reyna Coquina_ eli
Raakku-kuningatar. Hän on siksi pieni että voi käydä linnan
haltijattaresta, ja taitaa, kaiken mukaan mitä olen huomahtaa voinut,
todella ollakin semmoinen, sillä ei kukaan tunne hänen sukuperäänsä.
Hänen asuntonaan on eräs pieni soppelo palatsin ulkoisten rappuin alla,
ja hän istuu kylmässä kivikäytävässä, tekee ahkerasti työtä neulalla,
laulelee aamusta hiljaan yöhön, ja pitää jokaiselle sivukulkevalle
jonkun leikkisanan valmiina; sillä vaikka hän on köyhimpiä naisia joita
voi ajatella, niin tuskin sentään löytynee lystillisempää olentoa.
Juttuin kertomuslahja on hänen tuloinsa paras lähde; luulenpa tosiaankin
olevan hänellä yhtä suuren satuvaraston, kuin ammentamattomalla
Sheherezadella "Tuhannessa yhdessä yössä." Useita niistä olen kuullut
hänen itsensä juttelevan Tia Antonian ilta-tertulioissa
(ilta-seuroissa), joihin hän toisinaan pääsee.
Että joku haltijatar on lahjoilla varustanut tämän pienen salatemppuisen
naisen, näkyy jo hänen tavattomasta onnestansakin, sillä, vaikka hän on
sangen pieni varreltaan, ja sangen ruma ja köyhä, on hänellä yhtäkaikki
ollut viisi miestä ja paitse näitä puoli; sillä erään rakuunan, joka
kuoli kihlaus-ajalla, hän lukee puoleksi. Tämän pienen haltijattaren
kanssa kilpailee eräs pulskea, vanha ja paksunenäinen veitikka,
joka liikkuu paikasta paikkaan nihki kuluneessa takissa ja
vaksivaate-hatussa, varustettu ylöspäin käyristetyillä lierillä ja
punaisella sulkatöyhdöllä. Hän on yksi noita Alhambran oikeutettuja
poikia ja on viettänyt elämänsä monenlaisten velvollisuuksien
täyttämisessä; sillä hän on ollut ala-alguazilina (kaupungin
palvelijana), lukkarina Alhambran kirkossa, ja marköörinä eli
merkitsijänä eräässä pallihuoneessa, joka laitettiin muutaman Alhambran
tornin juurelle. Hän on köyhä kuin rotta, mutta yhtä ylpeä kuin
ryysyinenkin, sillä hän kehuu olevansa sukuperää aatelisesta
Aguilar-nimisestä suvusta, joka lukee suuren sotapäällikön Gonsalven
Cordovasta jäseneksensä. Ompa hänellä vielä nimenäkin Alanzo de Aguilar,
joka on niin mainio nimi Granadan valloituksen historiassa, vaikka
linnan jumalattomat veitikat ovat antaneet hänelle _el padre santo'n_,
eli pyhän isän arvonimen -- nimityksen, jonka olen luullut oikeain
katolilaisten pitävän ylen pyhänä, näin pilan vuoksi käytettäväksi.
Omituinen oikku sallimukselta on, että se tämän ryysymekon tavattomassa
hahmussa, joka tässä ennen muinoin niin komeassa linnassa, jota
valloittamassa hänen kantaisänsä oli avullisena, elää pian kuin
kerjäläinen, tuopi esiin kaiman ja jälkeisen uljaalle Alonzo de
Aguilarille, Andalusian ritariston peilille; ja kuitenkin olisivat
kenties Agamemnonin ja Akilleen jälkeiset saaneet kokea saman kohtalon,
jos olisivat jääneet Trojan raunioiden lähistöön asumaan.
Tästä kirjavasta seurasta mahtanee puheliaan oppaani Mateo Ximenes'in
perhe, ainakin lukumäärän puolesta, olla sangen tähdellinen osa. Hänen
vaatimuksensa saada käydä Alhambran pojasta, ovatkin perustetut. Hänen
sukunsa on asunut linnassa aina sen valloituksen ajalta, ja köyhyys on
perintönä kulkenut isästä poikaan, sillä ei ilmoisna ikänä ole
yhdelläkään tämän suvun jäsenellä ollut Maravedia taskussaan. Hänen
isänsä, ammatilleen nauhankutoja, ja, tuon historiallisen räätälin
kuoltua, suvun pää, on nyt liki seitsemänkymmenen vuoden vanha ja asuu
ruovoista ja savesta tehdyssä majassa, jonka hän omin käsin on
rakentanut, juuri vastapäätä rautaporttia. Huoneenkaluina ovat yksi
horjuva sänky, yksi pöytä ja kaksi eli kolme toolia ja yksi puinen
arkku, joka sisältää hänen vaatteensa ja samalla on sukukunnan
arkistona, se on, säilyttää moniaita oikeudenkäymisen asiakirjoja, joita
hän itse ei osaa lukea; mutta hänen majansa uljuus on loistoisasti
maalatussa, puitteissa seinällä rippuvassa sukuvaakunassa, joka
pohjissaan silminnähtävästi osoittaa ne perheet, joiden kanssa nämät
periköyhät jälkeiset väittävät sukua olevansa.
Mitä Mateoon itseensä tulee, niin on hän vointinsa mukaan levittänyt
syntykuntaansa; sillä hänellä on vaimo ja koko joukko lapsia, jotka
asuvat miltei katottomassa ja kaluttomassa majassa kauppalassa. Miten he
menettelevät saadakseen elatuksensa, sen tietää sanoa hän yksinänsä,
joka näkee salaisuudet; tällaisen hispanialaisen talouden toimeentulo on
aina ollut minulle salaisuus; yhtähyvin elävät he, ja mikä on vielä
enempi, he näyttävät elämästään iloitsevankin. Vaimo tulee
sunnuntaipäivinä Granadan paseolle (kävelimölle), lapsi käsivarrella ja
puoli tusinaa lapsia kintereillä, ja vanhin tyttö, joka nyt on kohta
naimisen iässä, palmikoitsee kukkasia tukkaansa ja tanssii iloisena ja
huoletonna kastanjisten näpsytykseen.
Täällä on kaksi kansaluokkaa, joille elämä näyttää olevan pitkä
juhlapäivä -- pohatat ja periköyhät; edelliset sentähden ettei heidän
tarvitse mitään tehdä; jälkimäiset sentähden ettei heillä ole mitään
tehdä. Eikä osaakaan kukaan konstia olla mitään tekemättä ja elää
tyhjästä, paremmin kuin köyhät luokat Hispaniassa. Ilman-ala tekee
toisen puolen, ja luonnonlaatu toisen. Annettakoon Hispanialaiselle
siimestä kesällä ja aurinkoa talvella, vähän leipää, laukkaa, öljyä,
herneitä, vanha kaapu ja kitarri, niin sitten maailma menköön vaan
tasaista menoaan. Vielä puhua köyhyydestä! Siinä ei hänestä ole mitään
häpeällistä. Se liehuu hänen ympärillään ylevässä muodossa, samoin kuin
hänen rikkinäinen levättinsä. Hän on Hidalgo rievuissakin.
"Alhambran pojat" antavat oikein selvän esimerkin tästä käytännöllisestä
viisaustieteestä. Niinkuin Maurilaiset luulivat taivaallisen paratiisin
häälyvän tämän suositun paikan päällä, samoin on minun mieleeni monasti
juolahtanut, että joku jälkihohde tuolta kultaiselta ajalta vielä asuu
tämän rehjanain yhdyskunnan päällä. Heillä ei ole mitään, he eivät tee
mitään, he eivät huoli mistään. Ja yhtähyvin, vaikka näet heidän kaiken
viikkokauden joutilaina käyvän, he vaarinottavat kaikki pyhäpäivät ja
pyhimysten juhlat yhtä hartaasti kuin virein käsityöläinen. He käyvät
kaikissa Granadan ja sen ympäristön tansseissa ja juhlallisuuksissa,
virittävät Juhannus-yönä ilovalkeita kukkuloille, ja ovat juuri
äskettäin tanssineet kuudan-öillä, viettääkseen linnan sisällä olevan
vähäisen pellon sirpinsiliäisiä, joka tuskin antoi muutamia kappoja
rukiita.
Ennenkuin lopetan nämät oivallukseni, täytyy minun mainita yhtä tämän
paikan huvituksista, mikä erinomattain nostatti huomiotani. Minä olin
useita kertoja nähnyt erään pitkän ja laihan miehen istumassa eräällä
torninhuipulla, hoitaen kahta eli kolmea onkivapaa, ikäänkuin tähtiä
pyytääksensä. Kotvan aikaa olin oikein kummissani tuosta ilmassa
kalastajasta, ja vielä enemmin kummastuin, kun näin toisia, jotka yksi
siellä toinen täällä katonharjoilla ja vallinsarvilla tekivät samaa
työtä. En saanut selkoa tästä salaisuudesta, ennenkuin kysyin Mateo
Ximenes'iltä.
Linnan terveellinen ja korkea asema näkyy tekevän sen, samoin kuin
Macbetin linnan, hedelmälliseksi pesäpaikaksi pääskyille ja muille
pikkulinnuille, jotka niinkuin vilkkaat, riehakat pojat, jotka vastikään
ovat koulusta päässeet, tuhatlukuisina lentelevät tornin ympärillä.
Näiden liiteleväin ilman asukkaiden onkiminen, kärpänen syöttinä, on
mielihuvituksena "Andalusian ryysyisillä pojilla," jotka oikean
vetelehtijän mihinkään kelpaamattomalla älyllä ovat keksineet konstin
onkia ilmassa.
Leijonain kartano.