asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille
pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra
saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli
siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi
miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan
ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja
"maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.
Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta
vihasivat yhä katkerammin -- hän oli tuottanut heille liian monta
pettymystä ja vahinkoa, -- ja erityisesti sen vuoksi he koettivat
pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella
karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi
Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja
eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti
epävarmalta, hän virkkoi suoraan:
-- Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että
antaudun heille -- vähät yhden miehen hengestä!
-- Ei koskaan! huusivat siihen miehet.
-- Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja
lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500
ruplaa.
-- Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. -- Jos ken
siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!
Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.
Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.
Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan
varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan
taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että
välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla,
Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä
taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat
voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi
yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä
kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.
Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä
syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon
kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän
masentui ja suuttui:
-- Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.
-- Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti
sanantuoja.
-- Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin
me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!
Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma
saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat
nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen
luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan,
mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen -- siksi synkästi hän
tiesi heidän häntä vihaavan -- eikä hän kärsinyt elää heidän
alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja
myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä
hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, -- oli jo tullut talven
ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.
Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä
perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä
pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden
valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa
kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä
saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen
armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.
Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa
tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja
kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin
tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli
puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.
Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä
ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin
passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään
perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi
vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen
eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä
ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla
tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti
urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän
keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.
_Santeri Ivalo_
KAKSI JEHUA
ROTH ja SPOOF
-- On ne koko jehuja!
Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian
sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan
taistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän
tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian
suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta
niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta
huutanut "kukkokiekaa" niin hiivatin luonnollisesti, että koko
pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun
oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta
lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa
kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: "Kädet ylös!" Siitä vihollinen
oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun
muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi
tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen
iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta
turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli
yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli
sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet
tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen
kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi
kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin
kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.
-- Olivat ne todellakin jehuja.
He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth
vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat,
varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo
siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama
lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja
isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen
vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata
vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi
peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen
päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä,
vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun
muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth
leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.
Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa
ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari
ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas
ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman
notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä
oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista
neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri
joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla.
Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun
päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut
kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä
taistelutantereelta.
Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan
päivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän
pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa
pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut
Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli
asunut venäläinen ylipäällystö.
Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen
selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita,
paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja,
muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten
venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan
hyökkäystoimintaa.
Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian
rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa
kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka
myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut
yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja
koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä
heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen
täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.
-- No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen
komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.
-- Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat
kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. -- Menen takuuseen,
että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He
palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin
juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen
ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä
kuin kotonaan.
Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon
pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään
ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti
siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he
noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.
-- Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis
suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. -- Kuinkas te luulette
Ruoveden puolelle pääsevänne?
-- Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. -- Eihän
yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.
-- Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu
lausuttiin ranskaksi.
Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle
teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat
valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän
sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut
helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan
tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen
johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä,
olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain
kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin
viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla
varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.
-- Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. -- Jos te tältä puolen
käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan
vihollinen pihtiin.
Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko
lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan
etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin
ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja
Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen
toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt
kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden
ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa,
joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta
muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.
Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä,
Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista
savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi.
Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko
saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin
naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli
täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty
joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.
Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli
sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa.
Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä
paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen
välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan
lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä
leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista
kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu.
Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö
hoiteli paria lihakeittopataa.
Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä
loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin.
Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla
musketeilla varustettua miestä.
Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt
kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön
talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja
Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän
omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä
kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi,
joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri
kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.
Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja
jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli
eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta
pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä
aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof
avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.
-- Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille
ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. -- Ettekö tunne jo
tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?
-- Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. -- Tokko
noista lie talonpojan syötäväksi?
-- Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.
Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.
-- Onko kersantti ollut Pommerissakin?
-- Missäs minä en olisi ollut.
-- Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?
-- Tietysti.
-- Mutta nuori te silloin vielä olitte?
-- Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.
-- He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa
tiimellykseen joutuessa.
-- Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä
huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille,
jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs
joukkoon liittynyt ylioppilas.
-- Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan
paperista.
He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin.
Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä
napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen
kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta
löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat.
Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla
päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken
kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.
-- Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. -- Olemme tästä
paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä
pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen
vesitse. Mitäs arvelet siitä?
-- Tietysti me sieppaamme ne.
-- Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.
Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse
Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä
kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?
-- Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa
kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa
olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen
vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.
-- No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi.
Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme
liikkeelle heti päivällisen syötyämme.
Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen
sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli
nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa
kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun
heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan
Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät
kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania
vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren
suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth
vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden
tärkeyttä.
Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä
kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle,
joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden
perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle
asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.
Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.
-- Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle
silmäillen.
-- Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. -- Me makailemme
täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista
verkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita
tulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa
kuukaudessa kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut!
Kun ei saanut edes lämpimikseen tapella.
Laineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja
leuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun
vartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki
umpiunessa.
-- Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän
ilmoitti.
-- Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään,
virkkoi Roth.
He asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth,
toista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt
samoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle
ollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.
Salmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä
tunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli
siis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin
käskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan
he käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan
kummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa
ampumavalmiina.
Jaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen
suomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla,
toinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.
-- Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.
Kun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä
tiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin
jaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan
ovesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen
kanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä
kohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa
rauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.
Molemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui
parikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä
sotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien
väliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa
pardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien
miesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen
miehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä.
Suomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset
olivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut
mitään tapahtunutta vastaan.
Jaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta
säkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.
-- Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. -- Tuskin saamme tätä
saaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että
ryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.
-- Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. -- Ei nytkään ammuttu
yhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä
lihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.
-- Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, -- sillä luulenpa, että
meitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme
venäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa
lisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.
Veneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin
lähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät
tyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta
heidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä
ainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.
-- Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, --
sanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?
Idman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:
-- Ainoastaan kaksi komppaniaa.
-- Ja heidän päällikkönsä?
-- Eräs majuri Judenjev.
Rothin silmät alkoivat kiilua.
-- Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. -- Eikö kannattaisi yrittää?
-- Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.
-- Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin
valppaasti, sanoi Idman. -- Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä.
Sitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.
-- Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.
-- Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin
luuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman
kysyi.