reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä
hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja
vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä
pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja
ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen
harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli
aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole,
kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle... Itse hän oli
taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin... hän aavisti
kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, -- siihen olivat
pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle
perheelleen hyvästiäkään sanomassa... siellä vaimo ja lapset odottivat
isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita,
yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. --
Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali
Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli
näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin,
majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen
sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä
taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen
viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut,
Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin
kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että
vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi
sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin
hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.
Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle
sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, -- niitä oli,
varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä
kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä
ja ampumatarpeita.
-- Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?
-- Ei ole ketään, saamme itse yrittää.
-- En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. -- Mutta
sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle
siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.
Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa,
tahtoahan häneltä ei puuttunut.
-- Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja
kutsuu, lausui kenraali silloin. -- Päällikkyytesi merkiksi annan
sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen
kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna... Jumalan
haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää
laskeko vihollista läpi -- ehkä mekin täällä vihdoin jotakin
yritämme...
Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan
varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt
pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle
kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa,
hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat
varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak
Steniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli
entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa
ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan
mies kauttaaltaan.
Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli
sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta,
merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan
miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta
Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä
odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista
kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.
Vakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja
Stenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että
vihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä
lennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla
lähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.
Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat
kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja
pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa
Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla
ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa
heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen
on.
-- Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan,
vastasi Tiainen reippaasti. -- Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.
-- Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.
Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä
jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme
karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä --
oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli.
Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä
venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä
etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna
sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli
äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse
johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto
suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti
nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, -- tuo pienempi osastohan se
ilmeisesti pyrki Pielisiin.
Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan.
Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja
tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli
juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa,
asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:
-- Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan
viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!
-- Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.
-- Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.
Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää
vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään
rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja
määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista
tuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.
Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat
ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki
raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan
kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan
vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.
Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä --
kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen,
joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja
hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä,
metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä!
Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.
Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa
jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat
esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat
oikein vanhan vihan voimalla.
Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen
voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä
siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi
kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin
vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen
palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella
tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman
maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen
pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta
jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä
väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita
turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan
etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän
kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet --
vihollisilta piiloon.
Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut
vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai
odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon
rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan
päästä Joensuusta Kuopiota kohti.
Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa
ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin
paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen
kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin
jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa,
joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev
joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin
sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta
syystä, -- siitä pääsi Tiainen nyt perille.
Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat
uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle
oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut
takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset
siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin
lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn
marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa
olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri
Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja
tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen
tuhottava.
Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten
jo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä -- niitä hänellä oli
puoliväliin toista tuhatta -- ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli
itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita
uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa.
Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen
rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli
luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan -- kenraali suistui
suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja
iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, --
näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi
johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä
järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle,
josta hän kevätkesällä oli tullut.
Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut
selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia
aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin
osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet
venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.
Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän
oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia,
kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet
aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja
päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että
talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin
sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo
seuraavana päivänä -- silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi
heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.
Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista
päivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät
lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat
malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää
houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva
maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven
varasta, -- jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi... Kenraali
suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen
kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu
lauttarannalla.
Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui
heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana
päivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat
pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten
käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään
Joensuuhun.
Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm,
joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista.
Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri
neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen
suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen
yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki
saavuttaa hyviäkin tuloksia.
Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi
lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta
Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen
puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.
-- Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi
majuri hyvästiksi.
-- Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. -- Kyllä Pielisen puoli
koetetaan selvänä pitää.
* * * * *
Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat
jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas
pohjoiseen päin -- niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä
oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha
Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin
oli siis alkava uusi toiminnan aika.
Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen
osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja
pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi
venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti
takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen
lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, --
somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä
suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas
ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak
Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.
Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä,
ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät
taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen
hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon
oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri
tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva
venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja.
Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa
vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei
sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan
kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset
nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun
erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän
väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää
Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka
tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen
pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi
parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä
Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.
Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle
Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa
suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä
ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista
vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa,
eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut
kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat
asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius
sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan,
mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.
Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle
menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi
varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja
murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti
hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, -- toisen ja kolmannenkin
kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko
sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä
uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja
suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat
talonpoikia, mutta turhaan -- he eivät saaneet sillan puolustajia
murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon
väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan
silta jäi karjalaisten käsiin.
Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään
puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja
Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana
yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana
päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti
tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta
reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin
vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä
tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti
luotti, taas johdossa, itse käskijänä.
Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa
valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen
ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen,
lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen
liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:
-- Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät
käyneensä Pielisen takana.
Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään
innostaen:
-- Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän
miehet pitävät paikkansa.
Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla
törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen
pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli
sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten
lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen
metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki
siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä
venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä...
Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri,
ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka
ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut
lauttoja, ei veneitä --, niin rupesi vihollista huolestuttamaan
sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima,
oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat
itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan.
Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin
mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla
leveän salmen takana heillä on lujat varustukset...
Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla
alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen
palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt
tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri
sen kintereillä.
Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää
Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia,
talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies
oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät
niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen
jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen
hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli
viholliselle aina kiire -- häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin.
Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian
salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle
nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli.
Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki
helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen
armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.
Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta
vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin
kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten
leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset
kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet
aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja
Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema
siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas
muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen
johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa
paikoilleen.
Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka
tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä
taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen
venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija
Sandelsin johdolla edelleen taisteli.
Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä.
Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä
kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden
kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin,
jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä
retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan... tiukalle
siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti
puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.