"Ninguno mas; pues, Sennor, soy hijo de la Alhambra." (Ei kukaan tunne
sitä paremmin; sillä, herra, minä olen Alhambran poika.)
Hispanian alhaisemmat kansaluokat käyttävät aina hyvin runollisia
lauselmia. "Alhambran poika!" nämät sanat miellyttivät minua hetikohta.
Tuo repaleinen puku, jossa uusi tuttavani esiintyi, sai jonkunlaisen
arvollisuuden silmissäni. Se oli paikan onnenvaiheiden vertauskuva ja
sopiva jäännöksen jälkeiselle.
Vielä tein hänelle muutamia kysymyksiä, ja huomasin että hän tosiaan
ansaitsikin ottamansa arvonimen. Hänen esi-isänsä olivat asuneet
linnassa, polvesta polveen, aina siitä asti kun se valloitettiin. Hänen
nimensä oli Mateo Ximenes. "Siispä ehkä olette," sanoin minä, "suuren
Kardinaali Ximeneen jälkeinen?" -- "_Dios sabe, Sennor!_ (Jumala tiesi).
Se on mahdollista. Me olemme vanhin perhe Alhambrassa -- _Christianos
Viejos_ (vanhoja kristityltä), ilman sekoitusta Maurilaisista tahi
Juutalaisista. Tiedän kyllä että me olemme suuresta perheestä sukuperää,
mutta minä olen unhottanut mistä. Isäni kaiken sen tietää; hänellä on
kilpimerkkinsä majansa seinällä tuolla ylähällä linnassa." -- Ei löydy
yhtään Hispanialaista, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, joka ei väitä
olevansa korkeata syntyperää. Tämän ryysyisen aatelismiehen ensimmäinen
arvonimi oli kuitenkin minun mielestäni hänen paras puolustuksensa,
jonka tähden mielelläni otinkin "Alhambran pojan" palvelukseeni.
Me olimme nyt ahtaassa notkelmassa, jossa oli kauniita lehtoja, jyrkkä
ylösnousu ja useampia mutkistelevia polkuja, joiden sivuilla oli
kivi-istuimia ja suihkukaivoja. Vasemmalla kädellä meillä oli Alhambran
tornit; oikealla puolen, vastapäätä kirkkoa, näimme niinikään yhtä
korkeita tornia eräällä louhisella kukkulalla. Nämät olivat, niinkuin
meille sanottiin, niinkutsutut _Torres Vermejas_, eli Punaiset Tornit,
punaisesta väristään näin kutsutut. Ei kukaan tiedä niiden alkuperää. Ne
ovat paljoa vanhemmat Alhambraa; muutamat luulevat niitä Romalaisten,
toiset jonkun Phoinikialaisen siirtokunnan rakentamiksi. Päästyämme
tuolta jyrkältä ja varjoisalta polulta ylös, olimme kohta erään ison
nelisnurkkaisen Maurilaisen tornin juurella, joka oli jonkunlaisena
vartijatornina, jonka kautta päämenopaikka linnaan oli. Vartijatornissa
tapasimme toisen ryhmän invaliiteja, joista yksi seisoi vahdissa
pääportilla, ja toiset, rikkinäisiin kaapuihinsa kääriytyneinä,
uinailivat kivipenkeillä. Tätä porttikäytävätä kutsutaan _Oikeuden
Portiksi_, tuomioistuimen mukaan, joka, Maurilaisten vallan aikana,
tämän holvin alle kokoontui, tutkimaan ja tuomitsemaan vähempiä asioita:
yleinen tapa Itämaisissa kansoissa, ja Pyhässä Raamatussa monessa kohti
mainittu.
Ison porstuvan muodostaa mahdottoman suuri Arabialainen, hevosenkengän
muotoinen, holvikaari, joka ylettyy puoliväliin tornin korkeutta. Tämän
holvikaaren loppukiveen on mahdottoman suuri käsi hakattu. Itse
käytävässä porstuvan viimeiseen kiveen on samalla tavalla suunnaton
avain koverrettu. Jotka luulevat tuntevansa Mahomettiläisiä
vertauskuvia, sanovat kättä opillisuuden ja avainta Maurilaisten
uskonnon vertauskuvaksi; tämä jälkimäinen, he lisäävät, on ollut heidän
sotalippuunsa maalattuna, silloin kuin he tekivät Andalusian
alaisekseen, vastoin kristillistä vertauskuvaa, ristiä. Toisen
selityksen antoi kumminkin Alhambran oikea poika, ja alhaisemman väestön
käsitteiden kanssa paremmin yhtäpitäväisen, jotka ajattelevat jotain
salaperäistä ja taikaista kaikessa mikä on Maurilaista, ja yhdistävät
kaikenlaista taikauskoa tähän vanhaan Maurilaiseen linnaan.
Mateon selityksen mukaan sanoi eräs taru, joka juonti alkunsa
vanhimmista asukkaista ja jonka hän oli isältään ja isän-isältään
kuullut, että käsi ja avain olivat taikakuvat, joiden varassa Alhambran
kohtalo oli. Se Maurilainen kuningas, joka oli sen rakentanut, oli ollut
mainio noita, eli oli, niinkuin muutamat luulevat, luvannut hänensä
perkeleelle ja loihtinut koko linnan. Täten oli se pysynyt useita satoja
vuosia, vastoin myrskyjä ja maanjäristyksiä, jota vastoin melkein kaikki
muut Maurilaiset rakennukset olivat kukistuneet ja kadonneet. Tämä
lumoustila oli, tarun mukaan, kestävä, kunnes ulkopuolisessa kaaressa
oleva käsi oikenee alas ja tarttuu avaimeen kiini, jolloin koko rakennus
romahtaa alas, ja kaikki Maurilaisten sen alle kaivamat aarteet tulevat
näkyviin.
Vastoin tätä turman tietävää ennustusta rohkenimme kumminkin mennä tuon
noidutun porttikäytävän läpi, koska mieltämme suuresti rohkaisi Pyhän
Neitsyen suojelus; jonka kuvan näimme pääportin päällä.
Mentyämme vartijatornin läpi, me astuimme erästä muurien välitse
mutkistelevaa polkua, ja tulimme eräälle aukinaiselle paikalle linnan
sisällä, jonka nimi on _Plaza de los Algibes_, se on Vesisäiliöiden
Tori, näin kutsuttu niistä suurista vesitydyistä sen alla, joita
Maurilaiset ovat juuri kallioon hakanneet, varustaakseen linnaa vedellä.
Täälläkin on mahdottoman syvä kaivo, joka antaa mitä puhtainta ja
kirkkainta vettä; muistomerkki tämäkin Maurilaisten tarkasta mausta,
jotka olivat väsymättömät ahkeroimisissaan saada tätä elementtiä
kristallinpuhtaana.
Tämän avonaisen paikan eli esplanaadin etupuolella on se loistoisa
rakennus jonka Kaarle V aloitti ja joka, niinkuin sanotaan, oli aiottu
himmentämään Maurilaisten kuninkaiden residenssin loiston. Kaiken
suuruutensa ja loistoisan rakennuslaatunsa kanssa se kumminkin
oli meistä kuin julkeata ahdingontekoa tuolle arvoisalle
muinaisjäännökselle; me astuimme sen ohitse ja menimme erään tavallisen
yksinkertaisen portin kantta, joka vei Maurilaisen palatsin
sisäpuolelle.
Muutos oli miltei hurmaavainen; mielestämme oli niinkuin tuota pikaa
olisimme siirtyneet toisiin aikoihin ja toiseen valtakuntaan, ja
niinkuin olisimme astuneet Arabialaisen historian näyttämölle. Me olimme
nyt isolla, valkealla marmorilla ladotulla ja molemmissa päissään
keveillä Maurilaisilla pylväsriveillä kaunistetulla kartanolla; sillä on
nimenä _Albercas_ eli _Vesisäiliön kartano_. Keskellä tätä oli
mahdottoman suuri vesi-arkku eli kalalammikko, satakolmekymmentä jalkaa
pitkää ja kolmeakymmentä leveä, kultakaloilla varustettu ja
orjantappura-aidalla ympäröitty. Kartanon yläpäästä kohoaa _Comares'in_
iso torni.
Alapäästä menimme erään Maurilaisen holvikäytävän kautta mainiolle
_Leijonain pihalle_. Ei mikään osa tätä rakennusta anna täydellisempää
käsitettä sen alkuperäisestä kauneudesta ja loistoisuudesta kuin tämä;
sillä ei mikään osa ole kärsinyt niin vähän vahinkoa ajan hävityksistä.
Keskellä pihaa on tuo romaaneissa ja historiassa mainehikas lähde.
Alabasteriset vesisäiliöt valuttavat vieläkin timanttipisaroitaan, ja ne
kaksitoista leijonaa, jotka niitä kannattavat, viskovat vieläkin
kristalli-suihkujaan, niinkuin Boabdilin päivinä. Piha on kaunistettu
kukkapenkeillä ja ympäröitty keveillä Arabialaisilla arkaadeilla; näitä
kannattavat keveät, valkoiset marmoripylväät. Rakennuslaatu täällä,
samoin kuin koko muussakin palatsissa, on merkillinen enemmin
pulskeudestaan kuin suurenmoisuudestaan, ja osoittaa tarkkaa ja hienoa
aistia ja taipumusta huolettomaan nautintoon. Katsellessa noita keveitä
pylväitä ja noita näöltään kestämättömiä, muuriin koverrettuja teoksia,
on työläs käsittää kuinka noin paljo on voinut säilyä vuosisatain
hävityksistä, maantäräysten pudistuksista, sodan väkivallasta,
sivistyneiden matkustavaisten ei tosin väkivaltaisista mutta yhtä
turmiollisista varkauksista; ja milteipä tee mieli uskoa tuota kansassa
käypää tarua, että mahtava tenhous suojelee tätä kaikkea.
Yhdellä sivulla kartanoa viepi komeasti koristettu portti
majesteetilliseen saliin, jossa on valkoinen marmorilattia, ja jota
kutsutaan _Kahden Sisaren Saliksi_. Kupulaki, eli laterna, laskee saliin
lauhentunutta valoa ja aina raitista ilmaa. Alapuolet seiniä ovat
nelisnurkkaisista Maurilaisista tiilikivistä, joille muutamia
Maurilaisten kuninkaiden vaakunoita on maalattu; yläpuolet sitä vastoin
ovat koristetut kauniilla stukki-teoksilla, joka keino keksittiin
Damaskossa. Nämät teokset ovat isoja, kuoseihin valetuita laakoja ja
niin taitavasti kokoonliitetyitä, että näyttävät olevan suurella
huolella laaditut keveiksi basrelieveiksi (yläis-kuvauksiksi) ja
haaveellisiksi arabeskeiksi (lehditys-kuvauksiksi), jotka ovat rasvotut
koraanin lauseilla ja runollisilla kirjoituksilla, Arabialaisilla ja
Kufilaisilla kirjaimilla. Nämät koristeet seinillä ja kupulaeilla ovat
vahvasti kullatut, ja välipaikat maalatut lasuuri-kivellä ja muilla
loistavilla ja kestävillä väreillä. Molemmin puolin salia on koveroita
ottomaaneille ja lepovuoteille.
Yläpuolella erästä sisäistä ovipaikkaa on balkongi, josta taittiin mennä
naisten huoneisin. Vaatevarjostimet ovat vielä aloillaan, joiden välitse
haaremin mustasilmäiset kaunottaret kenenkään näkemättä taisivat
tirkistellä viliseviin saleihin heidän allansa.
Mahdotonta on katsella tätä itämaisten tapain mielipaikkaa, siirtymättä
mielikuvatuksessa jälleen muinaiseen arabialaiseen taruelämään ja miltei
odottamatta että saa nähdä jonkun salatemppuisen prinsessan käden
viittovan balkongilta, eli kahden mustan silmän vilkkuvan ristikkoin
välitse. Kauneuden asunto seisoo vielä täällä, niinkuin se olis vielä
eilen ollut asuttuna; mutta missä ovat Zoraydat ja Lindaraxat.
Toisella puolen Leijonain Pihaa on Abencerragien sali, näin kutsuttu
noiden uljaiden tähän mainioon sukuun kuuluvain Ritarien nimeltä, jotka
täällä kavalasti murhattiin. Moni epäilee tämän kertomuksen totuutta;
mutta meidän nöyrä palvelijamme, Mateo, osoitti juuri sitä pientä
porttia pääportissa, jonka kautta heidät sanotaan sisälle viedyn, ja
valkoista marmorikaivoa keskellä kartanoa, jonka päällä he mestattiin.
Hän näytti meille myöskin muutamia punaisia pilkkuja kivityksessä,
heidän verensä jälkiä, joita, kansanluulon mukaan, ei saada ikänä
poispyyhityiksi. Nähdessään meidän uskovan mitä hän sanoi, lisäsi hän,
että monasti öisin ajoin Leijonain Kartanolla kuultiin sekavata kumua
eli tohua, niinkuin väkijoukon kohua, johon silloin tällöin yhtyi
hiljainen kilinä, joka oli kuin kahleiden etäinen sälinä. Tämän kohun
vaikutti arvattavasti ne kohisevat ja porisevat vesiputoukset, jotka
kivipihan alla kulkevat putkien ja rännien kautta, vieden vettä
kaivoihin; mutta Alhambran pojan kertoman tarun mukaan, tämän äänen
vaikuttaa noiden täällä mestattuin Abencerragien hahmut, jotka öillä
kummittelevat sillä paikalla, jossa he mestattiin, ja huutavat taivaan
kostoa murhaajillensa.
Leijonain Kartanolta me palasimme Albercan kartanolle, eli suurelle
kalalammikolle, josta jatkoimme vaellustamme Comares'in Tornille, joka
on saanut nimensä Arabialaisesta rakennusmestaristaan. Tämä on varsin
vahva rakennus ja majesteetillisen korkea, sillä se on muuta palatsia
paljoa korkeampi ja siitä näkee sille jyrkälle kukkulan rinteelle, joka
äkisti viestää Darron rantoihin. Maurilainen holvikäytävä vei meidät
avaraan ja korkeaan saliin, joka täyttää tornin sisäpuolen ja oli
Maurilaisten kuninkaiden vastaanotto-huone, jonka tähden sitä myös
sanotaan Lähettien saliksi. Siinä on vielä jälkiä sen muinaisesta
loistosta. Seinät ovat runsaasti koristetut stukki-teoksilla ja
lehdityksillä; kupea laki seeteripuusta, joka, korkeutensa tähden,
melkein katoaa hämärään, kiiltää vieläkin runsaasta kultauksesta ja
Arabialaisen pensselin loistoisista väreistä. Kolmella puolella salia on
syvät akkunakomerot, hakatut noihin suunnattoman paksuihin muureihin,
joiden balkongeilta näkee alas Darron vihantaan laksoon, Albyacinin
kaduille ja luostarille, ja niinikään etäiselle Vegalle (lakeudelle).
Minä saattaisin juurtajaksain selittää muutkin ihastuttavat huoneet
tällä puolella palatsia; Tocodorin, eli kuningattaren vaatetushuoneen,
avonainen belvedere (ihantola), erään tornin huipussa, jossa
Maurilaiset sulttanittaret nauttivat vuorilta puhuvia raikkaita
vilvoittavia tuulia ja läheisen paratiisillisen seudun näkyalaa;
vähäisen erilleen aidatun Patio'n, eli Lindaraxan puutarhan
alabasteri-kaivonsa kanssa, myrtti- ja ruusupensas-aitoineen,
sitruuni- ja pomeranssi-lehtoineen; nuot viileät kylpysalit ja luolat,
joissa päivän kimeltelevä valo ja kuuma helle lievennettiin
salalaatuiseksi hämäräksi ja raitistuttavaksi viileydeksi. Mutta en
tahdo kovin kauan viipyä näissä näyissä; tarkoitukseni on vaan antaa
lukijan yleisesti katsahtaa asuntoon, jossa hän, jos niin hyväksi näkee,
viipyköön ja kuluttakoon aikaa minun seurassani ja vähitellen
tutustukoon sen paikkoihin.
Vettä, jota Maurilaisilla kanavilla johdatetaan vuorilta, juoksee
runsaasti koko palatsin kautta, se täyttää sen kylpy- ja
kalalammikot, viskoo kimelteleviä suihkuja sen saleihin, taikka juoksee
poristen ränneissä marmorilla ladottuin pihain läpi. Maksettuansa
kuninkaalliselle asunnolle veronsa ja käytyänsä sen puutarhoissa ja
niityissä, juoksee se rinnettä alas kaupunkiin lorisevina ojina, tahi
pursuavina suihkuina, ja pysyttää alinomaista vihannuutta niissä
lehdoissa ja lehtimajoissa, jotka ympäröitsevät ja kaunistavat Alhambran
kukkulata.
Ne vaan, jotka ovat oleskelleet etelän kuumassa ilmanalassa, voivat
oikein arvata sen hekuman, jota ihminen nauttii asunnossa, joka yhdistää
vuoritienoiden raitistuttavan ilman laksoin viileyteen ja vihannuuteen.
Sillä aikaa kun kaupunki alapuolella nääntyy puolenpäivän helteessä, ja
auringon paahtama Vega vipajaa silmissä, humisevat Sierra Nevadan
raitistuttavat tuulahukset Alhambran korkeiden salien läpi ja levittävät
sen puutarhaan hyvänhajuisia lemuja. Kaikki kehoittaa tuohon leutoisaan
lepoon, joka on eteläisten maiden autuus, ja sillä aikaa kun puoleksi
ummistunut silmä varjotuilta balkongeilta katselee tätä hohtavaa
maisemaa, on korva huvitettuna lehtoin huminalla ja juoksevain vetten
suloisella lorinalla.
Comares'in torni.
Lukija on saanut lyhykäisen kuvauksen Alhambran sisäpuolesta, ja
halunnee nyt yleistä katsahusta sen ympäristöihin. Aamu on kirkas ja
suloinen, eikä ole aurinko vielä saanut kyllin voimaa hävittääkseen yön
virvoittavaa viileyttä; sentähden tahdomme nousta Comares'in tornin
huippuun ja katsella Granadaa ja sen lähiseutuja.
Tule siis, hyvä lukija, ja seuraa minua tuohon runsailla kuvateoksilla
koristettuun etehiseen, joka vie Lähettien saliin. Kuitenkaan emme tahdo
saliin mennä, vaan käännymme vasemmalle kädelle, tuohon pieneen oveen,
joka tekee aukon muuriin. Pidä tarkoin varasi! tässä on jyrkät
kiertoraput, mutta niukasti päivänvaloa; näitä ahtaita, pimeitä ja
kierteleviä portaita ylös ovat kumminkin Granadan uljaat kuninkaat ja
heidän kuningattarensa nousseet tornin harjalle, pitämään silmällä
Kristittyin kohti marssivia sotajoukkoja ja katselemaan taisteluita
Vegalla. Jo vihdoin olemme penkereillä kaunistetulla katolla ja saatamme
hengittää vähän aikaa, sillä aikaa kun yleisesti silmäilemme kaupungin
ja maiseman loistoisata panoramaa: louhisia vuorenkukkuloita,
vihannoitsevia laksoja ja tuota hedelmällistä lakeutta, linnaa,
tuomiokirkkoa, Maurilaisia tornia ja Göthiläisiä kupukirkkoja, kaatuvia
rakennuksia ja kukoistavia lehtoja.
Menkäämme likemmä harjaa ja katsokaamme suoraan alas. Katsosta, yhdellä
puolen on meillä koko Alhambran keto näkymässä ja me saatamme nähdä sen
kartanoille ja puutarhoihin. Tornin juurella on Albercan piha, suuren
vesisäilönsä eli kalalammikkonsa kanssa, ympäröitty kukkaisistutuksilla;
tuolla on Leijonain kartano, kuuluisine suihkukaivoineen ja keveine
Maurilaisine holvikäytävineen, ja keskellä palatsia on Lindaraxan pieni
puutarha, juuri palatsin sydämeen haudattuna, ruusupensaineen ja
sitruuni-lehtoineen ja rehevästi vihannoitsevine pensas-aitoineen.
Tuo meitä ympäröitsevä, neliskulmaisilla torneilla varustettu
harja-jono, joka ulottuu kukkulan huipun ympäri kokonansa, on linnan
ulkoinen raja. Muutamat tornit ovat, niinkuin näet, ainoastaan
raunioita, ja niiden vankat jäännökset ovat peitetyt viiniköynnöksillä,
viikunapuilla ja aloe-aidoilla.
Katselkaamme nyt tornin pohjaista puolta. Korkeus huikaisee; tornin
perustuksetkin ovat korkeammat kuin tämän jyrkän, viestävän kukkulan
lehdot. Ja katsopas, pitkä halkeama noissa vahvoissa muureissa osoittaa
että tuo halkeama on syntynyt jostain noita maanjäristyksiä, jotka aika
ajoin ovat nostaneet niin paljon peljästystä Granadassa, ja jotka, ennen
tahi myöhemmin, välttämättömästi muuttavat tämän kukistukseensa
kallistuvan rakennuksen raunioruhoksi. Tuo syvä, ahdas lakso allamme,
joka vähitellen lavenee, jota enemmin se ulkoontuu vuorista, on Darron
lakso. Sinä näet sen vähäisen joen koukertelevan lehtoin, lehtimajain ja
hedelmä- ja kukkaistarhain läpi. Se oli muinaisina aikoina mainio joki,
sillä sen aallot kuljettivat, kultaa muassaan ja sen hietaa seulotaan
vieläkin usein, toivossa että siinä löydettäisiin tätä kallista
metallia. Muutamat noista valkoisista huvihuoneista, jotka siellä täällä
haamoittavat lehtokujain ja viinitarhain välitse, olivat Maurilaisten
maaseudullisia turvapaikkoja, joissa he nauttivat ihastuttavain
puutarhainsa virkistyttäviä sulohajuisia lemuja.
Tuo korkealla oleva palatsi, korkeine valkeisine tornineen ja pitkine
holvikäytävineen, joka kääntää etupuolensa tuota vuorta kohti, ihanain
lehtoin ja rippuvain puutarhain keskellä, on Generalife, yksi
Maurilaisten kuninkaiden kesälinnoja, johonka he menivät kuumaksi
vuodenajaksi, nauttimaan vielä viileämpää tienoota kuin Alhambran on.
Tuo paljas kukkulan huippu tuonnempana sitä, muutamine muodottomine
raunioineen, on _Silla del Moro_, eli _Maurilaisen olopaikka_, näin
kutsuttu sentähden että se oli onnettoman Boabdilin turvapaikkana erään
kapinan aikana, jossa hän istui ja surullisena katseli kapinallista
kaupunkiansa.
Juoksevan veden lorina kuulun silloin tällöin laksosta; se tulee erään
Maurilaisen myllyn vesijohdosta, kukkulan juurelta. Lehtokuja tuolla
ulompana on _Alameda_ (poppelimetsä) pitkin Darron rantaa, mieluinen
kävelypaikka iltasilla, ja rakastavain kohtauspaikka kesä-öinä, jolloin
käytävien varrella olevilta penkeiltä usein kuullaan kitarrin näpytystä.
Tätä nykyä näkee siellä vaan muutamia vetelehtäviä munkkeja ja joukon
vedenkantajia Avellanon kaivosta.
Sinä säikähdyt ja kavahdat? Se vaan on haukka, jonka olemme pesästään
säikäyttäneet. Tuo torni on parvelevain lintuin oikea pesäpaikka;
pääskysiä ja muita pikku lintusia on kosolta joka halkeamassa ja raossa,
ja ne lentelevät sen ympärillä kaiken päiväkauden; ja yöllä, kun kaikki
muut ovat levolle menneet, esiintyy kamala hukkapöllö piilopaikastaan ja
antaa tornin harjoilta kuulla turmaa ennustavan huutonsa. Katsopas
kuinka haukka, jonka liikkeelle säikäytimme, laukuilee pois tuolla
alhaalla, hiipoo puunlatvoja ja purjehtii raunioille tuonnemma
Generalifeä!
Jättäkäämme nyt tämä puoli tornia ja kääntäkäämme silmämme lännen
puolelle. Täällä näemme, etäältä, Vegaa rajoittavan vuoriharjanteen,
tuon vanhan rajan Maurilaisen Granadan ja Kristittyin alueen välillä.
Sen huippuin välissä näemme vieläkin sotaisia kaupunkeja, joiden harmaat
muurit ja katonharjat näyttävät olevan samaa kappaletta kuin kalliotkin,
joille ovat raketut; ja sieltä täältä näkyy jonkun kallion nenältä
yksinäinen _Atalaya_ (vartijatorni), ikäänkuin pilvistä katseleva
läheisiin laksoihin.
Noista solukoista, Lopen vuoren-ahdingon kautta, astuivat Kristittyin
sotajoukot Vegalle tuon harmaan ja paljaan vuoren juurelle, joka on
melkein erillään kaikista muista ja ojentaa rohkean louhisen kätensä
lakeudelle ulos, ja nämät laumat hyökkäsivät äkisti kohti, lentävin
lipuin, torvien räikkyessä ja rumpujen rämistessä. Kuinka muuttunut on
nyt tämä taulu! Haarniskoittuin sotijain kimelteleväin rivien sijassa,
me näemme ahkerain hevosaasin-ajajain verkallisen kulkueen hitaasti
liukuvan pitkin vuoren syrjää. Tuolla loitompana on kuuluisa
Pinos-silta, mainio monesta verisestä ottelusta Maurilaisten ja
Kristittyin välillä, mutta vielä mainiompi sinä paikkana, jossa Kolumbo
saavutettiin ja kuningatar Isabellan lähettiläät kutsuivat hänet
takaisin, juuri silloin kun epätoivossaan aikoi lähteä pois maasta ja
Ranskan hoville esittää löytötuumansa.
Kas tuossa toinen paikka, löytäjän historiassa niinikään merkillinen.
Tuo aamu-auringon paisteessa kiiltävä jana muuria ja tornia, juuri
keskellä Vegaa, on Santa Fén kaupunki, jonka tuo katholinen kuningas ja
kuningatar rakensivat, Granadan piirityksen aikana, sittenkuin ankara
tulipalo oli hävittänyt heidän leirinsä. Noiden muurien sisäpuolella
kutsui tuo sankarillinen kuningatar Columbon takaisin, ja niiden sisällä
tehtiin se sopimus, jonka seurauksena oli uuden maailman löytäminen.
Täällä, etelän puolella, vilkkuu silmä Vegan kaseville kauneuksille,
tämän kukoistavan erämaan puutarhoille, lehdoille ja uhkeille
hedelmätarhoille, joita koukertelevan Xenilin hopeoitut aallot
leikkovat, muodostaen lukemattomia noroja, jotka täytetään vedellä
vanhoista Maurilaisista kanavista ja pukevat tienoon vihannuuteen joka
ei koskaan lakastu. Täällä ovat ne ihastuttavat maakartanot, puutarhat
ja lehdot, joiden omistuksesta Maurilaiset niin urhoollisesti
taistelivat. Yksin nekin talot ja majat, joissa nyt talonpoikia asun,
säilyttävät arabeskein ja muiden somain koristeiden jälkiä, jotka
osoittavat niiden olleen loistoisia asuinpaikkoja Maurilaisten ajalla.
Tuonnempana Vegan lehdoilla kaunistettua tienoota näet etelää kohti
jakson jylhiä kukkuloita, jota alas hevosaasia hiljaan tulla jonottaa.
Eräältä noiden kunnaiden huipulta loi onneton Boabdil viime kerran
silmänsä Granadalle, ja antoi helppoa sille epätoivolle, joka ahdisti
hänen sieluansa. Se on paikka joka on mainio kertomalauluissa ja
historiassa, ja sitä kutsutaan "_Maurilaisen viimeiseksi huokaukseksi_."
Nosta nyt silmäsi tuon vuoriruhon lumipeitteiselle huipulle, joka
kiiltää kuin valkoinen kesäpilvi sinisellä taivaalla. Se on Sierra
Nevada, Granadan uljuus ja ihastus; sen viilistyttäväin tuulten ja
iäisen vihannuuden, sen purskuvain suihkukaivoin ja iäti kuivamattomain
virtain lähde. Tämä majesteetillinen vuoriruho antaa Granadalle
paljouden nautintoja, joka on harvinainen eteläisessä maassa olevalle
kaupungille: pohjaisen ilmanlaadun pirteän kasvillisuuden ja keveän
ilman, yhdistettyinä tropiikimaiden auringon elähyttävään lämpöön ja
eteläisen taivaan pilvettömään siniin. Juuri tuo sen kukkuloille
kokoutunut lumi se on, joka, kesän lisääntyneen kuumuuden mukaan,
lähettää puroja ja virtoja joka lakson ja notkon kautta
Alpuxarras-vuorissa, ja levittää uhkeata vihannuutta ja hedelmällisyyttä
moniin onnellisiin ja yksinäisiin laksoihin.