Produced by Tapio Riikonen
ALHAMBRA
Kirj.
Washington Irving
Suomentanut R. Mellin
Helsingissä,
G. W. Edlundin kustannuksella,
1880.
Oulussa,
Oulun kirjapainoyhtiön kirjapainossa,
1880.
SISÄLLYS:
David Wilkie'lle
Matkustus
Alhambran hallinto
Alhambran sisäpuoli
Comares'in torni
Mietteitä Maurilaisten vallasta Hispaniassa
Talouden hoito
Karkuri
Kirjantekijän kamari
Alhambra kuutamolla
Alhambran asukkaat
Leijonain kartano
Boabdil el Chico
Muistelmia Boabdilista
Balkongi
Muurarin seikkailus
Huvikävely kukkuloilla
Paikkakunnallisia muinaistaruja.
Arabialainen tähteinselittäjä.
Prinsessain torni
Satu kolmesta kauniista prinsessasta
Vieraita Alhambrassa
Satu prinssi Ahmed Al Kamel'ista
Maurilaisen testamentti
Satu Alhambran ruususta
Sotavanhus
Linnanherra ja notario
Linnanherra Manco ja sotamies
Satu kahdesta äänettömästä kuvapatsaasta
Muhamed Abu Alahmar
Yusef Abul Hagig
DAVID WILKIE'LLE.
_Herraseni!_
Te muistanette, että me, yhdessä vaeltaissamme muutamissa Hispanian
kaupungeissa, erittäinkin Toledossa ja Sevillassa, näimme jyrkästi
silmäänpistävän sekoituksen arabialaista ja göthiläistä rotua,
jäännöksen Maurilaisten ajoilta, ja että meitä, useammin kuin
kerran, hämmästytti seikat ja tapaukset kaduilla, jotka
muistuttivat meille muutamia paikkoja "Tuhat yksi yötä" nimisessä
satukokouksessa. Te silloin kehoititte minua kirjoittamaan jotain,
mikä valaisisi näitä omituisuuksia, "jotain Harun al Rashidi'seen
kirjoitustapaan," mikä maistuisi Arabian höysteeltä, johonka kaikki
olot Hispaniassa ovat tuhraantuneita. Tätä nyt muistutan teille,
osoittaakseni, että te tavallanne olette edesvastauksen alainen
tästä teoksesta, johon olen laatinut muutamia luonnon mukaan
piirrustettuja "Arabeskeja" ja kansantaruihin perustuvia
kertomuksia, jotka enimmäkseen ovat kirjoitetut oleskellessani
eräässä tämän niemimaan enimmin Maurilais-Hispanialaisessa linnassa.
Teille omistan nämät lehdet, niiden hupaisten kohtausten muistoksi,
jotka yhdessä olemme kokeneet tässä seikkailusten maassa, ja
todisteeksi kunnioituksestani teidän persoonallisia omaisuuksianne
kohtaan, jota suurempaa ei ole muuta kuin ihastukseni teidän
taidonlahjoihinne.
Teidän ystävänne ja matkakumppaninne,
kirjantekijä.
Matkustus.
Keväällä 1829 lähti tämän kirjoittaja, jonka uteliaisuus oli Hispaniaan
saattanut, käymään Sevillasta Granadassa, yhdessä erään ystävän kanssa,
joka oli jäsenenä Venäjän lähettikunnassa Madridissa. Sattumus oli
saattanut meidät yhteen toisistaan sangen kaukaisista maista maan
päällä, ja jonkunlainen luonteen ja mielipitein yhtäläisyys saatti
meidät yhdessä vaeltelemaan Andalusian ihastuttavissa vuoritienoissa.
Jos nämät lehdet joskus tulevat hänen silmäinsä eteen, minne hyvänsä
hänen tarkoitusperänsä hänet vienee, joko hän oleskelee hovin
loistoisissa saleissa, taikka rauhallisemmassa seurassa katselee luonnon
todenperäisempiä ihanuuksia, muistuttakoot ne hänelle matkamme
seikkaisia kohtauksia ja samalla herättäkööt hänen sielussaan muiston
eräästä ystävästä, jonka muistista ei aika eikä etäisyys milloinkaan ole
haihduttava hänen jaloja omaisuuksiansa ja ihastuttavaa käytöstänsä.
Ja tässä, ennenkuin matkalle lähdemme, suvaitkoon lukija että minä,
aineen valmistuksen vuoksi, ennakolta panen tähän muutamia oivalluksia
Hispanian maisema-näkymöistä ja matkustuslaadusta Hispaniassa. Monen
tekee mieli ajatella Hispaniata suloiseksi eteläiseksi maaksi,
hekumallisen Italian kaikella uhkealla luonnolla kaunistetuksi.
Kuitenkin se on, paitse joitakuita meren luona olevia maisemia,
enimmäksi osakseen synkkää, surullista maata, täynnä röhmyisiä vuoria
ja pitkiä metsättömiä, sanomattoman hiljaisia ja yksimuotoisia
lakeuksia, jotka ovat kuin Afrikan autiot ja kamalat tienoot. Se mikä
vielä enentää tätä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, on laululintuin
täydellinen puute, joka on luonnollinen seuraus lehdikkoin ja puroin
puutteesta. Korppikotkan ja tavallisen kotkan nähdään kyllä
vuorenkukkulain vaiheilla lentelevän ja laukuillen kohoavan noiden
pitkäin lakeutten ylitse, ja arkoja, kesuttomia kalkkuunaparvia hiipii
kanervikkokankailla; mutta noita tuhansia pikkulintusia, jotka niin
suuresti elähyttävät luontoa muissa maissa, tavataan vaan muutamissa
Hispanian maakunnissa, ja näissä olletikin niissä hedelmä- ja
puutarhoissa, jotka ovat asukasten huoneiden ympärillä.
Sisämaakunnissa saapi matkustaja monasti vaeltaa avarain tienoiden
kautta, jotka ovat milloin viljeltyjä vainioita, niin pitkältä kuin
silmä kantaa, milloin vihannoitsevia niittyjä, milloin paljaita ja
ankarasti vaikuttavan auringon paahtamia. Jo vihdoin keksii hänen
silmänsä kylän jollain jyrkällä kukkulalla tahi röhmyisellä
vuorenrinteellä, jonkun vartijatornin rapistuneine tornineen ja
jäännöksineen, joka muinoisina aikoina oli linnoitus, suojaksi
keskinäisissä sodissa tahi Maurilaisten hyökkäyksiä vastaan rakettu;
sillä vielä nytkin on useimmissa Hispanian tienoissa rahvaan kesken
tapana keräytä keskinäiseen puolustukseen, noiden tiheässä liikkuvain
rosvojoukkoin tähden.
Mutta vaikka iso osa Hispaniata puuttuu lehtoin ja metsäin kaunistusta,
ja huolellisemman ja kauneutta tarkoittavan viljelyksen armaampaa
suloisuutta, on kuitenkin sen luonto jaloa ja ylevää laatua, joka osaksi
korvaa tuon puutteen. Se eräässä katsannossa osoittaa kansanluonnetta,
ja minusta on kuin paremmin ymmärtäisin tuon ylpeää, terästyneen,
kohtuullisen ja raittiin Hispanialaisen, hänen miehuullisen jäykkyytensä
vaivoissa ja vastuksissa ja hänen ylenkatseensa ventomielisiä nautintoja
kohtaan, kun olen oppinut tuntemaan sen maan jossa hän asuu.
Paitse tätä on Hispanian luonnon yksinkertaisissa, jäykissä piirteissä
jotain, mikä täyttää sielun jaloilla ja ylevillä tunteilla. Molemmat
Castiliat ja La Manchan äärettömät lakeudet, jotka ulottuvat niin
pitkälle kuin silmä voi ottaa, ihmetyttävät meitä juuri paljaudellaan ja
äärettömyydellään, ja niissä on jotain samaa kuin valtameren
juhlallisessa suuruudessa. Matkustaissamme näissä äärettömissä
erämaissa, silmä keksii siellä täällä jonkun kuljeksivan karjalauman,
jota yksi ainoa paimen kaitsee, liikkumaton kuin kuvapatsas, ja
varustettu hoikalla sauvalla, joka niinkuin keihäs kohoaa ilmaan; taikka
näemme pitkän jonon hevos-aasia hiljaa liukuvan nummea pitkin, kuin
kameelilauma erämaassa; taikka jonkun yksinäisen paimenen, väkipyssyllä
ja pistinpuukkosella varustetun, niinkuin ryövärin hiipivän lakeudella.
Näin on itse maan luonteessa, näin kansan tavoissa, puvussa ja näössä
jotain Arabialaista. Yleinen epävakuus maassa näkyy siitä yleensä
vallitsevasta tavasta että käydään aseissa. Paimenta kedolla, isompain
karjalaumain kaitsijoita lakeuksilla ei tavata koskaan pyssyttöminä ja
puukottomina. Varakkaampi maanmies uskaltaa harvoin likimmäiseen
kauppalaan ilman trabuco'ttansa (eräänlainen lyhyt pyssy), ja kenties on
hänellä vielä muassaan jalan kulkeva palvelija pyssy seljässä, ja
pienimmällekin matkalle lähdetään varustuksilla, jotka ovat samanlaiset
kuin partioretkelle sodassa lähdettäissä.
Siksipä matkustetaankin Hispaniassa, vaarain tähden joiden alttiina
matkustaja yhteisillä maanteillä on, tavalla joka, vähemmässä määrässä,
on yhtäläinen kuin Itämaiden karavaanien. _Arrieros_ eli ajomiehet
kokoontuvat isompiin joukkoihin ja lähtevät määräpäivinä matkaan, isoina
laumoina ja hyvästi varustettuina, jonka ohessa sattumoisiin tavatut
matkustajat monasti lisäävät heidän lukumääräänsä ja voimaansa. Tällä
tavalla, joka on hyvin yhdenlaista kuin tapa oli vanhempina aikoina,
käydään maassa kauppaakin. Aasin-ajajat, nämät maan oikeutetut
partiolaiset, ovatkin ne jotka pitävät yleisiä kauppa-yhdistyksiä
voimassa, vaeltaen tämän niemimaan halki Pyrenean vuorilta ja Asturian
vuoritienoilta Alpuxarras vuorille, Serrania de Rondalle ja aina
Gibraltarin porteille asti. He elävät visusti ja kohtuullisesti; heidän
karkeasta verasta tehdyt _alforjas_ (satulapussit) sisältävät heidän
niukat ruokavaransa, yksi satulankoljussa rippuva nahkapullo heidän
viininsä tahi vetensä, heidän lähtiessään noille jylhille vuorille ja
suurille lakeuksille. Yksi maahan levitetty aasinloimi on aasin-ajajan
vuode yöllä, ja kuormasatula hänen pään-alustansa. Hänen lyhyt mutta
siro ja vankka ruumiinrakennuksensa osoittaa voimaa; hänen ihonsa on
tumma ja ahvettunut; hänen silmänsä uskalias, mutta levollinen, paitse
kun joku äkkipikainen mielenliikutus häntä elähyttää; hänen
käytöslaatunsa on luonteva, miehuullinen ja kohtelias, eikä hän koskaan
sivuuta matkustajaa juhlallisesti tervehtämättä: "_Dios guarde à
Usted! Va Usted con Dios, Caballero!_" Jumala varjelkoon teitä,
Jumala olkoon teidän kanssanne, herraseni!
Koska näiden ihmisten koko tavara usein on niissä pakoissa eli tukuissa
joita he aasinseljässä kuljettavat, heillä on aseensa aina käsillä,
satulaan sidottuina ja hurjaan puolustukseen milloin hyvänsä valmiina.
Mutta heidän suurempi lukumääränsä turvaa heidät isommilta
rosvojoukoilta, ja yksinäinen, kantapäästä kiireesen asti aseilla
varustettu, _bandolero_ (maantien rosvo), häilehtii Andalusialaisella
hevosellaan niinkuin merirosvo matkavartiolla varustetun laivan
vaiheilla, tohtimatta heitä hätyyttää.
Hispanian hevosaasin-ajajalla on ammentamaton varasto lauluja ja
kertomarunoja (balladeja), joilla hän karkoittaa ikävyytensä
alinomaisilla matkustuksillaan. Nuotit ovat luonnonmukaiset ja
mutkattomat, hyvin harvoilla vaihteluilla. Näitä he laulavat isolla
äänellä, pitkillä loppuvetäyksillä, kahden-reisin istuen hevosaasin
seljässä, joka näyttää laulua hyvin vakaisena kuuntelevan ja askelillaan
pitää tahtia nuotin mukaan. Nämät laulut ovat usein vanhoja
romantilaisia taruja Maurilaisista, legendoja, rakkauden lauluja,
taikka, tavallisemmin, joku viisu jostain rohkeasta salakuljettajasta
tahi uskaliaasta bandolerosta; sillä salakauppiaat ja rosvot ovat
runollisia sankareita Hispanian alhaisemmassa, väestössä. Monasti
laaditaan aasinajajan laulu yhtäkkiä, ja tarkoittaa jotain
paikallisnäkyä tahi tapausta matkalla. Tämä suorasta päästä
kokoonpanemisen ja laulamisen lahja on yleinen Hispaniassa, ja sen
sanotaan perintönä kulkeneen Maurilaisilta. Omituisesti haaveellinen
huvitus on näiden lauluin kuunteleminen niissä autioissa ja yksinäisissä
tienoissa, joita ne selittävät, hevosaasin kellon kilinän, niinkuin
tavallista on, niitä saatellessa.
Vaikutuksen mitä ihanimman tekee niinikään aasin-ajajain kohtaaminen
jossain vuorensolassa. Ensin kuulet esimmäisten hevosaasien kellot,
jotka yksijonoisella kilkutuksellaan keskeyttävät hiljaisuuden noilla
korkeilla ylängöillä; taikka kenties aasin-ajajan äänen, joka kiivoittaa
laiskaa eli juonittelevaa aasia, taikka äänensä kaikella voimalla laulaa
jotain vanhaa romansia. Lopuksi näet hevosaasien verkalleen vaeltavan
jyrkkää vuorensolaa pitkin, milloin laskeuten äkkijyrkkiä kallioita
alas, näkyen jyrkkänä ylennyksenä taivaankantta vasten, milloin kiiveten
louhisesta kolosta ylös. Näiden lähetessä näet heidän moniväriset
koristeensa, villatupsunsa, silkkihipsunsa ja satulaloimensa; ja niiden
mennessä ohitse antaa _trabuco_ myttyin ja satulan takana matkustajalle
aina merkin tien vaarallisuudesta.
Vanha kuningaskunta Granada, jonka alueelle kohta astumme, on Hispanian
vuorisimpia seutuja. Suuret _Sierras_, eli vuoriharjanteet, ihan
pensaattomat ja puuttomat, monivärisestä marmorista ja harmaasta kivestä
kirjavat, kohottavat auringon paahtamat kukkulansa tummansinistä
taivaanlakea kohti; kuitenkin löytyy näiden jyrkänteiden alla ihanasti
vihannoitsevia hedelmällisiä laksoja, joissa autiot ja ihanat seudut
ikäänkuin taistelevat ylivallasta, ja kalliokin on pakoitettu antamaan
viikunoita, orangseja ja sitruuneja ja koristumaan myrtti- ja
ruusupensailla.
Kun näissä jylhissä vuorensolissa näkee kaupunkeja ja kyliä, muureilla
ja maurilaisilla linnoituksilla ympäröittyjä ja, kuin kotkan pesät,
kallioiden sekaan rakettuja, taikka vartijatornien jäännöksiä noilla
korkeilla vuorenkukkuloilla, palajaa ajatus vastustamattomasti
Kristittyin ja Maurilaisten ritarillisiin taisteluihin ja tuohon
romantilaiseen otteluun Granadan valloittamisesta. Matkustaja,
kulkiessaan näiden korkeiden Sierrain yli, on usein pakoitettu astumaan
ratsailta ja taluttamaan hevostansa ylös ja alas noita jyrkkiä ja
epätasaisia polkuja, jotka ovat kuin rikkinäisiä portaita. Välistä
mutkistelee tie huikaisevia jyrkänteitä pitkin, ilman mitään käsipuuta
alla olevaa syvyyttä vasten, ja menee sitten jyrkkiä, synkkiä ja
vaarallisia rinteitä alas. Monasti täytyy ruotustaa röhmyisten
_barrancoin_ eli notkelmain kautta, jotka ovat talvitulvista syntyneitä
ja salakuljettajain synkkiä polkuja; jonka ohessa yleensä tuo
merkillinen risti, ryöväyksen ja murhan muistomerkiksi johonkin
yksinäiseen paikkaan tien varrella kiviraunioon pystytettynä, muistuttaa
matkustajalle että hän nyt on rosvoin piilopaikoissa, kenties tällä
hetkellä jonkun väijyvän _bandoleron_ tähystäväin silmäin esineenä.
Monasti, ahtaiden, koukertelevain laksoin kautta pyrkiessään, hän
kavahtaa käheästä mylvinästä ja näkee päällänsä, jollain vihannalla
paikalla vuorella, lauman Andalusian sonneja, jotka ovat noihin hurjiin
tappeluihin kentärellä aiottuja. Ihmisestä tuntuu kamalalta nähdessään
noita hirmuisia eläviä, jotka kesuttomassa villiydessä, hirveällä
voimalla varustetut, kuljeksivat laidunpaikoilla, jotka ovat nähneet
niiden syntyvän, melkein peräti harjaumattomina ihmisiä näkemään: ne
eivät tunne ketään muuta kuin yksinäisen paimenen, joka heitä vahtaa;
eikä tohdi hänkään aina heitä lähestyä. Näiden sonnien synkeä mylvinä ja
niiden uhkaavainen katsanto, kun ne kallioilta katsovat alas, lisäävät
tuon jylhän seudun kamaluutta ja oneutta.
Minä olen, huomaamattani, viehtynyt laveammin, kuin olin aikonut,
kuvaamaan Hispaniassa matkustajaa kohtaavia esineitä; mutta kaikkein
tältä niemimaalta seuranneiden muistoin muassa on jonkunlainen
romantilaisuus, joka on kuvas-aistille kallis ja unhottumaton.
Oli ensimmäinen päivä Toukokuuta, jona matkakumppanini ja minä lähdimme
Sevillasta matkalle Granadaan. Me olimme tehneet kaikki tarpeelliset
valmistukset matkallemme, joka oli tehtävä vuoristen tienoiden kautta,
jossa tiet tuskin ovat parempia kuin hevosaasin-ajajien polut ja
tavallisesti ovat rosvoin tähden rauhattomia. Kalliimmat kalumme olimme
lähettäneet edeltäkäsin _arriero'jen_ (ajomiesten) muassa; me pidätimme
luonamme ainoastaan vaatteemme, välttämättömimmät tarpeemme ja rahaa
matkalla tehtäviin maksuihin; paitse näitä otimme rahaa omaan mukaamme,
taitaaksemme hätätilassa tyydyttää rosvot, jos meitä hätyytettäisiin, ja
pelastaa itsemme siitä julmasta kohtelusta, joka aina odottaa liian
varovaista ja tyhjäkätistä matkustavaista. Pari vankkaa oritta olimme
vuokranneet meille itsellemme, kolmannen vähäistä kuormaamme
varten ja myös erään jäykän ja vahvan, Biscayasta olevan, noin
kaksikymmen-vuotiaan talonpojanrengin käytettäväksi, jonka piti opastaa
meitä vuoriteiden sokkeloiden kautta, hoitaa hevosiamme, olla
väliaikoina passarinamme ja joka aika suojelus-vartijanamme; sillä
hänellä oli hirmuinen _trabuco_ eli ratsupyssy muassaan, jolla hän aikoi
puolustaa meitä _rateroja_, (vaanivia rosvoja) vastaan; hän puhui aina
suuresti kerskaten tästä aseestansa, vaikka minun, kyllä vähäksi
kunniaksi johtajallemme, täytyy tunnustaa, että se aina rippui
laahaamattomana hänen satulansa takana. Kuitenkin oli hän rehellinen,
iloinen ja hyväluontoinen poika, satuja ja sananlaskuja täynnä, samoin
kuin paras kaikista aseenkantajista, kuuluisa Sancho, jonka nimen me
hänelle annoimmekin; ja vaikka me kohtelimme häntä tuttavuudella kuin
toveria ainakin, hän oikean Hispanialaisen tavalla yhtäkaikki ei
rattoisimmallakaan mielellä ollessaan silmänräpäykseksikään rikkonut
kunnioittavaisen soveliaisuuden vaatimuksia.
Näin varustauneina ja tällaisen palvelijan kanssa lähdimme nyt matkalle,
päättäen tehdä matkamme niin hupaiseksi kuin mahdollista. Kun
tällaisella mielialalla ollaan, mikä matkustajalle on tämä Hispania,
jossa viheliäisinkin ravintola on täynnä seikkailuksia kuin noiduttu
linna, ja jokainen atria kuin uroteko! Valittakoot muut säännöllisten
teiden puutetta, kallishintaisia hotelleja ja niiden mukavuuksien
kaipuuta joita sievennykseen ja jokapäiväisyyteen kehkeynyt maa tarjoaa.
Minä pidän parempana tuon vaivaloisen kiipeilemisen vuorilla, tuon
kuljeksivaisen seikkaisen vaeltaja-elämän, nuot teeskentelemättömät,
vieraanvaraiset, vaikka puoli-hurjat tavat, jotka tekevät tämän
romantilaisen Hispanian niin omituisen ihastuttavaksi.
Meidän ensimmäinen yöpaikkamme tarjosi meille huvituksen tätä laatua. Me
tulimme päivän laskettua erääsen vähäiseen kaupunkiin vuoristossa,
väsyttävän matkustuksen perästä avaran, aution lakeuden poikki, jossa
useat sateenroikat olivat meidät läpimärjiksi kastelleet. Ravintolassa
oli joukko _Miqueletes_ nimellä tunnettuja jalkaisin metsästäjiä, jotka
samoilivat tienoossa rosvoja kiini ottamassa. Muukalaiset, jommoiset me
olimme, olivat tässä syrjäisessä kaupungissa outoja nähdä; isäntämme,
yhdessä kahden tahi kolmen puheliaan, ruskeihin kaapuihin puetun
kumppanin kanssa tutkivat passejamme muutamassa _posada'n_ (ravintolan)
nurkassa, jolla aikaa eräs _Alguazil_ (kaupungin palvelija) lampun
himeässä valossa teki muistoonpanoja kirjaansa. Passimme olivat
ulkomaankieliset ja saattivat heidät pulaan, mutta aseenkantajamme
Sancho kävi heille heidän tutkimisessaan avuksi, ylistäen meidän
persooniamme Hispanialaisen kaikella suuripuheisuudella. Sillä välin
olivat muutamat aulisti annetut sikarrit voittaneet kaikkein sydämet
puolellemme, ja tuota pikaa oli koko seura täydessä liikkeessä
näyttääkseen meitä tervetulleiksi. Itse Corregidorikin kävi meitä
tervehtimässä, ja emäntämme kantoi suurella komulla sisään ison,
ruovosta kudotulla istuinpaikalla varustetun nojatuolin, näin mahtavan
miehen mukavuudeksi. Patrullin päällysmies söi illallisen meidän
kanssamme; hän oli vilkas, puhelias ja iloinen Andalusialainen, joka oli
ollut sotaretkellä Etelä-Amerikassa ja jutteli urotekojaan sodassa ja
rakkauden asioissa, paljolla leveäpuheisuudella, vilkkaasti liikehtien
ja salamielisesti silmäillen. Hän sanoi meille, että hänellä oli
luettelo kaikista rosvoista Hispaniassa, arveli voivansa nuuskia
käsiinsä jokaisen heistä heidän lymypaikoistaan ja tarjosi meille yhtä
sotamiehistään suojelukseksi. "Yhdessä on kyllä suojelemaan teitä,
Sennores; rosvot tuntevat minut ja minun mieheni; ei tarvitse muuta kuin
että yksi nähdään heistä, niin kauhistus leviää koko Sierralle." Me
kiitimme häntä tarjouksestaan, mutta vakuutimme häntä samaan laatuun,
että me hirvittävän aseenkantajamme suojelemina emme peljänneet
kaikkiakaan Andalusian _ladroneja_ (ryöväreitä).
Tämän kerskurin kanssa illastellessamme kuulimme kitarrilla soitettavan
ja kastanjisilla napsutettavan, ja heti sen jälkeen äänistön, joka
lauloi erästä kansan-nuottia. Isäntämme oli nimittäin koonnut kaikki
laulajat, kaikki soittoniekat ja kaikki maaseudun kaunottaret
lähiseudulta, ja mentyämme kartanolle, tarjousi meille kohtaus
tosi-hispanialaiseen laatuun iloinen. Me istuimme ravintolan
porttikäytävään, yhdessä isännän, emännän ja patrullin päällysmiehen
kanssa; kitarri kulki kädestä käteen, mutta eräs lystillinen suutari oli
oikeastaan itse Orpheus tällä paikalla. Hän oli iloinen veitikka,
viikset suunnattoman suuret ja mustat, ja takinhihat aina kyynärpäähän
asti ylöskäännetyt; hän käytteli kitarriaan erinomaisella taitavuudella
ja lauloi pieniä rakkaudenlauluja, luoden merkillisiä sivusilmäyksiä
naisiin, joiden lemmikki hän silminnähtävästi oli. Sitten tanssi hän
katsojain suureksi huviksi yhden fandangon muutaman Andalusian tytön
kanssa. Mutta ei yksikään naisista vetänyt vertoja isäntämme kauniille
tyttärelle Pepitalle, joka oli puikahtanut pois muuttamaan vaatteitaan
tätä tilaa varten ja oli koristanut päänsä orjantappuran ruusuilla, ja
nyt teki tehtävänsä oivallisesti yhdessä volerossa erään nuoren, kauniin
rakuunan kanssa. Me olimme käskeneet isäntämme antaa viiniä ja
virvokkeita runsaasti kulkea seuran seassa; mutta vaikka siellä oli
monenlaisia sotamiehiä, hevosaasin-ajajia ja maanmiehiä, niin ei
yksikään heistä liiaksi nautinnut. Kohtaus oli tosiaankin maalarin
esineeksi omansa: tuo kuvan-ihana ryhmä tanssivia, nuot puolittain
sota-asussa olevat jalkajääkerit, nuot talonpojat ruskeissa kaapuissaan;
tuo vanha, laiha, lyhyellä, mustalla levätillä huoliteltu
kaupungin-palvelija niinikään, johon koko tämä lystillinen seura ei
näyttänyt tekevän vähintäkään vaikutusta, ja joka loukossaan yhä jatkoi
kirjoittamistaan ison vaskilampun himeässä valossa, jonka lampun olis
sopinut olla Don Quixotten päivinä oleskelemassa.
En aiokaan säännöllistä päiväkirjaa kirjoittaa enkä siis kuvailla joka
päivän erinäisiä kohtauksia, retkeillessämme noilla kukkuloilla ja
noissa laksoissa, noilla rämeillä ja vuorilla. Me matkustimme juuri kuin
oikeat salakuljettajat, pidimme hyvänämme mitä eteemme sattui, niin
mieluiset kuin tukalatkin kohtaukset, sekaantuen kaikkiin
kansanluokkiin ja säätyihin, joiden kanssa kävimme jonkunlaiseen
kulkulais-kumppanuuteen. Tämä onkin oikea matkustuslaatu Hispaniassa.
Koska tiesimme ruokakammion ravintoloissa tavallisesti olevan huonon ja
koska myös tiesimme ne paljaat maisemat, joiden kautta matkustajan
monasti on kulkeminen, niin olimme, matkalle lähtiessämme, olleet niin
varuisat, että olimme antaneet aseenkantajamme hyvästi varustaa
_alforja'nsa_ (satulapussinsa) kylmällä ruoalla ja täyttää ison
_botansa_, (nahkapullonsa) aina kaulaan asti valiolla viinillä
Valdepennas'ista. Koska nämät sotavarat olivat sotaretkellemme paljoa
tarpeellisemmat kuin yksin hänen _trabuconsakin_, niin käskimme hänen
tarkasti pitää niitä vaarilla, ja minä tahdon tehdä hänelle sen
oikeuden, ettei hänen kaimansakaan, hyvästä ruokahalustaan niin mainio
Sancho, olis käynyt hänestä edelle huolellisena muonamestarina. Ja
vaikka sekä hänen alforjansa että botansa varoja aikatavasta ja oikein
oiva lailla käytettiin, näytti niillä yhtähyvin olevan se kummallinen
omaisuus etteivät koskaan tyhjenneet, sillä meidän vaarinpitävä
aseenkantajamme pani aina kaikki mitä iltaisistamme ravintoloissa jäi
jäljelle suurella huolellisuudella talteen seuraavaksi päiväksi.
Kuinka ylellisiä atrioita me nurmella nautimme, jonkun joen tahi lähteen
reunalla, noiden varjoisain puiden alla! Ja kuinka suloiset _sietas_
(ruokanukahukset) nurmelle levitetyillä kaapuillamme!
Me levähdimme eräänä päivänä puolenpäivän aikana, nauttiaksemme
täänkaltaista atriata. Me olimme eräällä pienellä ihastuttavan
vihriällä, kunnailla ympäröityllä, öljypuita kasvavalla niityllä.
Kaapumme olivat erään jalavan alle, lorisevan puron partaalle,
levitettyinä. Hevosemme olivat syömään liejattuina, ja Sancho toi
alforjansa voitollisen näköisenä. Ne sisälsivät meidän neljäksi päiväksi
varustetut ruokavaramme, jotka kuitenkin olivat saaneet melkeän lisän
illalla sitä ennen eräästä hyvin varustetusta ravintolasta Antequerassa.
Aseenkantajamme veti esiin nuot erinäiset ruoka-aineet, yhden toisensa
perään, mutta eipä näyttänytkään päähän pääsevän. Ensiksi tuli paistettu
vohlanlapa, sitten kokonainen peltopyy, iso, paperiin kääritty kappale
suolattua kapaturskaa, jäännös liikkiötä, sitten vielä puolinainen
kananpoika muutamain sämpyläin kanssa, ja kaikkein viimeiseksi, hujan
hajan, orangseja, viikunoita, rusinoita ja saksanpähkinöitä. Botansakin
oli hän varustanut oivallisella Malagan viinillä. Joka kerta kun hän
veti uuden palan ruokakammiostaan, hän riemastui meidän iloisesta
hämmästyksestämme, heittäysi pitkäkseen nurmikolle ja nauroi että oli
nikahtua. Ei mikään riemastuttanut meidän teeskelemätöntä
matkakumppaniamme niin paljon, kuin että häntä hyvän ruokahalunsa tähden
vertasimme Don Quixotten kuuluisaksi aseenkantajaksi Sanchoksi. Hän
tunsi hyvästi vaeltavan Ritarin historian ja, samoin kuin useimmat
Hispanian alhaisemmasta väestä, hän täyttä totta uskoi sen
tositapaukseksi.
"Kaikki nämät tapahtuivat kumminkin jo aikoja sitten, Sennor?" sanoi hän
minulle muuanna päivänä, kysyvästi katsoen minuun.
"Aikoja sitten," vastasin minä.
"Minä uskallan sanoa enemmän kuin tuhat vuotta tätä ennen?" jatkoi hän
epäilevällä katsannolla.
"Minä uskallan sanoa, ei sitä vähempää."
Aseenkantaja oli tyytyväinen.
Atrioidessamme ja naurellessamme yksinkertaisen aseenkantajamme
hulluttelemisille, läheni meitä yksinäinen vaeltava kerjäläinen, melkein
kuin pyhiin-matkustajan näköinen. Hän näytti joksikin elähtäneeltä
mieheltä; harmaapartainen, sauvaan nojaava, vaikkei ikä vielä ollut
hänen päätänsä kumarruttanut; kookas varreltaan, joka osoitti jalon
ruumiinrakennuksen jäännöstä. Hän oli puettu pyöreään Andalusian
hattuun, lammasnahka röijyyn, nahkahousuihin, säärystimiin ja
varvikkaisin. Hänen vaatteensa, vaikka vanhat ja paikatut, olivat
siistit, hänen liikentönsä miehuulliset ja hän puhutteli meitä tuolla
vakaisuudella ja kohteliaisuudella, joka on niin edullinen merkillisyys
Hispanian alhaisemmissa kansanluokissa. Me olimme tällaiselle vieraalle
myötäisellä mielialalla ja annoimme hänelle oikullisesta laupiudesta
moniaita hopearahoja, viipaleen hienoa nisuleipää ja pikarillisen
valiota Malagaamme. Hän otti ne vastaan kiitollisuudella, mutta ei
liehittelevällä kohteliaisuudella. Hän maisteli viiniä, piti sitä
aurinkoa kohti, jolla aikaa äkkipikainen hämmästys näkyi hänen
kasvoissaan, tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa ja sanoi: "Moneen
vuoteen en ole juonut tämmöistä viiniä! Se on sydäntä vahvistava juoma
näin vanhalle miehelle." Sitten katseli hän tuota kaunista leivän
viipaletta: "_bendito sea tal pan!_" (siunattu olkoon tällainen leipä),
sanoi hän ja pisti sen pussiinsa. Me kehoitimme häntä syömään tällä
paikalla. "Ei, sennores!" vastasi hän; "viini on minun juotava taikka
jätettävä, mutta leipä tulee minun ottaa kotiini ja jakaa omaisteni
kanssa."
Sanchomme katsahti meihin kysyväisesti, ja koska hän silmistämme näki
meidän vastauksemme, antoi hän vanhukselle muutamia aika paloja
atriastamme, sillä ehdolla kumminkin että hänen piti istua meidän
kanssamme ja syödä kunnon lailla.
Hän istui hetikohta vähän etäälle meistä ja alkoi syödä verkalleen ja
tavalla, joka olis sopinut _hidalgo'lle_ (aatelismiehelle). Paitse tätä
osoitti tämä vanhus mittamääräisyyttä ja tyyntä mielenmalttia, joka
pani minut ajattelemaan, että hän muinoin oli nähnyt parempiakin päiviä:
hänen lauselmissaan, vaikka ne olivat mutkattomat, oli välistä jotain
kuvailevaista ja runollista. Minä luulin häntä joksikuksi köyhtyneeksi
herrasmieheksi. Minä erehdyin; kaikki tämä käytös ei ole muuta kuin
Hispanialaisen luontoperäistä kohteliaisuutta, ja sitä runollista
käännöstä ajatuksissa ja lauselmissa, jonka usein tapaamme tämän
mielevän kansan alhaisemmissa luokissa. Viisikymmentä vuotta tätä ennen,
näin kertoi hän meille, oli hän ollut lammaspaimenena, mutta nyt oli hän
ilman palvelusta, ja hyljättynä. "Nuorra ollessani," sanoi hän, "ei
voinut mikään saattaa minua levottomaksi eli murheelliseksi; aina olin
minä terve, aina iloinen; mutta nyt olen yhdeksänkahdeksatta vuotias ja
kerjäläinen, ja mieli alkaa lannistua."
Kuitenkaan ei hän ollut tavallinen kerjäläinen: vasta hiljakkoin oli
hätä pakoittanut hänet tähän halventavaan yritykseen, ja hän antoi
mieltä liikuttavan kuvauksen kilvoituksestaan näljän ja ylpeyden
välillä, kun puute hirmuisuudessaan ensin kävi häntä väkevämmäksi. Hän
palasi Malagasta, rahattomana, ei ollut kotvaan aikaan mitään maistanut
ja kulki erästä suurta lakeutta pitkin Hispaniassa, jossa vaan harvassa
ihmisiä asui. Miltei nälkään nääntyneenä valitti hän hätäänsä erään
_venta'n_ (maaseudun ravintolan) ovella. _Perdon usted por Dios,
hermano!_ (Suokaa anteeksi, Jumalan tähden, veikkoseni!) tuli
vastaukseksi, -- tavallinen tapa Hispaniassa käskeä kerjäläisiä pois.
"Minä menin sieltä," sanoi hän, "suuremman häpeän kuin näljän kanssa,
sillä sydämeni oli vielä suurellinen. Niin tulin eräälle
korkea-ahteiselle, syvälle ja vikevälle virralle ja tunsin mieleni
tekevän heittäytä siihen: mitäpä varten mokoma vanha, epäkelpo raukka,
kuin minä olin, tarvitsikaan elää? Mutta seisoessani joen partaalla
muistin Pyhän Neitsyen ja menin tieheni. Minä pyrin eteenpäin, kunnes
näin erään maantalon, vähän matkaa tieltä, ja menin ulkopuolisesta
kartanonportista sisään. Ovi oli kiini, mutta kaksi nuorta Sennoraa
istui akkunassa. Minä lähenin ja anoin almua: --_Perdon usted por Dios,
hermano!_ ja akkuna suljettiin. Minä hoippuroitsin ulos kartanosta,
mutta nälkä voitti minut ja epätoivo valtasi sydämeni. Luulin jo
viimeisen hetkeni tulleeksi, panin portin viereen makaamaan ja peitin
pääni, kuollakseni. Vähän ajan perästä tuli talon herra kotiin:
nähtyänsä minun portin vieressä makaavan, paljasti hän pääni, sääli
harmaita hiuksiani, otti minut asuntoonsa ja antoi minulle ruokaa. Tästä
näette, Sennores, että meidän aina tulee luottaa Pyhän Neitsyen
suojelukseen."
Vanhus oli kotimatkalla syntymäpaikkaansa, Archidonaan, joka oli
lähiseudussa jyrkän röhmyisen vuoren kukkulalla. Hän osoitti tämän
paikan vanhan Maurilaisen linnoituksen jäännöksiä. "Tuossa linnassa,"
sanoi hän, "asui eräs Maurilainen kuningas, siihen aikaan, kun sodat
riehusivat Granadassa. Kuningatar Isabella hätyytti sitä lukuisalla
sotajoukolla, mutta kuningas katseli linnastaan pilvien seassa alas ja
nauroi hänen vihastukselleen. Sitten ilmestyi Pyhä Neitsyt
kuningattarelle ja vei hänet ja hänen sotajoukkonsa vuorelle, erästä
salaista polkua myöten, josta ei koskaan sitä ennen ollut tietty mitään.
Maurilainen, nähtyään hänen tulevan, hämmästyi, syöksähti hevosensa
kanssa jyrkältä kalliolta alas ja musertui mäsäksi. Hänen hevosensa
jäljet," sanoi vanhus, "näkyvät vieläkin kallion reunalla. Ja
katsokaapa, sennores, tuolla on tie jota myöten kuningatar ja hänen
sotajoukkonsa menivät ylös. Te näette sen, kuin nauhan, nousevan vuoren
kuvetta ylös, mutta mikä siinä on ihmeellistä on se, että vaikka sen
etäältä näkee, se likemmä tultua katoaa."
Luultu tie, jota hän osoitti, oli epäilemättä joku hietainen ura
vuoressa, joka näytti ahtaalta ja kapealta etäälle, mutta leveni ja kävi
epäselväksi likempää katsoen.
Vanhuksen sydämen viinistä ja kestityksestä lämmettyä alkoi hän kertoa
meille historiata eräästä aarteesta, jonka tuo Maurilainen kuningas
sotaretken aikana oli jälkeensä jättänyt. Vanhuksen oma asunto oli juuri
linnan perustuksen vierellä. Kirkkoherra ja notario näkivät kolmasti
unta tästä aarteesta, ja menivät kaivamaan unessa osoitetulle paikalle.
Hänen oma vävynsä kuuli heidän kuokkainsa ja lapioidensa mukseen yöllä.
Mitä he löysivät ei kukaan tiedä; heistä tuli yhtäkkiä rikkaat, mutta
salaisuuden he pitivät omanaan. Näin oli tämä vanhus kerran ollut onnen
ovea likellä, mutta oli tuomittu pysymään iäti poissa saman katon alta
sen kanssa.
Olen havainnut, että taruja Maurilaisten kätkemistä aarteista, jotka
ovat niin yleiset Hispaniassa, on enimmin kaikkein köyhimmissä
kansaluokissa. Juuri tällä tavalla armas luonto lohduttaa
mielikuvatuksilla todellisuuden puutteessa. Janoinen uneksii lähteitä ja
juoksevia virtoja; nälkäinen komeita atrioita, ja köyhä kätketyltä
aarteita; ei kenelläkään ole kuvas-aisti rikkaampi ja väkevämpi kuin
kerjäläisellä.
Viimeinen matkakuvaus jonka tahdon antaa, tulee olemaan eräs iltakohtaus
pienessä Lora'n kaupungissa. Tämä on ollut kuuluisa sotaa käypä
rajakaupunki Maurilaisten vallan aikana, ja on kerran ajanut Ferdinandin
muuriensa luota takaisin. Se oli Boabdil'in apen, vanhan Aliatac'in
suojeluslinna, kun tämä uljas vanha soturi vävynsä kanssa lähti siihen
onnettomaan päällekarkaukseen, joka päättyi johtajan kuolemalla ja
kuninkaan vangiksi joutumalla. Lora on jylhällä paikalla autiossa
vuorensolassa, Xenil-joen rannoilla, vuorten ja metsäin, niittyin ja
lehtoin keskellä. Väestöllä näkyi vieläkin olevan sama rohkea, sotaisa
uskallus, kuin muinoisinakin aikoina. Ravintolamme oli juuri kaupungin
asemaan sopiva. Sitä piti eräs nuori Andalusialainen leski, jonka kaunis
mustasilkkinen basquinna, joka oli mustilla lasipalloilla koristeltu,
sitä enemmin ylensi hänen sorean vartensa ja täyteläisten, notkeiden
jäsentensä koko ihanuutta. Hänen käyntinsä oli luja ja jänteä, hänen
mustat silmänsä täynnä tulta, ja hänen veikistelevä laatunsa ja
käytöksensä ja ne monenlaiset koristeet, joilla hän oli huoliteltu,
osoittivat että hän oli tottunut ihailtavaksi.
Hänen miltei yksi-ikäinen veljensä oli laadulleen ja liikennöilleen
hyvin sisareensa; he olivat Andalusialaisen Majon ja Majan täydelliset
esikuvat. Veli oli pitkä, roteva ja sukeva, iholleen vaalea,
öljymarjan-värinen, mustat kirkkaat silmät, käherät kastanjan-ruskeat
viikset, jotka leuvan alla yhtyivät toisiinsa. Hän oli puettu pulskeaan,
lyhyeen vihriään samettijakkuun, joka soveltui oivallisesti hänen
varteensa ja oli aina ylellisyyteen asti hopeanapeilla koristettu,
valkoinen nenäliina kummassakin lakkarissa. Hänen housunsa olivat samaa
vaatetta; napinrivit lanteista aina polviin asti; vaaleanpunainen
silkkivaate, joka etupuolella pidettiin renkaalla kiini, rippui kaulasta
sievälle, poimuille lasketulle paidalle; vyö vyötäisten ympärillä;
puolisaappaat mitä kauniimmasta ruskeasta nahasta, koreasti kirjaillut
ja pohkioiden kohdalta avoimet, että sukat näkyisivät, ja punaiset
kengät, jotka tekivät sievämuotoisen jalan kauneuden vielä enemmin
silmään pystyväksi.
Hänen ovella seisoessaan tuli ratsastava mies, joka alkoi hiljaa ja
vakaisesti puhua hänen kanssansa. Tämä oli puettu samalla lailla ja
melkein yhtä pulskeasti; noin kolmikymmen-vuotias, varrelleen vankka
mies, tarmokkailla, Romalaisilla kasvonmurteilla, kasvot kauniit vaikka
vähän rupulin-arpiset, ja käytös sievä, uskalias ja miltei rohkea. Hänen
vahva, musta hevosensa oli tupsuilla ja monivärisellä satulaloimella
koristettu; satulan takana rippui pari lyhyttä ratsupyssyä. Koko
olennolleen oli hän noiden salakauppiaiden näköön, jotka olin nähnyt
Ronda-vuorilla, ja silminnähtävästi oli hän yksissä tuumin emäntämme
veljen kanssa; ja päällisiksi, ellen erehdy, hän oli lesken suosittu
ihailija. Koko ravintolassa ja sen asukkaissa olikin jotain
salakuljettajain laatuista, ja pyssy seisoi loukossa kitarrin vierellä.
Edellämainittu ratsastaja vietti iltansa posadassa (ravintolassa) ja
lauloi rohkeita kertomalauluja vuoritienoilta tulisesti ja hilpeästi.
Illastellessamme tuli huoneesen kaksi köyhää Asturialaista, anoen ruokaa
ja yömajaa; he olivat joutuneet ryövärien käsiin palatessaan eräiltä
markkinoilta vuoritienoossa ja menettäneet hevosensa ja kaikki
kaluvarastonsa, rahansa ja enimmän osan vaatteistansa; sitten oli heitä
pieksetty, kun olivat vastusta tehneet, ja heidät miltei alastomiksi
tielle jätetty. Matkakumppanini käski, omituisella äkkipikaisella
jalomielisyydellään antaa heille atrian ja vuoteen, ja lahjoitti heille
rahasumman, avuksi että kotiinpääsisivät.
Illempana eneni henkilöiden lukumäärä näytelmässä. Eräs paksu, noin
kuusikymmen-vuotias, roteva mies tulla kolusi huoneesen emäntää
puhuttelemaan. Hän oli tavallisessa Andalusian puvussa; iso sapeli
kainalossa, viikset suuret ja miehen olento kerskaavaista pöyhkeyttä
osoittava. Kaikki läsnäolevat näyttivät katselevan häntä suurella
kunnioituksella.
Aseenkantajamme Sancho kuiskasi meille, että se oli Don Ventura
Rodriguez, Loxan rohkeudestaan ja voimakkaasta kädestään kuuluisa uros
ja taistelija. Ranskalaisten Hispaniaan karatessa hätäytti hän kuusi
ratsastajaa, jotka makasivat ja nukkuivat, vei ensin heidän hevosensa
omaan talteensa, kävi sitten sapelilla heidän kimppuunsa, tappoi yhden
ja otti muut vangiksi. Tästä uroteosta oli kuningas määrännyt hänelle
yhden Pesetan (viidennen osan Duro'a eli riksiä) jokapäiväiseksi
palkinnoksi, ja suonut hänelle arvonimen _Don_.
Minusta oli lysti tarkata hänen leveäpuheisuuttaan ja suurellista
käytöstään. Nähtävästi oli hän oikea Andalusialainen, yhtä kerskaavainen
kuin urhoollinen. Hänellä oli aina sapeli kädessä tahi kainalossa. Hän
pitää sitä alinomaa luonansa joka paikassa, niinkuin lapsi vauvaansa,
kutsuu sitä Santa Teresakseen ja sanoo, että kun hän sen tupesta vetää:
_tembla la tierra_, silloin maa järisköön.
Minä istuin myöhäiseen yöhön ja kuuntelin tämän sekanaisen ryhmän
monenlaista kanssapuhetta, joka Hispanialaisessa posadassa tavallisella
keveydellä seurusteli keskenänsä. Me kuulimme salakauppias-lauluja,
ryövärijuttuja, guerillatekoja ja Maurilaisia taruja. Näitä jälkimäisiä
jutteli meidän kaunis emäntämme, joka teki runollisen kertomuksen
_Infiernoista_, eli Loxan helvetillisistä seuduista, pimeistä, ontoista
eli koloista, joissa maan-alaiset virrat ja vesiputoukset synnyttävät
salamielisiä ääniä. Alhaisempi väestö sanoo rahanlyöjiä, aina
Maurilaisten ajoilta asti olleen sinne sulkeutuneina ja Maurilaisten
kuninkaiden näissä koloissa aarteitansa puolustavan.
Jos olis tarkoituksenani ollut, olisin saattanut täyttää koko tämän
kirjan kertomuksilla ja kohtauksilla näiltä vaelluksiltamme; mutta eräs
toinen aine houkuttelee minua. Näin matkustaen tulimme viimein alas
vuorilta ja saavuimme kauniille _Vegalle_ eli Granadan lakeudelle.
Täällä otimme viimeisen atriamme eräässä öljypuulehdossa joen ahteella,
tuo vanha Maurilaisten pääkaupunki ulohtaalla, elähtyneinä näkemästämme
Alhambran vaaleanpunertavat tornit ja majesteetillisen Sierra Nevadan,
jonka lumipeittoiset huiput loitolla sen takana levittävät hopeamaista
kiiltoa. Taivas oli kirkas, ihan pilvetön, ja auringon hellettä
lievensivät raittiit tuulet vuorilta; atrioittuamme levitimme kaapumme
maahan ja nukuimme viimeisen siestamme, kukkasten vaiheilla surisevain
mehiläisten ja öljypuissa kuhertelevain kaulus-kyyhkyjen meidät uneen
tuuditeltua. Polttavan helteen sivumentyä me jatkoimme matkaamme
pensas-aitain välitse, joita aloe-pensaat, indialaiset viikunapuut ja
itsestään kasvavat puutarhametsiköt muodostivat, ja saavuimme viimein,
auringon laskulla, Granadan porteille.
Matkustavaiselle, joka on lahjoitettu runollisuuden ja historian
tunnolla, on Alhambra yhtä kunnian-arvoinen esine kuin Kaba, eli pyhä
huone Meccassa, on Mahomettilaisille pyhiin matkustajille. Kuinka monet
legendat ja sadut, todet ja tarumaiset, kuinka monet laulut ja romansit,
Hispanialaiset ja Arabialaiset, rakkaudesta, sodista ja
ritarillisuudesta, ovat ylistyttäneet tämän romantilaisen rakennuksen
muistoa! Lukija voi siis ajatella kuinka me ilahduimme, kun, heti
Granadaan tultuamme, Alhambran kuvernööri antoi meille luvan ottaa
haltuumme hänen joutilaat huoneensa tässä Maurilaisessa palatsissa.
Virkavelvollisuudet vaativat kohta matkakumppanini sieltä pois; mutta
minua pidätti useita kuukausia juurikuin joku lumous tässä tenhotussa
linnassa. Seuraavat lehdet ovat tässä lumoavassa vankeudessa olleiden
mielikuvatusteni ja tutkimusteni tulos. Jos ne lukijan mieleen voivat
kuvata jotain tämän paikan hurmaavasta ihanuudesta, niin hän ei ole
katuva, että jonkun ajan on kanssani oleskellut Alhambran
muinaistaruilla ja lauluilla ylistetyissä saleissa.
Alhambran hallinto.
Alhambra on vanha linna eli Maurilaisten kuningasten Granadassa
vahvistama palatsi, josta he vallitsivat tätä niin suuresti ylistettyä
paratiisiaan, ja joka oli heidän valtansa viimeinen tuki ja luja paikka
Hispaniassa. Palatsi on vaan osa linnaa, jonka torneilla tiheään
varustetut muurit kulkevat säännöttömästi erään korkean kukkulan ympäri,
joka kohoaa kaupungin yli ja on eräs Sierra Nevadasta eli tuosta
lumipeittoisesta vuoriseljänteestä eroava haara.
Maurilaisten aikana linnaan voi mahtua neljäkymmentä tuhatta miestä
sotaväkeä, ja oli se muutamin ajoin kuninkailla puolustuspaikkana
kapinallisia alamaisia vastaan. Kuningaskunnan jouduttua kristittyin
käsiin, pysyi Alhambra edelleen kuninkaallisena valtatiluksena, ja
Castilian yksinvaltiaat ajoittain siinä asuivatkin. Keisari Kaarle V
rupesi rakentamaan komeata palatsia sen muurien sisälle, mutta useat
peräkkäin seuranneet maanjäristykset peljästyttivät hänet sitä valmiiksi
saattamasta. Viimeiset kuninkaalliset henkilöt, jotka täällä asuivat,
olivat Filippi V ja hänen kaunis puolisonsa Elisabetti Parmasta,
kahdeksannentoista vuosisadan alulla. Suuria valmistuksia tehtiin heidän
vastaanottamisekseen. Palatsi ja puutarhat korjattiin johonkin määrään,
uusi huonerivi sisustettiin, ja Italialaiset taideniekat koristivat sen.
Kuninkaallisen parikunnan asuminen täällä ei tullut kumminkaan olemaan
pitkällinen, ja heidän poislähdettyään palatsi taas jäi autioksi.
Kuitenkin vallitsi siellä, vielä aina jonkunlainen sodallinen komeus.
Se oli kuvernöörin hallussa suorakohtaisesti kruunulta, sen lakipiiri
ulottui aina Granadan esikaupunkeihin asti eikä ollut se tämän kaupungin
ylipäällikön valtaan kuuluva. Siinä pidettiin melkeätä vartijajoukkoa,
kuvernöörillä oli huoneensa vanhan Maurilaisen palatsin etupuolessa,
eikä koskaan tullut hän Granadaan ilman sodallista komua. Linna yksinään
olikin vähäinen kaupunki ja sillä oli useampia katuja huoneiden kanssa,
ja yksi Franciskanien luostari ja kirkko, muuriensa sisällä.
Hovin poissa-olo oli kuitenkin suuri onnettomuus Alhambralle. Sen
kauniit salit olivat autioina ja muutamat niistä rapistuivat; puutarhat
hävitettiin, ja suihkukaivot herkesivät vettä antamasta. Vähitellen
täyttyi sen huoneet maankulkureilla ja irtanaisella väestöllä;
salakuljettajat, jotka käyttivät sen omavaltaista tuomio-oikeutta
hävyttömästi harjoittaakseen avarata salakauppaa, ja kaikenlaiset
varkaat ja konnat valitsivat sen turvapaikakseen, josta tekivät
rosvousretkiä Granadaan ja sen ympäristölle. Hallituksen täytyi viimein
käyttää mitä ankarimpia toimeenpiteitä tätä vallattomuutta vastaan;
väestöä ruvettiin tarkkaan eroittelemaan; ei yksikään saanut aloilleen
jäädä, joka ei ollut hyvämaineinen eikä tainnut laillisesti näyttää
oikeuttaan siihen todeksi; enin osa huoneita revittiin maahan, ja
ainoastaan vähäinen kauppala jätettiin, niin myös kirkko ja
Franciskanein luostari. Viimeisten rauhattomuuksien aikana Hispaniassa,
kun Granada oli Ranskalaisten käsissä, oli Alhambra pakoitettu ottamaan
heidän sotaväkeään vartijaväeksi, ja palatsissa asui siihen toviin
Ranskalainen päällikkö. Sen valistuneen aistin kautta, joka aina on
mainioittanut Ranskalaisia heidän voitoissaan, pelastettiin tämä
Maurilaisen loiston ja suuruuden muistomerkki siitä täydellisestä
hävityksestä, joka sitä uhkasi. Katot korjattiin, salit ja kalterit
suojattiin ilman vaikutukselta, puutarhat viljeltiin, vedenjohdot
laitettiin entisilleen, suihkukaivot alkoivat vielä kerran syytää
kimelteleviä suihkujaan; ja Hispania saa kiittää vihollisiaan siitä,
että sen kauniin ja huvittavin historiallinen muistomerkki ei ole perin
hukkaantunut.
Poislähtiessään räjähyttivät Ranskalaiset muutamia ulkopuolisen muurin
tornia ilmaan, jättäen nämät linnoituslaitokset tuskin puolustettavaan
kuntoon. Tästä ajasta alkain ei tällä linnalla ole ollut mitään
sodallista arvoa. Vartijaväkenä on pivollinen invaliiteja, joiden
paraana velvollisuutena on vartioida muutamia ulkopuolisia tornia, joita
välistä käytetään valtiovankeuksina; ja kuvernööri, joka on lähtenyt
pois Alhambran kukkulalta, asuu nyt Granadassa, että sitä mukavammin ja
joutuisammin voisi hoitaa virkavelvollisuutensa.
En malta lopettaa näitä ilmoituksia linnan tilasta, mainitsematta
nykyisen maanherran, Don Francisco de Gernan kiitettäviä ahkeroimisia,
joka on käyttänyt kaikkia niitä vähiä apuvaroja, jotka ovat hänelle
tarjona olleet, pitääkseen tätä palatsia jotensakin välttävässä
kunnossa, ja joka viisailla toimillaan ja puuhillaan on viivyttänyt sen
kovinkin varmaa rapistumista. Jos hänen edellisensä olisivat yhtä
huolellisesti täyttäneet velvollisuutensa, niin Alhambra kenties vielä
seisois alkuperäisessä kauneudessaan; ja jos hallitus auttais häntä
tavalla, joka vastais hänen ahkeruuttansa, niin tätä rakennusta kenties
vielä kävis säilyttäminen kaunistukseksi maalle, ja se voisi vielä
monina vuosisatoina panna uteliaat ja sivistyneet matkustavaiset
ihmettelemään.
Alhambran sisäpuoli.
Matkustajat ovat niin monasti ja niin juurtajaksain selittännet
Alhambran, että vaan pikamaisessa kuvauksessa siitä arvattavasti on
kyllä virkistämään lukijassa vanhoja muistoja; tahdon sentähden vaan
hyvin lyhykäisesti mainita käyntiäni siinä, aamulla tuloni jälkeen
Granadaan.
Me lähdimme tuosta La Espada nimisestä posadasta (ravintolasta) ja
astuimme suoraan mainion Vivarrambla tornin poikki, joka ennen muinoin
oli Maurilaisten ritarien keihäis-pelien näyttämönä, ja nyt on suuri
markkinapaikka. Täältä menimme pitkin Zacatinea, joka oli pääkatu
Maurilaisten aikaisessa avarassa pasaarissa, jossa pienet kauppapuodit
ja ahtaat kadut vielä säilyttävät itämaista laatua. Käytyämme erään
avonaisen paikan yli, vastapäätä kenraalikapteinin palatsia, menimme
erästä ahdasta, koukertelevaa katua ylöspäin, jonka nimi muistutti
meille Granadan ritarillisia aikoja. Sitä kutsutaan _Calle'ksi_ (luetaan
Kalje) eli Gomarien kaduksi, erään Maurilaisen, vanhoissa aikakirjoissa
ja lauluissa mainion, perheen nimeltä. Tämä katu vei eräälle
kreikalaista rakennuslaatua olevalle, Kaarle V:nnen rakentamalle
porttikäytävälle, jonka kautta astutaan Alhambran alueelle.
Portilla istui kolme ryysyistä ja ikäloppua sotamiestä, kivipenkillä
uinaillen, Zegrien ja Abencerragien jälkeisiä; eräs pitkä laiha roikale,
jonka tummanruskea kaapu silminnähtävästi oli aiottu peittämään hänen
repaleisia alusvaatteitaan, loikoili päivänpaisteessa, puhellen erään
vanhan vahdissa olevan sotamiehen kanssa. Astuissamme porttikäytävään
hän kävi meitä vastaan ja tarjousi meille linnaa näyttelemään.
Minulla on, niinkuin matkustavaisilla ylipäänsä, jonkunlainen inho
apukernoihin opastelijoihin eikä ollut minusta anojan pukukaan mieleen.